Isänmaanpetturi

Sellaiseksi tässä lähinnä itseni tunnen, kun en juhlistanut eilistä itsenäisyyspäivää mitenkään. Lähdin aamupäivällä ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, jonne saavuin hyvissä ajoin todetakseni, että Lontoon lento saapuu perille myöhässä.

Siispä aikaa tappamaan teputtelemalla hiukan sinne sun tänne pitkän istumissession jälkeen, kunnes rojahdin portin viereiseen Starbucksiin litkimään piparilattea. Ja kun lento viimein oli laskeutunut ja tytär onnellisesti halattu, oli aika lähteä pitkälle ajolle kotia kohti.

Olin yhdeksän tunnin reissun jälkeen puoli kasilta kotona ja muistin, että ai niin, koekin pitää laatia vielä torstain toiselle tunnille. Jos mulla olisi ollut käytettävissä vanha koe, olisin epäilemättä käyttänyt sitä, mutta kun kyseessä on upouusi kirjasarja, niin eihän mulla ollut siitä laadittuna vielä ainuttakaan aiempaa koetta.

Tytär sai käsimatkatavaroissa tuoduksi ehjänä perille valikoiman John Lewisin lasisia joulupalloja ja kaikille pienet mince piet, jotka säästämme odottamaan jouluaattoa. Mä tykästyin noihin läpinäkyviin kovasti, kun Julia laittoi mulle kuvia Whatsappiin, että mitä haluisin, mutta koska niitä ei ollut saatavilla tuollaisessa paketissa kuin noita värillisiä, oli tyytyminen pariin. Ehkä sitten ensi vuonna lisää.

Mä olin tänä aamuna kyllä niin poikki, että kyhjötin suihkuhuoneen lattialla kyykyssä ja mietin, pystynkö menemään suihkuun ja lähtemään töihin, vai kaadunko sikiöasentoon ja jään siihen. Väsyn nykyään pitkistä ajomatkoista ihan tolkuttomasti, ja varsinkin pimeällä ajaminen ja keskittyminen saa mut ihan sippaamaan.

Ihmeellistä kyllä mä siitä sitten tokenin, kun pääsin suihkusta kirkasvalolampun, havupuujuoman ja kahvimukin ääreen. Ei tehnyt ees tiukkaa lähteä viemään naperoa soittotunnille työpäivän jälkeen. Käytiin Julian kanssa sinä aikana Gigantissa, sillä fröken tarvitsi Suomessa toimivan sim-kortin (oli unohtanut sen Brittilään) ja meikä puolestaan suojakuoren ihka uuteen kännyyni, jonka isäntä oli taikonut mulle synttärilahjaksi tiistaiaamuksi. (Mikä kamera siinä kännyssä! Nyt jopa MINUN kännykuvani onnistuvat!)

Noin 1,5 viikon havupuu-uutejuoman käytön jälkeen väittäisin, että litkulla on ainakin pientä vaikutusta. En tiedä, pitäisikö annostusta lisätä. Olen ottanut 1 dl aamuisin, kun juomaa saisi ottaa neljäkin desiä päivässä, ja toisen kerran noin tuntia ennen ruokailua päiväsaikaan. Voi olla, että ensi viikolla kokeilen toista desiä, katsomme miten tilanne kehittyy.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesän viilein terassi

Löytyi tänään Tampereen Särkänniemestä. Tehtiin päivän mittainen syyslomaretki Manseen, jossa vietimme ensin monta tuntia Vapriikin näyttelyitä ihmetellen, ja sen jälkeen Onnimanni sai purkaa kaiken energiansa Superparkiksi muutetussa delfinaariossa. Jos keli olisi ollut toisenlainen, olisin varmaankin jättänyt isännän sinne kahvioon lapsen turvapisteeksi ja lähtenyt Akateemiseen, mutta koska kaupunkia eivät aurat olleet pahemmin putsanneet ja ajo-olosuhteet olivat jokseenkin sietämättömät, annoin olla. Latasin yhden Wodehousen Jeeves-kirjoista pädilleni ja lueskelin sitä kahvin ja croissantin voimalla.

