Kun ei suju

Kun päivä alkaa tästä, niin sen tietää, että mitään hyvää ei voi seurata. Näin unta myös siitä, että nukahdin kirjaa lukiessani johonkin pubiin. Kaksi kertaa saman yön aikana näen unta siitä, että vaivun tai haluan vaipua uneen. Mitähän se kertoo väsymyksen määrästä?

Ajokeli on yllättävän liukas, pakkanen on muuttanut iltakosteuden asfaltilla silkaksi glaseeraukseksi. Joudun ajamaan niin hitaasti, että myöhästyn ala-asteen tunnilta viidellä minuutilla. Sieppaa niin maan penteleesti, mä olen kaksi kertaa aiemmin elämässäni myöhästynyt duunista, molemmat ala-asteen aamutunneilta. Toisella kertaa oli syynä myös ajokeli, toisella kertaa oli tiellä onnettomuus, eikä päässyt liikkumaan. Ei tahdo sisu kestää, vaikka kyse on muutamasta minuutista.

Keskellä päivää kirjoitan päiväyksen muistikirjaani ja tajuan, että ei helskutti, mä oon unohtanut isännän synttärit! Auuugh! Isänpäiväksi hankin arvokkaan ja mieluisan lahjan ja olin etukäteen aatellut, että heti aamutuimaan yllätän sen kilolla irtareita ja onnitteluilla, mutta enhän mä onneton ollut mitään muistanut! Hyppytunnilla kiireesti kauppaan irtaripussia (ostin 1,6 kg) ja synttärikorttia ostamaan. Sitten yllätyshyökkäys luokkaan. Oppilaat seisomaan, minä vilautan niille sitä karkkipussia ja sanon, että jos haluatte osingoille lahjasta niin yhdytte lauluun mun kanssani. Aika komea kööri saatiin aikaiseksi. Pisteet siitä kyseiselle luokalle!

Seuraavaksi värkkään imperfektitehtävää työhuoneessa tietsikalla ja olen niin uponnut siihen, etten tajua, mitä kello on. Välitunnin lopussa tulee lukion matikanmaikka sanomaan, että sun oppilaat etsi sua, sulla piti vissiin olla luokanvalvojan vartti. Ai vissiin piti?

Viidennen tunnin alussa tajuan, että munhan piti viedä edellisten kahden sanarin lisäksi vielä kaksi muuta rästikokeiden valvojalle. Kiikutan ne sinne hiki hatussa, mutta kymmenen minuutin kuluttua kaksi oppilasta seisoo ovella ja kysyy, että hei, eikö meilläkin pitänyt olla ne sanarit siellä rästikokeessa. – No piti! Eikun printtaamaan taas kauhealla kiireellä ja kiikuttamaan ne paikalle. Samalla mietin, mitä VIELÄ voin unohtaa.

Se selviää seuraavalla välkällä. Oppilas tulee hakemaan mua opehuoneesta, sen piti viimeisellä välkällä tehdä mulle yksi suullinen suoritus luokassa. Taas mennään! Samalla pääni kelaa kuumeisesti, että uudelle oppilaalle, joka on ilmestynyt kouluun samana aamuna, ei löydy ruotsin tekstikirjaa. Kaikki on jaettu oppilaille viimeistä opevarakappaletta myöten. Pitää muistaa tiedottaa kanslistia, että tilaa kustantajalta.

Kotona puolen tunnin päikkärit ja sitten kiireesti ruuanlaittoon. Tytär soittaa FaceTimen Brittilästä. Syön Facetimea puhuessani, ja sitten hirveellä kiireellä takas kouluun kasien Kasvamme yhdessä -iltaan (eräänlainen vanhempainilta, jossa oppilaat on mukana). Lähden liian täpärästi ja ajaessani muistan viime kilometreillä, että a) unohdin sanoa sille kanslistille siitä oppikirjasta, täytyy käydä laittamassa lappu sen pöydälle ja b) mun olis pitänyt olla AINAKIN varttia ennen koululla, että olisin ehtinyt kantaa tarjottavat luokkaan ja laittaa pulpetit ryhmiksi. Siihen ei ole aikaa, ryntään viime hetkellä auditorioon kuuntelemaan yhteistä alustusta, ja niinpä luokkakeskustelusta menee aloituksessa aikaa turhaan sättäämiseen.

