Koiranvaihtopäivä vai miten se menikään?

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tästä kuvasta voisi luulla, että se toissapäivän postauksen koira on vaihdettu uuteen. – Ehei, me käytiin vain Hellin kanssa tänään kauneussalongissa. Ulvilan Tassucat -liikkeen nuori trimmaajatar hoiti homman varsin tyylikkäästi. Ensin tutustuttiin koiraan, sitten trimmauspöytään ja surisevaan koneeseen, ja kun iskä avusti kiinnipitämisessä ja äiti rauhoitteli, niin eipä mennyt aikaakaan, kun Helli hokasi, että täähän on ihan okei, ja sitten otettiin jo rennosti maaten.   Siellä kyllä pöllysi siihen malliin, että jo on ihme, jos ei astmapiipulla ole yöllä käyttöä.

Kaksi kolmasosaa koirasta taisi jäädä Ulvilaan, ja yks kolmasosa (se paras) lähti meidän mukana takas kotiin. Nyt näkee, miten pikkuinen pentu se vielä oikeasti on, kun ei ole iso karvakasa hämäämässä! Olo keveni veijarilla, ja illan viiletessä virtaa pukkaa vaan lisää.

Anopin Nella on meillä nyt alkuviikkoon asti hoidossa myös, ja on vähän ikävää, että sitä me ei voida tänne sisätiloihin mun takiani ottaa. Helli yrittää kaikkensa, sananmukaisesti kaikkensa, että saisi Nellan riehaantumaan leikkiin kanssaan, mutta metsäkulman vanharouva on sitä mieltä, että mustavalkoinen penturiesu saisi pysyä kaukana hänestä. Komentaa kyllä, mutta kimppuun ei sentään käy, ehei, onhan Nella ihan maailman kiltein tapaus. Katselee avuttomana sitä siiliäkin, että hei, älä syö mun safkoja.

Mehiläiset saivat uuden kuningattarensa, ja mä olen istunut jäätelö kourassa terassin varjossa lukemassa Anne Tyleriä. Taas yksi kirja, josta voin todeta, että luin sen ekan kerran ihan liian nuorena. Mehiläispesien surina kuuluu terassille asti, kiitoradalla on ruuhkaa. Ja vieressä kivikkoistutusten keskellä liikkuu jokin, jota veikkaan sammakoksi, koska aina välillä kuuluu suihkulähdelammikosta plumps. Takametsikössä nakuttaa tikka, siili taapertaa iltahämärissä terassia kohti, ja mustarastaat juhlivat kirsikkapuun sadolla aina kun selkänsä kääntää.

Tiistainen Turun seudun reissu vei minut mm. Loviisan aittaan Ruskolle, josta ostin kuvan mukit. Voi niin kuin valkata fiilikseen sopivan… Katselin mukien suunnittelijan Keith Brymerin omia nettisivuja, ja totesin, että mukeja on ehdottomasti hankittava vielä lisää. Overworked/Underpaid on ainakin heti ostoslistalla. Sitä en Loviisan aitassa nähnytkään, mutta voi jehna, miten paljon kaikkea muuta ihanaa siellä olikaan tarjolla! Mun sisäinen materialistini kuoriutui esille ihan just samalla hetkellä kun astuin ovesta sisälle. Sitä niin kun alkaa aina välillä toivoa lottovoittoa, vaikkei edes lottoa, ja vaikka oikeasti tietää, että suurin lottovoitto on, kun sitä oikeeta miljoonavoittoa ei kohdalle kumminkaan osu.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Vallankumous

Posti toi kaksi mehiläiskuningatarta. Yksi vaan tilattiin, mutta jostain syystä tuli tuplat. Isäntä oli päättänyt suorittaa toisessa pesässä vallankumouksen, tavoitteena saada ensi kesäksi hieman säyseämpi kansakunta. Joten me anarkistit kaappasimme vallan ja vangitsimme kuningatar Beetricen. Julmaa, tiedän, mutta mikä julmempaa, isäntä mestasi hänet. Ei kuitenkaan julkisesti, koska pelkäsi kansan kuohahtavan, vaan salaa, kaikessa hiljaisuudessa.

Koska posti toi tuplakuninkaalliset, se mahdollisti myös pesän jakamisen. Nyt niitä on kolme. Pienimpään laskettiin uusi kuningatar Beea, huomenna keskimmäinen pesä saa hallitsijakseen Beetrice II:n. Tosin rasian sisässä, jotta uuden kuningattaren erittämät feromonit saisivat kansan suosiolliseksi ja syömään taikinamassan läpi hänelle tien vapauteen valtakuntaansa. Kolmatta pesää hallitsee edelleen Beenelope. Ja Merikarvian pesää Elizabee.