Vapriikin kunniaksi on sanottava, että se oli muuttunut huikeasti edukseen sitten ensimmäisten vuosien, jolloin tiloissa oli vain Tampereen historiaa koskeva osuus ja jääkiekkomuseo. Nyt katsottavaa oli niin paljon, ettei kaikkea edes jaksanut. Museokaupassa alkoi vähän nakottaa se, että Nukkekekkerit-niminen osio jäi katsomatta, sillä aloin aavistella kaupan tarjonnasta, että näytillä olisi ollut mm. nukkekoteja. Auts! Se pitää siis katsastaa vielä jonakin toisena kertana.

Täällä rannikolla lunta on paljon vähemmän kuin Tampereella, vaikka maata ja puita peittääkin valkoinen kerros. Onneksi molemmat kärryt siirtyivät eilen talvirengaskauteen.

TallennaTallenna

Brittien viisas hulluus

Nauroin katketakseni, kun tytär kertoi viime syksynä, millä perusteella sikäläisen yliopiston pääkirjaston kirjat on lajiteltu. Ei tekijän nimen mukaan, kuten meillä kaikissa kirjastoissa, eikä kirjan nimen mukaan, kuten olisi seuraava olettamus, eikä edes värin mukaan, kuten kekseliäimmät saattavat ehdottaa. Ehei, kirjat on lajiteltu koon mukaan, mikä sai ainakin minut ratkeamaan täydelliseen hilpeyskohtaukseen. Hulluja nuo britit! Mitä järkeä? Ethän mitenkään voi tietää lähtiessäsi etsimään kirjastosta jotain kirjaa, minkä kokoinen se on. Joka kerta joudut turvautumaan tietokantaan tai kirjaston henkilökunnan apuun.

Hekottelin ihanan umpihullulle systeemille, ja ajattelin, että mitä muuta voi odottaa kansakunnalta, joka pitää tiukasti kiinni maileistaan, punnistaan ja unsseistaan, käyttää rakennuksissaan tiivistämättömiä ikkunoita ja nukkuu kuumavesipullojen kanssa. Siis, tämä kaikella rakkaudella, minähän olen, loppujen lopuksi kuitenkin, hyvinkin anglofiili.

Eilen ryhdyin tekemään suursiivousta olkkarin kirjahyllyissä. Kirjojen määrä on taas kasvanut, kiitos pitkälti Amazon.co.uk:n palvelujen, josta viimeksi tänään putkahti postilaatikooni suosikkikirjailijani Max Lucadon uusin kirja ”Anxious for Nothing”. Kynnet päässä mietin, miten oikein saisin kaiken mahtumaan hyllyihin ja tekisin vielä tilaa talviselle valoasetelmalle. Lundia-hyllyissä on se ihana puoli, että systeemiä saa aina muokattua mieleisekseen, hyllyjä siirreltyä ja poistettua ja lisättyä, ja joka vuosi meidän hyllystömme muuttaa ilmettään. Monet vuodet asettelin kirjat hyllyyn värin mukaan, jolloin ne oli helppo löytää (kyllä, koodaan lukujärjestyksenikin väreillä).

Mutta mikä neuvoksi, kun tila loppuu? Tietenkin brittien oivallinen systeemi järjestää kirjat koon mukaan. Pienet kirjat samaan hyllyyn, keskikokoiset omiinsa, korkeat omiinsa. Ja ta-daa, yhtäkkiä tilaa syntyi kuin taikaiskusta! Hyllyjä mahtui kuin mahtuikin enemmän, ja myhäilin tyytyväisyydestä katsellessani lopputulosta. (Aaahh… en tohdi nyt edes mainita, että oikeastaan vasta runsas puolet hommasta on tehty, olkkarin toisella seinällä odottaa vielä lähes samankokoinen urakka…)

Brittien siunattu hulluus sisälsikin siis yllättävän viisauden. Ja tyhmä olinkin minä, joka tälle järjestelmälle hekotteli. Mutta hei, kyllä nyt kelpaa leuhkia, että käytän kirjojeni järjestämisessä samaa systeemiä kuin Cambridgen yliopisto. Vähänkö kuulostan älyköltä! (Tutut, älkää naureskelko siellä, kyllä mä tiedän että vain kuulostan siltä.)