Kun ilta on lopussa, siivoan kahvitermoksia pois luokasta, ja olen sulkemassa yhtä avoimena törröttävää, kun tajuan, että se olikin blonditesti, ja olen termoksen sulkemisen sijaan pumpannut kahvit farkuilleni. Olen ihan valmis hankkiutumaan varhaiseläkkeelle. Jokin alkava Alzheimer mun aivoissani muhii.

Kotimatkalla muistan vielä, etten muistanut laittaa sitä lappua kanslistille.

KUKA pelastaa minut itseltäni??? Kysyn vaan.

Lokoisa hellepäivä

Vanhemmat lapset yllättivät tänään kukkakimpulla. Suloisia!

Ihanaa, että lämpö on viimeinkin löytänyt takaisin Suomeen. Olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että olen voinut istua terassilla lukemassa kirjaa, syödä jätskiä, lojua välillä riippumatossa. Aamulla kävin ekalla hölkkälenkillä noin vuoteen. Ekan kerran sen jälkeen, kun rauta-arvoni ovat alkaneet olla siedettävissä kantimissa. Eikä ollut edes ihan kamalaa. Paljon kamalampaa oli silloin, kun ei jaksanut yhtään juosta, ja hengästyminen oli niin megalomaanista, että siihen tunsi romahtavansa. Totta kai oli pakko kävellä välissä, mutta hengästyminen meni ohi, niin että sitä sitten taas hetken päästä jaksoi taas kipittää. Näin ei ollut vuosi sitten.

Mä rakastan tota meidän villiviinin kuorruttamaa terassia. Joka kesä katselen noita viininvarsia ja -lehtiä sinistä taivasta vasten ja ajattelen, että tämän kesäisemmäksi tämä ei mene.

Jätin toistaiseksi kesken ”Sunny side up” -kirjan ja nyt on menossa Gervase Phinnin ”The School at the Top of the Dale”. Mä niin vannoin, etten tältä Brittilän reissulta raahaisi kirjoja, kun yhtä hyvin voin tilata ne Amazonista, ja hah-hah, sieltä mä taas tulin viiden uuden kirjan kanssa. Siellä yksinkertaisesti sekoaa, kun pääsee ihan oikeaan kirjakauppaan, jollaisia Suomesta ei löydy yhtä ainutta kappaletta. Tarjonta on jotain aivan tajunnanräjäyttävää, kun kirjat täyttävät viisi isoa kerrosta kuten Waterstonesilla, tai edes noin kolme kerrosta, kuten Cambridgen Heffersillä. Ei askartelutarvikkeita tai sisustustuotteita kuten vaikka Suomalaisessa Kirjakaupassa, vaan yksinkertaisesti kirjoja.

En ole saanut aikaiseksi lähteä yhteenkään Pori Jazzin tilaisuuteen tai edes Kirkkopuistossa soi -tapahtuman konsertteihin. Tässä meni muutama päivä silleen kaupungilla asioita hoitaessa (raahasin mm. vastustelevan nuorimmaiseni väkipakolla vaateostoksille alennusmyynteihin) ja muuta touhutessa, että tänään olin aivan älyttömän onnellinen siitä, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Oman puutarhan rauha on ollut täyttä kultaa.

 

Raparperisimaa

Meidän perheen lempparikesäjuoma on raparperisima. Ohje on peräisin kaupunkilehti Uuden Rauman nettisivuilta 13 vuoden takaa, mutta yhä vain pelittää:

1,5 litraa raparperipaloja
7 litraa vettä
8 dl sokeria
0,5 ruokalusikallista hiivaa

Kiehauta vesi ja raparperit. Sekoita joukkoon sokeri ja anna jäähtyä. Liota hiiva mehutilkkaan ja sekoita raparperiliemeen. Anna käydä huoneenlämmössä 3 vuorokautta. Siivilöi ja pullota juoma sekä vie kylmään. Sima on valmista nautittavaksi parin vuorokauden kuluttua.