Mä olen ollut muutenkin tehokas ja tehnyt kaikkea sellaista, mitä olen ällönä lykännyt tuonnemmaksi. Hoitanut Kela-asiointia, maksanut Visa-laskun (voi Brittilä, miksi olet niin kallis maa matkustella!), varannut ajan näöntarkastukseen, päivittänyt kalenteria tulevien menojen osalta, ja soittanut hammaslääkärin ajanvaraukseen, josta  – ällistyttävää kyllä – sain ajan samalle päivälle, kun mulla oli outoa vihlontaa. Ilmeni, että 40 vuotta sitten mulle laitettu amalgaamipaikka oli alkanut falskata, ja nyt mulla on sen tilalla uusi muovipaikka. Otin mamelona puudutuksen, kun sitä kerran tarjottiin, eihän mulla ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miltä paikkaaminen tuntuu, mutta sen verran järki sanoi, ettei se varmaan miellyttävää ole.

Helli on helteestä aika puhki. Huomenna, oi huomenna se saa helpotusta tuohon turkkiinsa! Vois kyllä viedä sen myös uimaan, joko järvelle tai merelle.

TallennaTallenna

Kesäreissulla #5 Taidetta ja puntingia

Perjantaipäivä alkoi taidekotipläjäyksellä. Kettle’s Yard on Jim ja Helen Eden koti, jonka omistajat lahjoittivat vuonna 1966 yliopistolle sillä ehdolla, että se pidetään avoinna yleisölle (he olivat jo aiemmin pitäneet vierailijakierroksia kodissaan) ja että kaikki säilytetään tismalleen sellaisena kuin se aina on ollut. Jopa mukaanlukien sen keltaisen sitruunan, joka oli yksinään vadilla tuomassa esille taustalla olleiden harmaiden maalausten värit (sitruuna siis vaihdetaan säännöllisesti tuoreeseen).

Talo näytti ulkoapäin pieneltä, mutta olikin yllättävän suuri. Jokainen huone, ja tällä tarkoitan jokaista, myös wc:tä, on täynnä taidetta. Maalauksia on ylivoimaisesti eniten, mutta veistoksiakin löytyy. Tuoleille saa istua, niihin itse asiassa rohkaistiin istumaan, koska silloin näkee paremmin ne teokset, jotka on asetettu juuri siitä tuolista katseltavaksi. Kaikki teokset eivät siis olleet perinteisesti ylhäällä seinällä, tai keskellä seinää, vaan niitä oli myös lähellä lattianrajaa.

Paikka oli englantilaisen kodikas, mutta tila ja vaaleat seinät antoivat siihen myös skandinaavista fiilistä. Jokaisen esineen paikka oli kyllä ajateltu huolella.

Paitsi kuvataidetta, kodissa oltiin rakastettu myös kirjoja, viherkasveja ja veden siloisiksi hiomia kiviä, joita oli aseteltu pöydille ja tasoille.

Kettle’s Yard oli erittäin sympaattinen ja siellä oli yllättävän paljon katseltavaa. Pidin siitä, ettei se ollut mikään persoonaton galleria, vaan todellakin rakkaudella rakennettu aito koti.

Yksi reissuni kohokohdista oli päästä punting-veneeseen Cam-joelle. Julia, Maddy, Stine ja tämän poikakaveri Pablo plus minä vuokrasimme veneen yliopistolta. Maddy oli ohjannut venettä aiemminkin, joten ihan avuttomina emme joelle lähteneet. Törmäyksiltä ei silti vältytty, välillä oltiin rantaviivassa kiinni ja välillä toisissa veneissä, mutta sellaista se näytti olevan kaikilla muillakin harrastelijoilla.

Veneen ohjaaja seisoo perässä pitkän seipään kanssa hoitamassa vauhtia ja suuntaa, ja apuohjaaja(t) veneen keskellä voivat tiukan paikan tullen avittaa pienen melan kanssa. Maddy oli reipas punttaaja, mutta homma on raskasta, joten Pablo sai osansa, ja lopulta Juliakin halusi kokeilla.

Eipä ollut jälkikasvukaan turhaan käynyt salilla ja nyrkkeilytreeneissä. Hyvin sujui!  Stine hoiteli välillä apuohjaajana melaa, mutta meikä istui täydellisen ja mukavan hyödyttömänä ja vain ihailin maisemia, sorsia ja ohi- ja vastaanlipuvia veneitä.

King’s Collegen kohdalla käännyimme takaisinpäin. Päästyämme takaisin veneen vuokrannut työntekijä kysyi, tekisimmekö hänelle palveluksen ja noutaisimme vene numero kutosen karkumatkalta (jumittuneena päin seinää vähän matkan päässä) takaisin, ja Maddy ja Julia hoitivat homman hienosti kotiin. Meitä ei veloitetukaan vuokraamisesta palautettuamme kaksi venettä yhden sijasta, aurinko paistoi, venereissu oli ollut oikein kiva kaikkien mahdollisten itkupajujen sisään eksymisten ja Pablon lähes putoamisen kera, meitsi oli kärväyttänyt kaulansa uudelleen, ja kaikki olivat iloisia.