 

Kuninkaallinen vieras ja lomalainen

Isäntä, joka kävi talvella mehiläishoitokurssin, hankki tänä keväänä kaksi pesää, jotka sijoitettiin hänen äitinsä luokse. Mä olisin mieluusti ottanut ne takapihalle, mutta, noh, onhan tässä lähiöasumisessa tietysti sikäli omat ongelmansa, että kaikki naapurit eivät ehkä olisi ilahtuneet, ja parvien kanssa saattaa tulla hankalia tilanteita.

Toinen pesistä on lähtenyt toimimaan mukavasti, mutta toisessa on ongelmia, koska sieltä ei ensinnäkään ole löytynyt kuningatarmehiläistä. Voitteko uskoa, mitä silloin on mahdollista tehdä? – Juu, tilata kuningatar netin kautta Mehiläistalosta! Ja vuorokauden sisällä kopsahti jo postilaatikkoon pehmustettu kirjekuori, jonka päällä luki punaisella korostettuna: ”Huom! Eläviä mehiläisiä! Ei aurinkoon!”

Istu ja pala. Luuletteko, että kuningatarmehiläinen matkustaa yksin? Ehei! Pitäähän sitä nyt hovineidot seurana olla, ettei matkalla kuole yksinäisyyteen. Ja oma ruokakammari (vasen yläkulma teipin vieressä, siellä on käyty murkinoimassa). Ja kuningatar reissaa varmuuden vuoksi kruunun kanssa (iso keltainen täplä, oikealta laskettuna toinen mehiläinen), jottei häntä sekoiteta vahingossa hoviväkeensä (rahvaasta nyt puhumattakaan).

Auttakkee! Mun mielestä tää kaikki on niin sympaattista, että sulan justiinsa tähän paikkaan.

Toinen sulamispiste saavutettiin, kun tytär saapui Brittilästä lomalle kotiin. Hieman oli reissussa rähjääntynyt vietettyään välilaskun takia yön Gdanskin mukavuuksistaan tunnetulla ( – Not!) lentokentällä. Voipi olla, että ensi yönä oma kotipeti on kultaakin kalliimpi.

Lomafiilistä ja öisiä seikkailuja

Kävin eilen hakemassa muutamat matot paikallisesta pesulasta takaisin kotiin, ja olen jopa saanut lattiat pestyksi ja ne matot plus muutamat muutkin paikoilleen. Elettiin puolitoista viikkoa lähes matotonta elämää, kun meillä kävi nuohooja, jonka ansiosta käärin mattoja rullalle, ja sitten hinasinkin niistä osan pesulaan asti. Nyt tuntuu suorastaan oudon kaiuttomalta, kun tekstiilimäärä on taas entisellään.

Nuohoojan saapuminen sai Nellan peräytymään puskaan. Lenkillä kun näkee, että vastaan on tulossa toinen koira taluttajansa kanssa, ei ikinä tiedä, kuinka pahan paniikkireaktion se saa aikaan. Tuo koira on hassu. Ollaan oikein porukalla pohdittu sitä, että onko se tosiaan niin traumatisoitunut siitä kun kerran jäi auton kolhaisemaksi, vai mikä sillä on. Luonteeltaan vaan arkajalka? Toisaalta se osaa olla ihan äärettömän itsepäinen, siis oikein to-del-la. Ja jösses kun se saa päähänsä kävelyllä, että nyt mennään, niin sittenhän mennään! Jos jossain kylän raitilla näkyy irrallinen käsivarsi, niin se on mun oikea käsivarteni, jonka Nella on kiskonut irti.

On varmaan ihan ääretön yllätys, että mä olen tänään istunut puutarhatuolissa nauttimassa auringosta ja lukemassa romskua. Elohopea kipusi huikeaan +20 asteeseen, mikä on siis jo ihan ylenpalttista näillä leveysasteilla tänä kesänä. Kaikki on kyllä ihan älyttömästi myöhässä, pihan kielotkin kukkivat vasta nyt. Villiviini roikkui niin pitkään surullisen harmaana kasana terassin katon päällä ja pitkin talon jukisivua, että luulimme sen jo kuolleen. Vasta nyt se on alkanut osoittaa virkoamisen merkkejä.