No, meillä kyllä juodaan jo sen jälkeen, kun se on ollut vain vuorokauden kylmässä, joten itsekään en ihan orjallisesti ohjetta noudata. Mutta hei, raikasta juotavaa!

The Cambridge Experience #1

Tämänvuotinen Brittilän matka alkoi aamun varhaisina hetkinä viikko sitten perjantaina, kun uninen perhe ryömi autoon ja suuntasi keulan kohti Helsinki-Vantaata. Aamulla liikenne oli vielä rauhallista, eikä lentokentälläkään ollut vielä ruuhkaa, lento oli ajallaan, ja kaikki sujui niin smoothisti, että ihmettelinkin, voiko mikään minun reissuni sujua näin kitkattomasti.

Ei tietenkään voi. Ongelmat alkoivat siinä kohtaa, kun ryhdyimme järkkäämään itseämme Heathrow’lta Cambridgeen. Viime kesänä tein matkan junalla, joka on nopea, mutta jossa joutuu raahaamaan matkatavaransa metroon ja kiertämään Lontoon keskustan kautta, ja matka Heathrow’lta King’s Crossille ei ole mikään rentouden multihuipentuma. Niinpä luulimme olevamme fiksuja ottaessamme bussin lentokentältä suoraan Cambridgen keskustaan. – Major mistake.

Ensinnäkin olin katsonut hinnan netistä meiltä neljältä huomattavasti halvemmaksi kuin mitä meiltä paikan päällä kynittiin (kiitos, National Express!). Ja minä kun olin etukäteen katsonut, että matka-ajankohdaltaan avoimet liput (lentojen myöhästymisestä ei koskaan tiedä) ovat niin kalliit, että säästämme, kun ostamme liput periltä. – HAH! Odottelimme väsähtäneinä bussia, jonka piti lähteä tunnin kuluttua, mutta joka jo alunperinkin oli sitten puoli tuntia myöhässä. Syy selvisi lähdettyämme matkaan: M11:llä oli kaksi onnettomuutta, jotka yhdessä perjantairuuhkan kanssa olivat saaneet aikaan sellaisen liikennesolmun, että oksat pois. Bussi liikkui ehkä kaksi metriä, seisoi kolme minuuttia, liikkui metrin, seisoi kaksi minuuttia, liikkui taas kaksi metriä, seisoi minuutin.

Kahden tunnin kuluttua emme olleet päässeet vielä edes puoleenväliin matkasta, tytär oli WhatsAppissa repeämäisillään riemusta, ja meikä oli ihan ranteet auki, sillä paitsi että matkanteko oli hitaampaa kuin lasten possujunassa, siellä oli uskomattoman kylmä ilmastoinnin ansiosta (jota ei tietenkään saanut mitenkään säädettyä), ja meillä alkoi olla kiljuva nälkä. – Meidän tuskamme kyllä oli mitätöntä siihen verrattuna, että samassa bussissa oli joukko niitä, jotka matkasivat Stanstedin lentokentälle. Kun viimein saavuimme sinne, ulos marssi joukko ihmisiä, joista osa näytti epätoivoisilta ja toiset totaalisen luovuttaneita.
”Are you gonna run?” kysyi nuori mies toiselta.
”Yeah.”
”I bet it’s no use.”
”I know but I’m gonna run anyway.”
Enpä tiedä, miten kavereille kävi.

Teimme erään sortin hardcore-ennätyksen bussimatkallamme, sillä reissasimme Lontoon ja Cambridgen väliä viidettä tuntia, ja saavuimme perille nälästä nääntyneinä. Ei koskaan enää bussia Briteissä, tästä lähtien aina juna! Tytär oli taivaan kiitos tilannut meille taksin valmiiksi siinä vaiheessa, kun ilmoitimme olevamme jo Trumpingtonissa, joten ei kun matkalaukut ja perhe sisään ja kohti majapaikkaa.