Illaksi olimme sopineet vielä ruokatreffit Nandosiin saman porukan plus Yuning-nimisen opiskelijakaverin kanssa. Mun piti ehdottomasti saada lämpimän päivän kunniaksi kunnon brittiläinen Pimm’s-drinkki, ja poikkesimme ennen ruokatreffejä The Eagle -pubiin, jossa tutkijat Watson ja Crick ilmoittivat löytäneensä DNA:n.

Pimm’s oli täydellistä. Sellaista kuin se vain Brittilässä voi olla. En tiedä, onko salaisuus sikäläisessä sitruunalimsassa.

Me olimme Nandosissa hyvissä ajoin, mutta muut tulivat jonkin verran myöhässä, ja niinpä siinä kävi niin, että osalle tuli todella kiire pistää ruoka poskeen, koska meidän piti olla puoli kasilta jo teatterilla Julian näytelmän esitystä katsomassa. Ällistyttävää kyllä, olimme siellä ajoissa, ja niinpä pääsimme viimeinkin katsomaan sitä, minkä parissa Julia oli niin ahkerasti häärännyt.

Eikä ollut häärännyt turhaan. Pidin erityisesti siitä, miten näyttelijät oli koreografioitu esittämään tapahtumia Aeneaksen kertoessa, mitä kauheuksia hänen kotikaupungissaan Trojassa oli tapahtunut. Myös näytelmän mainosjuliste on tyttären käsialaa.

Toisen näytöksen alussa näyttämön yllä leijui savukoneen tekemää usvaa. Yuning totesi, että labrassa näky olisi hälyttävä ja kaikki lähtisivät kiireen vilkkaa ulos. Kerroimme siinä porukalla muutaman stoorin palohälytyksistä, mutta hiljenimme, kun toka näytös alkoi. Kunnes. Valot syttyivät ja palohälytin soi! Tuottaja ilmestyi keskikäytävälle pahoittelemaan tilannetta ja ilmoittamaan, että kaikkien on siirryttävä ulos. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pääsimme takaisin sisätiloihin ja näytelmä saattoi jatkua.

Hälytyksen syyksi paljastui se, että joku oli jättänyt näyttämön oven auki, jolloin tekosavu oli päässyt myös takatilaan, jossa sitä ei kuulu olla, ja palohälyttimet olivat reagoineet siihen. Totesimme kyllä yksimielisesti, että jos palohälytyksen oli jossakin kohdassa tultava, se tuli sikäli hyvään saumaan, että monessa paljon intensiivisemmässä kohdassa se olisi pilannut fiiliksen täysin. Lopun kolmen itsarin keskellä (tietenkin, tämä on tragedia, lopussa kaikki kuolevat) palohälytys olisi ollut täysi fiasko.

Collegen teatteri on kyllä aika himmeä paikka. Rakennus on suht uusi, mutta teatteri on tehty neoklassiseen tyyliin parvekkeineen päivineen. Aikamoista. (Kuva lainattu netistä, siellä piti tietenkin pistää känny pois päältä.)

Näytelmä oli oiva päätös Cambridgen seikkailuilleni. Seuraavana aamuna kävimme vielä tankkaamassa kunnon aamiaisen ennen lähtöäni, ja koska matkassa olin minä, Lontoon päässä metro hajosi kesken matkan lentokentälle. Porukka ulos ja uutta odottamaan. Ja kun siihen toiseen metroon lopulta päästiin, se seisoi kymmenisen minuuttia paikoillaan aiheuttamassa lisähämmennystä. Ajoissa kuitenkin pääsin perille.

Mä olin käynyt Julian kanssa hankkimassa perheen miehille Cambridgen yliopiston paidat, ja peltitöntössä tuomani keksit syötiin yhdessä päivässä. Tunnustettava on, ettei mullakaan kauaa mennyt tuon kahvin tuhoamiseen.

Lentokentältä olin jo etukäteen päättänyt ostaa Daisy Twinklen, koska se on oikeasti tuoksu, jollaista olen kaivannut noin 40 vuotta siitä lähtien, kun joku yläasteaikaisista kirjekavereistani lähetti minulle pienenpienen pullollisen orvokintuoksuista hajuvettä. Mutta lentokentän kirjakaupassa sattui tietysti olemaan tarjous ”Osta 2, saat toisen puoleen hintaan”, ja koska Julian kaveri Hollie oli mulle ylistänyt ”A Little Life” -kirjaa, päädyin ostamaan sen plus hömppäkirjan sen kaveriksi, koska tiesin, että Yanagiharan teos olisi kehuistaan huolimatta myös rankkaa luettavaa.  Ruth Hoganilta mulla on jo edellinen kepeänpuoleinen teos ”The Keeper of Lost Things”.  Ja tottakai piti raahata myös karkkia Tax Freestä Onnille ja vähän isoveljellekin.