Iltaisin isäntä ja minä olemme viettäneet aikaa Netflixin täysin järjettömän Rick ja Morty -sarjan parissa. Aikuisille suunnattu animaatiosarja on kuin South Parkin ja Doctor Whon risteytys. Pitää siis olla oikeassa mielentilassa, että jutuille nauraa, mutta tälleen työstressistä vielä toipumattomana alkukesän lomalaisena sitä on oikein otollista kauraa tämän tyylin huumorille.

Olen lähes joka yö nähnyt jotain kouluun liittyvää (yleensä täysin järjetöntä, kuten urheilupäivä jonka ainoana lajina oli mäkihyppy) unta, ja ellen ole seikkaillut koulumaailmassa, aivoni ovat tuottaneet jotain muuta överiksi vedettyä juttua. Viime yönä meidän lattialla liikuskeli moottorilla kulkeva, läpinäkyvä mato, joka luikahteli jalkalistojen alle. Olenkohan katsonut sitä animaatiota ehkä pari jaksoa liikaa?

Huomenna luottokampaajalle! Ennen päättäjäispäivää iski hiustuska tismalleen samaan aikaan, kun kampaaja lähetteli Instgramiin kuvia etelän reissultaan. Jouduin pakon sanelemana pakenemaan sinne, mistä tiesin leikkuuajan varmasti löytyvän, eli Mikkolan Cittarikompleksin Hiustaloon, mutta oivoi. Vaikka lilluin nirvanassa, kun hiukset saivat tehohoitoa ja lojuin hierovassa tuolissa pesupaikalla, ja vaikka mulle tehtiin ilmaiseksi kiva pikakampaus lopuksi, oli työn jälki silti loppujen lopuksi toista kuin mun vakkarilla. Huomenna suuntana Sis & Bro Hairdesign ja juurikasvulle kyytiä.

Lämpöä, ah lämpöä

Ällistyttävän huikaisevat 24 astetta! Omenapuu alkaa varovasti raotella nuppujaan, että josko tästä oikein kukiksi uskaltaisi aueta. Riskeerasin koko säätilan pesemällä Onnin toppavaatteet talvisäilöön ja rahtaamalla omatkin villapuseroni vaatehuoneen uumeniin ja t-paidat tilalle. (Kyllä nyt huomenna viskoo räntää ja syy on minun.)

On totisesti tuntunut täysin kesältä. Luin Sarah Perryn romskua The Essex Serpent puutarhatuolilla, pelasin jälkiruokakahvia juodessa erän Scrabblea isännän kanssa nurmikolla, kävin hölkkälenkillä ja paahduin aivan läkähdyksiin. Toppavaatteetkin kuivuivat auringossa ja tuulessa pikavauhtia.

Anoppi on ollut jalkaoperaatiossa, ja Nella on meillä saikkuhoidokkina. Onneksi on kesä, että koiruus saa olla paljon pihamaalla ja tulee vain yöksi tuonne meidän allashuoneeseen nukkumaan. Mielelläni minä tämän karvakamun ottaisin vaikka sängyn jalkopäähän, vaan kun tuo allergia ei sitä salli. Mutta kävelylenkeillä me käydään Nelluskan kanssa, ja tänään oli järkytyksen järkytys, kun isäntä pesi sen. Ei kuulu kylpy nämligen favoriitteihin. Hassu karvakuono.

Freedommmm!

Kevätjuhlapäivän aamu. Mittarissa kaksi astetta. Sentään plussan puolella! Säntään etsimään villakangastakkiani, jonka olen jo kiikuttanut isomman vaatehuoneen uumeniin. Nenässä kutittelee jo nuhanpoikanen parin edellisen päivän palelemisen jäljiltä. Nyt ei huvita sairastua loman alkajaisiksi.