Tässä kohtaa pitää antaa kymmenen pistettä ja papukaijamerkki meidän pikkuiselle hotellillemme, joka oli Cambridge Bed and Breakfast osoitteessa 39 Milton Road. Minä pöljä en tajunnut ottaa ulkopuolelta kuvaa, joten lainasin sen netistä. Talo on Edvardin aikainen perusenglantilainen talo, sisustettu kivalla tavalla vanhahtavasti.

Sijainti ei ole ihan ydinkeskustassa, mikä antoi selkeästi rauhaa, sillä Cambridgen keskusta on niin turvoksissa aasialaisturisteista yötä päivää, että oli tosi mukava olla jossain, missä kaduilla oli hiukan väljempää. Ei niin, että olisimme paljon ehtineet paikan päällä oleilla, mutta jo kävelymatka ydinkeskustaan muuttui huomattavasti ruuhkaisemmaksi puolenvälin tienoilla.

Minulle Brittilässä majapaikan tärkeimmät ominaisuudet ovat siisteys ja rauhallisuus, ja Cambridge Bed and Breakfast tarjosi niiden lisäksi myös englantilaisen idyllin ja aivan järjettömän hyvän englantilaisen aamiaisen (oma valintamme, lähes mitä tahansa on mahdollista saada). Aamiaishuone on alemmassa erkkerihuoneessa, jossa pöytiäkin on vain kolme, ja sunnuntaiaamuna olimme sen verran aikaisin liikenteessä, että saimme syödä ihan vain perheen kesken.

Olin aivan liian poikki napsaistakseni kuvaa huoneestamme ennen kuin jo olimme levittäneet sinne tavaramme hujan hajan, mutta paikan linkistä pääsee näkemään kaikki huoneet. Meidän oli ylimmässä kerroksessa: oven aukaistessa vastassa oli heti kylppäri, ja sen edestä lähti portaat ylävasemmalle ullakkokerrokseen. Kaikki äärettömän siistiä ja englantilaisen herttaista, neljän hengen huoneessa iso parisänky ja kaksi erillistä sänkyä, yöpöydät, lipasto, vaaterekki, avattavat kattoikkunat, vedenkeitin ja teetarvikkeet, silitysrauta, hiustenkuivaaja ja sisääntuloportaikon seinällä jättimäinen litteänäyttöinen telkkari, joka käsittämättömän hyvin sulautui seinään ikään kuin huomaamattomana, mutta johon oli loistonäkymät kaikista sängyistä. (Katsoin lauantai-iltana jakson Veraa.)

Superystävällinen emäntämme Selma puhui maailman kauneimmalla brittiaksentilla, olisin voinut itkeä ilosta joka kerran, kun hän avasi suunsa. Tässä on nainen paikallaan, ja perheemme suursyömäri Juho onnistui ällistyttämään hänet vetämällä kitusiinsa sunnuntaiaamuna kaksi englantilaista aamiaista. Olimme illalla laittaneet hänelle viestin, että me muut jatkamme brittiaamiaisella, mutta Onni haluaa muroja, paahtoleipää sun muuta. Hän oli helteen uuvuttaman unohtanut, että paistettuja aamiaisia tarvitaankin vain kolme, ja koska neljäs olisi muuten mennyt vain roskiin, hän kysyi epäröiden, haluaisiko joku kenties siitä jotain. Silloin poikani, jonka vatsalaukku on kuin Tardis (it’s bigger on the inside!), nosti kätensä. Emäntä totesi, että jos pystyt vielä toisen annoksen vetämään, hän kyllä kirjoittaa tämän muistiin jonnekin, ja eikös tuo nuori mies syönyt kaiken. Olin itsekin hieman ällikällä lyöty, vaikka tiedän, millainen pohjaton vatsa sillä pojalla on.