Kesäreissu oli oikein onnistunut matkakommelluksistaan huolimatta. Sen ainakin opin, että varaan ensi kerralla Suomen päässä enemmän väljyyttä siihen, miten kauan arvioin menomatkan lentokentälle kestävän!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #2 English breakfast ja sulatuskävelyä

Jostain syystä Cambridgen opiskelijat eivät käytä julkista liikennettä. Kaikkialle kävellään tai pyöräillään. Minua oli varoitettu, joten otin lenkkarit mukaani, enkä muissa kävellytkään Formal Dinner -iltaa lukuunottamatta. Käveleminen sinänsä on ok, kyllähän Lontoossakin on tullut käveltyä jos jonniinmoiset matkat, mutta jestas sitä tyttären vauhtia! Siellä aktiivisesti treenaava, hoikka jälkikasvuni pyyhälsi kuin viitapiru tajuamatta, että 30 vuotta vanhemmalla, reilusti yli 10 kiloa painavammalla ja talven aikana satunnaisesti hölkänneellä äitimuorilla on vaikeuksia pysyä perässä.

Tyttären takaraivo tuli tuli tutuksi muutenkin, sillä Cambridgen jalkakäytävät ovat niin kapeita, ettei niissä vierekkäin voi kulkea, kun kuitenkin koko ajan on vastaantulijoitakin.

Historia, koulutus ja tiede näkyy kaikkialla. Heti ensimmäisenä aamuna ohitimme kuuluisan Mathematical Bridgen, joka tarinan mukaan on Isaac Newtonin suunnittelema alunperin niin, että siinä ei tarvittu nauloja ollenkaan. Myöhemmin opiskelijat halusivat tietää, miten silta oli rakennettu, purkivat sen osiin, mutta eivät osanneet koota uudelleen. Kiva tarina, muttei totta, sillä Newton kuoli 22 vuotta ennen sillan rakentamista.

Me suuntasimme Fitzbillliesille syömään tuhdin englantilaisen aamiaisen, joka on aina yksi mun matkani kohokohdista. Ainut asia, mikä minua hämää, on se, että vaikka mukana tulee voinappi, jolla on tarkoitus voidella paahtoleipä, niin leivänpentele on aina upotettu jonnekin munakokkelin ja tomaattien alle niin että se pitää kaivaa sieltä esiin. Mutta muuten, ah autuutta! Voisin laulaa ylistysaarian joka kerta haukatessani sieniä ja pekonia.

Eka kohteemme oli The Fitzwilliam Museum, joka oli minusta kiva, kuin British Museum pienoiskoossa. Eli katseltavaa oli paljon, mutta nääntymystä ei tullut. Sen pystyi ottamaan haltuun ja katselemaan asioita loppuun asti kiinnostuneena.

Kaikkea mahdollista löytyi turnajaisvarusteisesta ritarista ja aseista pienenpieniin posliinifiguureihin. Cupidoista olisi voinut koota oman vitriinin nimellä ”Kerää koko sarja”: Cupido lehmipoikana, Cupido juomanlaskijana, Cupido maalarina… Uskonnollisia maalauksia oli myös paljon, joko ristiinnaulitsemisesta, ylösnousemuksesta tai Mariasta Jeesus-lapsen kanssa. Huomio kiinnittyi siihen, että etenkin maalauksissa Jeesus-parka oli vauvana äärettömän ruma, toinen toistaan karmeampia versioita rinta rinnan.

Tämä Madonnan sylissä istunut Jeesus-lapsi näytti harvinaisen ovelalta, kuin sillä olisi jokin ilkeä suunnitelma mielessään. Naureskelin vähän sitä, että ilmettä ei saanut edes täysin kuvattua kameralla, livenä ilme oli huomattavasti suunnitelmallisempi.

Kuvia olisi voinut napsia loputtomiin, mutta tiesin kokemuksesta, että minun taidoillani se olisi aika turhaa. Olin sitä paitsi jättänyt järkkärin kotiin ja lähtenyt kevyesti reissuun vain kännykkäkameran kanssa. Ihan mainiosti pärjäsin silläkin.