Ulkona fasaanikukkoparka luulee, että on jälleen huhtikuu ja että on laitettava kaikkensa peliin. Kylmä aamu = kevät alkaa alusta. Kukko huutaa epätoivon vimmalla, ja isäntää ja mua naurattaa, että mitäköhän sen päässä liikkuu. ”Ei hemmetti, just kun vähän toivuin… kolme rouvaa… pakko jaksaa painaa… KYYKKY!!!”

Oppilaiden taidokkaat esitykset ällistyttävät ja ilahduttavat. Kilpatanssija- ja balettiharrastajat vetävät sellaiset taidonnäytteet että oksat pois. Hymyilen korvasta korvaan kuin Irvikissa, koska meno on niin mainiota

Kotona vaihdan korkkarit ja mekon lökäreihin ja villatakkiin. Lojun sängyssä lukemassa ja somettamassa. Päiväruuaksi haet pizzaa paikallisesta pizzeriasta ja vedän päälle puolentoista tunnin päikkärit. Luen lisää ja siivoan yhden keittiön kaapin ihan siitä ilosta, että voin tehdä mitä lystää tai olla tekemättä jos lystää.

It’s holiday. It’s freedom!

Photogasm!

Ihan vain halusin jakaa teille täydellisen kuvan. Tumblr-sivustolla törmäsin, ja krediitti oli merkitty kuvaajalle nimeltä Ali Cameron, mutta kun googlasin Mr Cameronin ja etsin hänen valokuvaussivustonsa, heräsi kysymys, onko tämä todellakin hänen kuvansa. Ehkä mulla oli väärä A. Cameron? Brisbainen kuvaajakaveri kun ei ihan tämäntyyppisiä otoksia esittele, on enemmänkin hiukan hipahtavampi staili hänellä.

No, mene ja tiedä, mutta kun katsoin tuota kuvaa, niin melkein henki salpautui. Jumprahuiti tuota valoa ja varjoa lattiassa, voisin syödä ne.

Löysin kevään ekat puutarhakotilot lehtien alta, kun olin haravoimassa. Heitin metsikköön, josta fasaanikukko huusi mulle kyykky! Mitä kauemmas metsikön rajalta peräydyin haravoimaan, sitä lähemmäs se hassu fasu tuli mulle huutelemaan. Ajatteli varmaan, että kas kas, kyllä se tuokin eukko tottelee kun tarpeeksi huudan.

Mulla on paha aavistus, että se kukko ajattelee itsestään liikoja. Tulee huutelemaan Nellankin nenän alle silloin, kun koira on meillä hoidossa ja takapihalla. Tietää tasan tarkkaan, mihin asti hihna yltää, ja niin tietää Nellakin, joka epätoivoisena vaikenee ja luo vain anovia katseita ikkunan läpi. ”Tulkaa nyt joku vapauttamaan mut että mää tolle linnulle näytän närhen munat!” – Joku kaunis päivä se fasu vielä menee luuloissaan pullistelemaan väärään paikkaan ja joutuu paistiksi.

Auringonvaloa ja orastavaa toivoa

Mun viime lauantaina hankkimani korkkarit pääsivät tänään viimein pikasuutarille korkolappujen vaihtoon. Alkuperäiset kun olivat niin jäätävän liukkaat, että tiesin heti kenkiä jo liikkeessä kokeillessani, että tarvitsevat vaihdon heti kättelyssä ennen käyttöönottoa. Kengille tuli täten 13 egeä lisää hintaa, mutta kun korkojen korkeus ja kenkien istuvuus on just oikea, en pidä sitä pahana.

Kaksi keväisempää päivää takana, eilen elohopea kipusi 11 asteeseen ja tänään taisi mittarissa olla 8 astetta. Pelkästään auringonpaiste ja lintujen äänet saavat mielen hyrisemään. Huomasin takapihalla lumikellojen  nostaneen pienet päänsä ylös nurmikosta. Omenapuussa istui närhipariskunta, etupihan vaahteraa takoi tikka kuin konekivääri, ja fasaanikukko kiipeilee tuon tuostakin joko vesialtaan viereiselle kivikasalle tai keinujen viereen pienelle kumpareelle pörhistelemään höyheniään ja kiljumaan kyykky!!! Keittiön ikkunat loistavat kevätvalossa järkyttävällä likaisuudellaan.