Helle oli asia, joka toi sen yhden ja ainoan mahdollisen miinuspisteen paikalle: huoneessamme ei ollut minkään sortin ilmastointia avattavia ikkunoita lukuunottamatta. Tosin tiedän, että tämän tyyppisissä paikoissa sitä yleensä ei ole, enkä ollut sitä odottanutkaan, mutta jossain kohtaa, kun unenpöpperössä tajusin hikoavani niin, että patja oli märkä, olisin sitä kaivannut. Elohopea kipusi jo perjantai-iltana lähemmäs kolmeakymmentä, ja lauantai oli yhtä pätsiä, mutta siitä ensi postauksessa. Joka tapauksessa voin sydämellisesti suositella paikan hinta-laatusuhdetta, joka on erinomainen, ja totta kai minun unimaailmani eli taas omaa elämäänsä helleyön keskellä: Näin unta, että aamulla herätessäni ja sängystä noustessani olin hikoillut patjaan tismalleen Suomen mallisen märän läntin.

Ekana iltana ehdimme vain heittää kamat hotelllille ja sännätä keskustaan tapaamaan Juliaa ja mennä hänen kanssaan syömään sourdough-pizzapaikkaan Franco Mancaan, jonne Julia oli tilannut meille pöydän.  Paluumatkalla Sainsburyn kautta hakemaan vesipulloja ja sitten zzzzz.

Harmaudesta paisteeseen

Koska eilinen valkeni harmaana ja ankeana, iskin konnaarion kimppuun ja tein suursiivouksen. Vanhat mullat ja hiekat ulos, täyspesu, ja uudet tilalle. Kilpparit ovat saaneet nyt taas kipittää putipuhtaassa asunnossa kylvettyään itsekin. Kilpiä en jaksanut kiillottaa enää ruokaöljyllä. Viimeksi kun niin tehtiin, konnat saivat käppäillä hetken olkkarissa, ja eipä aikaakaan kun Helli oli nuollut öljyn niiden selästä.

Lähdimme käymään Porin Puuvillassa, joka on siitä kiva ostoskeskus, että sinne saa viedä koiria. Tekee hyvää doggolle vähän sosiaalistaa sitä ja totuttaa vilkkaampaan menoon, kun täällä maaseudun rauhassa on niin toisenlaista. Hienosti Helli osasi käyttäytyä. Kävimme yhdessä Faunattaressa ostamassa lisää kaniherkkuja, ja luontaistuotekaupan ovella kysyin myyjältä, saanko tulla koiran kanssa sisään ostamaan sinkkitabletteja, ja yllätyksekseni vastaus oli myönteinen. Toinen positiivinen ylläri oli se, että Helli malttoi käskystäni istua nätisti kaikkien niiden jännien tuoksujen keskellä. Ehkä tuo ryökäle vielä on kehityskelpoinen!

Hellin kanssa on kiva olla liikkeellä, koska se herättää paljon mielenkiintoa nallekarhumaisella olemuksellaan. Ihmiset tulevat juttelemaan, kertovat omista koiristaan, haluavat silitellä ja antaa lastensa silitellä. Olen sallinut silittelyn, jotta Helli tottuu ihmisiin ja osaa olla kärsivällinen, ja minusta on älyn kiva jutella tuntemattomienkin kanssa. Toiset koiranomistajat ärsyyntyvät muiden kiinnostuksesta ja halusta tulla koskettamaan vesikoiran erikoista ja pehmeää turkkia, mutta minusta on vain mukavaa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja totuttaa koirakin siihen.

Eläin- ja luontaistuotekauppaa lukuunottamatta meidän piti tietenkin vuorotella siinä, kumpi oli koiran kanssa ja kumpi kävi jossain kaupassa, ja lopuksi veimme lemmikin autoon odottamaan, kun halusimme molemmat Cittariin. Kotiinpäin ajellessa sää alkoikin kirkastumistaan kirkastua, ja vaikka Porissa oli ollut vielä lähes täysin pilvistä, Luvialla paistoi jo aurinko kirkkaalta taivaalta.

Tänään olen saanut nauttia Milkmanistä auringonpaisteessa, joskin olen myös jatkanut voikukkasotaani kahden sangollisen saaliilla. Menetyksiäkin sodassa tänään koettiin; oikean käden etusormen kynsi katkesi pa-has-ti vaikka mulla oli puutarhahanskat kädessä.  Kostan tämän huomenna seuraavalla kitkentärupeamalla.