Museon kaupasta ostin luokkahuonettani varten punttaavan ankan (Cam-joessa kulkee monen eri firman veneitä, joita ohjataan pitkällä seipäällä työntelemällä, mutta myös yliopistolla on omia ”puntteja”), ja kotiin tietenkin pakollinen tea towel, joka oli itse asiassa kasvitieteellisen puutarhan markkinoima  –  sinne menisimme seuraavana päivänä.

Museon jälkeen kävimme ensin kahvittelemassa Julian kavereiden Aimeen ja Hollien kanssa, ja sitten kävimme viemässä tavaroita Downing Collegen teatteriin. Samana iltana oli saamassa ensi-iltansa Marlowen näytelmä, jossa Julia toimi apuohjaajana. Istuin takarivissä somettamassa, kun näyttelijät, ohjaaja ja jälkikasvu pitivät neuvonpitoaan, ja vihdoin viimein, noin kolmen aikaan iltapäivällä, tunsimme olevamme nälkäisiä tuhdin aamiaisemme jälkeen. Lounas tyttären ”lempiperunapaikassa” (jäätävän iso uuniperuna chili con carnella täytettynä), ja sitten, ah, sitten, kirjakauppoihin!

Cambridgessa on Waterstones, mutta vielä ihanampi siellä on Heffers. Itkin sisäisiä kyyneleitä siitä, että a) en ollut voittanut lotossa ja b) minulla ei ollut mukanani omaa rekkaa, jolla olisin voinut kuljettaa kuorman kirjoja kotiin. Voi hyvä tavaton. Suomessa ei ole yhtään kirjakauppaa, joka olisi ihan oikea kirjakauppa. Meillä kirjakaupat ovat pieniä putiikkeja, joissa on ehkä yhden minisen hyllyn verran kirjoja kustakin aiheesta, sitten löytyy toimistotarvikkeita ja askartelutarvikkeita ja sisustuskamaa ja palapelejä. Brittilässä voi upota kirjakaupan sisään, antaa sen viedä, ja viettää loputtomasti aikaa eri kerroksissa hyllyjen välissä lipuen, kirjoja silmäillen ja tutkien ja selaten. Porissa kun astut Suomalaiseen Kirjakauppaan, niin jo olet puolessa tunnissa tsekannut koko tarjonnan.

Yllä olevien kirjojen lisäksi ostin Julialle Haruki Murakamin ”Men Without Women”, jonka odotan itsekin saavani lukea myöhemmin.

Aika haipakkaa meillä kyllä piti, sillä puoli kuudelta meidän piti olla jo King’s Collegen kirkon Evensongissa. Tytär oli päättänyt, että mun pitää nähdä kyseinen kirkko ja etenkin kuulla kirkon kuuluisaa kuoroa.

King’s College on aivan Cam-joen rannassa, sen erottaa joesta vain valtava nurmikenttä. Huvittavaa on, että joen toisella puolella, aivan kaupungin keskustassa, laiduntaa lauma lehmiä kaikessa rauhassa.

Kirkko on järisyttävän kokoinen, joten sitä ei voinut pihalta käsin edes kokonaan kuvaan saada. Nurmikoille astuminen kun on ankarasti kiellettyä, sen saavat tehdä vain Fellow’t, eli yliopiston opettajat. Sisältä kirkko oli sanoinkuvaamattoman upea. Jouduin lainaamaan alla olevan kuvan netistä (kattoa olisi voinut ihailla niska kenossa loputtomiin), sillä kuvaaminen oli tietenkin ankarasti kiellettyä, olihan kyse kuitenkin jumalanpalveluksesta.

Meidät laitettiin istumaan kuoron taakse, joten saundi oli perfect. Varmaankin täydellistä kirkkolaulua niiden mielestä, jotka asian päälle ymmärtävät, eikä minulla valittamista ollut, mutta on tunnustettava, että kaikki 1500-1600 -lukujen kirkkomusiikki kuulostaa minusta samanlaiselta. Minun huomioni taisi olla enemmän arkkitehtuurissa kuin musiikissa…

Evensongin jälkeen olimme niin poikki, ettemme jaksaneet edes lähteä kaupungille syömään. Minulla painoi takana edellisen päivän reissaus + kolmen viikon univelka (kiitos karvakuonoisen vauvamme), tytär puolestaan oli valvonut toissayön lavasteita valmistaen. Tilasimme netin kautta ruokaa kotiovelle ja katsoimme yhdessä Netflixistä Ali Wongin ”Hard Knock Wife” -esityksen, aivan hulvatonta stand-up -komiikkaa, jolle nauroin vedet silmissä

Viimeiseksi illalla raahauduimme vielä ylös Castle Hillille katselemaan auringonlaskua ja maisemia. Cambridge kylpi illan viimeisissä auringonsäteissä kultaisena.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Viikko koiraelämää

Viikko elämää Helli-pennun kanssa on takana. Kolmannen yön jälkeen meillä alettiin nukkua, joskin eka herätys tulee sika-aikaisin, viiden kieppeillä, jolloin Hellin on päästävä kakkimaan, mutta sen jälkeen voi vielä palata nukkumaan. Pentuaitausta protestoidaan iltaisin enää vajaat viisi minuuttia, enkä usko, että aamuisin töihin lähdettyämme kestää sen kauempaa. Tai, itse asiassa Onni hoitaa aamuisin aitaukseen sulkemisen, koska lähtee kouluun meitä myöhemmin. Ja yleensä myös palaa meitä aiemmin, eli hänen uusi koulunjälkeinen jobinsa on päästää Helli vapauteen ja mennä sen kanssa ulos.