Kaupat tulvivat kevätvaatteita ja totesin vain jälleen kerran mielessäni, että painonpudotus olisi poikaa. Lähes samaan syssyyn tungin kitusiini parit joulutortut kahvin kera, niitäkin kun vielä pakkasesta löytyy. Julia mun touhuja katselikin silleen että mitä ihmettä, ensin hihkut keväästä ja sitten juhlit sitä joulutortuilla  –  hyvin loogista.

Eilisen ja tämän päivän aikana minussa on virinnyt pieni toivo siitä, että ehkä valon lisääntymisen myötä sitä jaksaisi taas oikeasti elää. Ehkä jopa lähteä lenkille taas pitkästä aikaa (eihän tuo miesflunssa vienytkään kuin pari kuukautta). Lukea jotain, eikä vain lojua lagaamassa aivot kaurapuurona ja leuka kuolassa. Hengittää ja olla läsnä, istua koko painollaan.

Viikonloppumenoja

Starttasin lauantaiaamuna Raisioon tyttären kanssa, joka on viettämässä kuukauden kevätlomaa kotimaan kamaralla. Söimme Ikeassa lounaan, minkä jälkeen tein pikakierroksen alakerrassa. Mulla oli oikeastaan vain kaksi hankinnan kohdetta; uusi pastakauha ja uusia tyynyjä meidän sängylle. Meillä pitää olla aina kauhea tyynykasa löhöilyyn, ja useimmista oli sekä päällinen että sisus niin kulahtanut, että oli aika satsata uusiin. Löysin onneksi just ihania kuoseja, passeleita tähän meidän sinisävyiseen ja merihenkiseen makkariimme.

Kerrankin kävin Ikeassa niin, ettei mukaan tarttunut miljoona heräteostosta. Kahden euron raastin ja paketti pussinsulkijoita lähti matkaan tyynyjen ja kauhan lisäksi, mutta siinä kaikki. Tässä vaiheessa reissua saatoin olla oikein ylpeä itsestäni.

Heitin tyttären moikkaamaan sen bestistä Raision keskustaan ja palasin Myllyyn, jossa mulla puolestani oli treffit hyvän ystävän kanssa kahden jälkeen. Ehdin kyllä nuuskia siinä ennen jo yhden jos toisenkin liikkeen. Etukäteen olin päättänyt, että uusi muistikirja ja pullo Inglotin Duralinea on tarpeen, mutta jotenkin sitten eksyin myös Sokokseen, josta ostin huulipunaa ja putsarin… Ja kun ystävätär lähetti viestin, että myöhästyy parikymmentä minsaa, eksyin haahuilemaan DinSkon tiloihin, josta ostin edulliset korkkarit töihin. – Onneksi tapaaminen ei venynyt sen enempää, taivas tietää mihin vielä olisin törsännyt.

Oi, miten terapeuttista istua muutama tunti hyvän kahvin ja herkkujen kera parantamassa maailmaa rakkaan ihmisen kanssa! Siitä oli hyvä lähteä kotimatkalle Julian kanssa, joka hänkin oli jo siinä vaiheessa päätynyt Myllyyn. Meillä oli hyvä ajatus pysähtyä kotimatkalla jonnekin tien poskeen, josta liikenteen äänet kantautuisivat puhelun taustalle, ja säikyttää isäntä aprillipilalla, että ollaan kolaroitu auto, mutta loppujen lopuksi me oltiin niin väsyneitä, että posotettiin vain suoraa soittoa kotiin.

Tänään en ollut aikeissa siirtyä kotitiloista minnekään, mutta jotenkin sitten vain päädyin kuskaamaan Onnin ja tämän kaverin Hoploppiin, jossa istuin kutomassa sukkaa kolme tuntia. Että olinko puhki tämän jälkeen? No, kyllä olin, puhki ja puutunut, ja palasin kotiin laittamaan iltaruokaa, jonka jälkeen totesin, että tässä tämä päivä sitten menikin.