En ole toistaiseksi saanut öisiä yskä- tai hengenahdistuskohtauksia, jotka ovat minun tyypillisintä oireiluani. Ainut, mikä on häirinnyt, on koiran haju, johon minun on vaikea tottua. Tunnen kurkussa siinä kinthalla olevaa outoa fiilistä, että kutiaako vai ei, yskittääkö vai ei. Olen ajatellut, että tämä voi olla täysin psyykkistä. Miellän koiran hajun niin vahvasti allergisiin oireisiini, että koen puolihätäännyksissä siitä jo jotakin. Tai sitten se on jotain pientä oiretta, mutta ei juuri sanottavaa. En kuitenkaan yski, en oikeastaan kutise, ja sellaista kutkaa, mitä yleensä saan siitepölystä, ei ole sitäkään ilmennyt. Itse asiassa koulun ilmanvaihto omassa luokassani on aiheuttanut pitkin talvea paljon hurjempaa kutinaa. Yhden Zyrtecin olen tän viikon aikana napannut, ja sekin tuntui olevan enemmän omia hermojani rauhoittaakseni.

Me otettiin parina päivänä koulun jälkeen päikkärit Hellin kanssa takapihalla. Se kun ei vielä lähde karkuteille, vaikka ei kai sekään päivä kaukana ole. Löhösin pihalla, laitoin käteni Hellin tassun päälle jotta heräisin, jos se hilpaisee, ja Helli painoi vielä päänsä käteni päälle. Oli aika kiva vetää siinä sikeät.

Takapiha on ihana! Kirsikka ja morsiusangervo kukkivat, kaikki on vaaleanvihreää. Vain meidän keskipihan terassin vieressä oleva omppupuu on kuollut, se näytti surkealta jo viime syksynä ja on nyt näköjään lopullisesti heittänyt henkensä. Ikivanhahan tuo jo olikin.

Tämä viikko tarjoili töissä Extreme Duudsonien vierailua, ensi viikolla luvassa Bel Canto – konserttia ja luokkaretkeä Tampereelle.

Perheenlisäystä #1

Kyllästyin taannoin aivan lopullisesti siihen, että tämän perheen sisällä näyttää kaikesta mekkaloinnistani huolimatta tilanne olevan niin, että ainut siivouskykyinen olento olen minä. Enpä ole enää ainut. Verkkokauppa.com toimitti mulle pikavauhtia robotti-imurin, jonka laitoin tänään hyrräämään tänne ensimmäistä kertaa.

Meidän huusholli on iso, joten Robocopiksi nimeämäni vempele kävi välillä huilaamassa eli latautumassa, mutta siivousjälki on moitteetonta. Meillä imuroitiin viimeksi lauantaina, ja siitä huolimatta Robocopin säiliö oli täynnä roskaa ja pölyä sen lopetettua imuroinnin. Olkkarin sohvat ovat liian matalat sille, mutta sängyn alla se huristeli iloisesti, samoin makkarin lipaston alle meni ihan kevyesti. Hapsulliset matot tuottavat ongelmia kaikille robotti-imureille, joten taitoin hapsureunat maton alle kaksinkerroin, eikä maton päälle kiipeäminen sen jälkeen tuottanut ongelmia. Telakkansa se löysi itsekseen helposti ja asettautui mukavaan asentoon latautumaan.

Jes!!! Isäntä kysyi hintaa, jolloin sanoin vain kylmästi, että maksoin siitä kolmen omakotitalon verran, ja sen jälkeen ei kysytty enää mitään. Kun en jaksa sitä jatkuvaa siivoustaistelua. Plus että taloon on tulossa muutakin perheenlisäystä ensi viikolla, mikä ei ainakaan siisteystilannetta tule helpottamaan. Mutta siitä myöhemmin 😉

TallennaTallenna

Ryömii naftaliinista hän

Niin se vain kevätaurinko herättää mehiläiset pörräämään, linnut visertämään ja Kutrin bloggaamaan, vaikka olin jo talven synkkinä hetkinä valmis painamaan delete-nappia lopullisesti. Ajattelin, että minulla ei enää koskaan ole mitään sanottavaa täällä. Mutta miten olisi voinut ollakaan, kun töistä kotiin raahauduttuani nukuin illat ja yöt, kunnes aamulla lähdin taas töihin, ja suurimman osan valveillaoloajasta olin sairaana. Mnjooh, ehkä nyt liioittelen (enhän ole siihen koskaan ennen sortunutkaan…), mutta, kyls tiiätte. Kun alkaa elämä painaa, niin sittenhän se vaan painaa, ja energia riittää vain välttämättömimpään.

Mutta nyt lumikellot ovat heränneet pihalla krookusten seuraamina, ja etupihalla jo sinisilmäiset skillat availevat luomiaan kohti valoa! Takapihan fasaanikukko huutelee aamuisin kyykkyään tosi raivokkaasti, ja käy tälleen perjantaiehtoona kiillottamassa rintasulkansa tuolla isännän kivikkokasvipenkissä niin että multa pöllyää. Tepastelee sitten leuhkana pitkin pihaa ja kiiltää kuin sametti, valmiina lähtemään naisiin, että jos kävisi flaksi.

Mehiläisyhdyskunta on herännyt talvihorroksestaan sekin ja aloittelee uutta hunajanvalmistuskautta. Peipposet, närhet, kyyhkyset, pikkutintit ja pari innokasta tikkaa lehahtelevat, sirkuttavat ja koputtelevat pihapiirin puissa. Kaiken pimeyden, hiljaisuuden ja surkeuden jälkeen maailma alkaa olla täynnä elämän merkkejä.

Niinpä minäkin venyttelen talven jäljiltä nuutunutta olemustani, haukottelen leveästi ja ihmettelen, miten tämän sohvapotaatin saisi jälleen liikkeelle. Tänään pakotin itseni haravan varteen, ja kymmenen minuutin kuluttua jo aloin virkistyä ja muistin, miten mukavaa puuhaa haravointi onkaan. Keväällä niitä lehtiä ei sitä paitsi tipu jatkuvasti enää lisää juuri klaaratulle alueelle. Löysin nurtsin roskien seasta myös kaksi pientä, keltaista päätä, joista en oikein tiedä, ovatko ne heräämässä olevia krookuksia vai pikkunarsisseja. Aika näyttää.

Ja kesälomaankin on enää 24 työpäivää.

 

Hyvä Antonim bäevä!

Joka vuosi tammikuun 17. päivänä muistan väkisinkin, että nimpparisankarina on Anttoni ja Anton, ja kiitos tästä kuuluu raumalaiskirjailija H.J.Nortamolle, jonka tarina Anttonin nimppareista ja sen kunniaksi ammutuista kanuunanlaukauksista oli varmaankin ensimmäinen stoori, jonka hänen Raumlaissi Jaarituksi -teoksestaan luin. Ihmismieleen jää kummallisia asioita. Ja kyllä, pitäisi uudestaan lainata kirjastosta Nortamoa ja lukea muutama kertomus itsensä iloksi, esimerkiksi tuo Antonim bäev, tai vaikka Linnalan korsteeni.

Tammikuu on jo yli puolenvälin, ja meikä vasta herää uuteen vuoteen. Tarpeeksi läksyjen ja kaiken muun kanssa sekoiltuani sanoin tänään yhdelle seiskaluokalle, että nyt, tänään kello 14.06, alkoi meikäläisen uusi vuosi 2018, jolloin muutun täsmälliseksi, järkeväksi, olen kartalla kaikesta ja mulla on kaikki järjestyksessä. (Ehkä hippasen vaativa homma sikäli, että multa on taas yks tärkeä juttu hukassa, mutta niinkun muuten kaikki kondikseen ja sitten vielä että löytäis sen hukatun jutun…) Niin että sillä kellonlyömällä mä nyt sitten muutuin silmänräpäyksessä, kuten vain voitte kuvitella.

Lempiharrastukseni kirjallisuus on nyt osoittanut olevansa vaarallinen laji. Olen jo pari viikkoa lukenut Charles Dickensin tiiliskiveä ”Bleak House”, ja koska homma etenee äärest hitaasti tämän kiireisen arjen keskellä, otin viikonloppuna kunnon löhö- ja lukupäivät. Minkä seurauksena luin hartiani jumiin. Kun olisin tampio edes ottanut esille sen kirjatelineen, jonka joulupukki toi vuosi sitten! Mutta kun ei, niin maanantainahan sitten heräsin aamuun silleen, että jos halusin kääntää päätäni, niin sitten piti kääntää koko ylävartalo tosta pallean pisteestä ylöspäin. Vasta illalla Pilateksessa alkoi jumi vähän aueta, ja mun yläselkäni muuttui ihan tulikuumaksi, kun siellä alkoi veri kiertää, mutta edelleen varsinkin vasemman lapaluun alla on sellainen herkkukohta että itkettää.

Ai muuten, ”Bleak Housesta” löytyi myös BBC:n tekemä telkkarisarja vuodelta 2005, jossa pääosissa esiintyvät mm. Gillian Anderson ja Charles Dance. Voit katsoa sarjan täältä. Olen itse ehtinyt katsoa vasta ekan osan, ja ajattelin edetä osissa aina korkeintaan niin pitkälle kuin mitä olen päässyt kirjassa.

Porin seurakuntakeskuksessa alkoi tänään Mari-Anna Stålnacken uusi opetussarja Uskon matkalla. Nautin taas joka sekunnista, ja jos vain jossakin Porin seudulla asut, kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan. Seuraava tilaisuus on keskiviikkona 31.1. klo 18-19, ja voin taata, ettei paikalle vaivautuminen kaduta. Mitään näin rohkaisevaa, ilahduttavaa, voimaannuttavaa ja kannustavaa julistusta en ole aiemmin ollut livenä kuuntelemassa ja kokemassa.

Voimaantumista tässä kyllä tarvitaan, kun aamulla lähtee tuonne hyytävään säähän. Kyllä taas maanantaiaamuna kummasti muistui mieleen, missä päin maapalloa tässä asutaankaan. Minun kavereita ovat takkatuli, villasukat, kuuma tee ja Marks&Spencerin tuplapaksu fleecenkaltaista materiaalia oleva peitto, jota kutsumme lämpöpeitoksi. Brrrrr!

Onnellista uutta vuotta!

Sitä välillä yllättää itsensä. Tällä kertaa oikein uuden vuoden kunniaksi.

Mulla on keittiön kaapissa lojunut

a) kuukausia isännän uudet farkut, jotka piti lyhentää. Vihaan housujen lyhentämistä. Mieluummin ompelisin alusta uudet kuin lyhentäisin jotkut valmiit. Mutta nyt, ta-daa, mä ne vihdoin lyhensin.

b) vuosia viisi keittiöpyyhettä, jotka on ostettu matkoilta (Lontoo & Dublin), ja joista on puuttunut vain ripustuslenksut. Uskokaa tai älkää, mutta kaikki viisi saivat lenksunsa tänään.

c) samoin vuosia kaksi pehmolelua, joista sauma on ratkennut. Ompelin käsin. Toinen, sydänkoira (yllättävää: pieni koira, jonka kaulassa olevasta pannasta riippuu punainen sydän) pääsi omistajansa Onnin sängylle. Toinen, Paavo (Särkänniemestä ostettu pupujussi), pääsi omistajansa Julian yläkaappiin istumaan.

d) edelleen vuosia sitten rikki rispaantunut mankeliliina odottanut ja odottanut, että siksakkaisin reunan, jottei se enää rispaantuisi lisää. Piti siirtää keittiön pöytä jokseenkin kummalliseen kulmaan, jotta mankeliliinan pää ulottui ompelukoneen paininjalan alle, mutta sekin onnistui.

e) noin vuoden verran pilkullinen paitis, josta on irronnut yksinkertaisesti vain nappi, enkä ole saanut uutta ommelluksi tilalle. Nyt tsekkasin pesumerkintälapun, ja siellähän köllötti varanappi nätisti odottamassa. Ei köllötä enää.

Luulen, että näiden urotekojen jälkeen palkitsen itseni tilkalla Baileysiä ja muutamalla luvulla Dickensin ”Bleak Housia”.

Onnellista ja siunattua uutta vuotta, ystävät!

Hyvää arkipäivää!

Se on ohi nyt. Joulu. Säätämisineen, kinkkuineen, ruokineen, lahjoineen, suklaineen, odotuksineen.

Ja nyt on arkipäivä, hihhei! Kävin kampaajalla ja hölkällä, tilasin Lushista lisää shampoota ja meikinpoistomönjää, otin päivätorkut, pistin pyykkikoneen päälle, laitoin iltaruuaksi tortilloita ja kirjoittelin tammikuun juttuja ensi vuoden uuteen Bullet Journaliin. How happy!

Meidän sotamies pääsi lomille jo joulua edeltävänä perjantaina ja joutuu palaamaan vasta uudenvuodenpäivänä. Tytär lähti tänään muutamaksi päiväksi viettämään laatuaikaa mummon ja Nella-koiran kanssa (kyllä nyt on koira onnellinen, se tietää tasan tarkkaan pääsevänsä nyt sänkyyn viekkuun nukkumaan).

Mä lueskelen joulupukin tuomaa The Crownia ja kuuntelen, miten pikkumies yökyläkavereineen pelaa Minecraftia.