Päivän kivoin momentti oli keitellä teetä ja jutella bestiksen kanssa. Keskimmäinen oli Turussa, nuorin yökylässä ja isäntä leffassa, joten saimme parantaa maailmaa kaikessa rauhassa. Ilmoittauduimme sitä paitsi yhdessä elokuussa pidettävään naisten viikonloppuleiriin Reposaaressa. Ystävät ovat totisesti elämän suurimpia siunauksia!

Sadeperjantai

Ostin aivan jumalaistäydellisen vaaleanpunaisen kynsilakan, Essien Stones n’ Roses, ja onnistuin mokaamaan joka helkutin kuvan lakkauksestani. Ehkä yritän myöhemmin uudelleen. Muut ovat kyllä julkaisseet kyseisestä lakasta loistavia kuvia, joten ehkäpä kannattaa googlailla. Tää on niin loistoväri että voisin syödä sen.

Sadepäivä. Vietettiin iso osa päivästä kaupungilla. Tuhosin hyvin alkaneen dieettiyritykseni kiinalaisessa ravintolassa, koska isäntä halusi sinne syömään. Hankin naperolle shortseja, konnaarion sisustuksen uusimiseen orkideamultaa, etupihan kukkapataan keltaisia leijonankitoja, perheelle ruokaa. Miten tuo kaupungilla käyskentely käy niin paljon voimien päälle? Kun päästiin kotiin, vedin vielä sateessa lenkin Hellin kanssa, ja sitten olinkin ihan valmista kauraa päikkäreille, vaikka kello oli siinä vaiheessa jo vaikka mitä.

Tuomitsin ”Annoin sinun mennä” -dekkarin sittenkin hitusen liian aikaisin, koska kyllä, loppukäänteissä se kuitenkin vetäisi mukaansa ja sisälsi yllätysmomentinkin. Pidin silti enemmän kahdesta muusta mainitsemastani jännitysromskusta enemmän, ja mietin, että miksi. Oivalsin syyksi sen, että tässä kirjassa oli mukana perinteinen poliisi-tutkii-asiaa -näkökulma, minkä lisäksi tutkivan poliisin henkilökohtaiset asiatkin olivat osa tarinaa, vaikkeivät olleetkaan missään tekemisissä pääjuonen kanssa. ”Nainen ikkunassa”-  ja ”Sitten hän oli poissa” -kirjoissa tämä traditionaalinen etsivämomentti puuttui.

Nyt kehissä tyttären vinkkaama ”Milkman”. Nuoren tytön elämää Pohjois-Irlannissa the Troubles -aikakaudella. En ole vielä päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa sanoa yhtään mitään.

Paistakoon huomenna aurinko, haluan ulos lukemaan.

Pyöräilevä voikukkamurhaaja

Aamulla Hellin kanssa tutulle fillarilenkille, yhdeksän kilometriä. Matka on aina löysää hölkyttelyä , kunnes käännymme Niementieltä Ketunpesäntielle. Siellä Helli avaa kaikki hanat ja lähtee korvat lurpsuen hurjaan laukkaan, silmät juoksemisen riemusta päästä pullistuen. Olen miettinyt, mitähän tapahtuu, jos jonakin kertana juuri siinä meitä tulee auto vastaan (Käenpesän tie on äärettömän vähäliikenteinen tie), ja tänään se sitten tapahtui, mutta hienostihan tuo totteli ”reunaan!”- ja ”odota!” -käskyjä. No problem. Probleemi oli pikemminkin jälleen kerran se, miten minä pysyn sen fillarini kanssa perässä, kun doggo lähtee riemukkaaseen kiitoon. Poljen Hellin kanssa vanhalla, kurjalla Madisonillani, koska uudessa Crescentissäni on vain käsijarrut. Kun toinen käsi ohjaa fillaria ja toinen pitää kiinni fleksistä, on syytä ajella jalkajarruisella vempeleellä. Mutta ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle tuon höhlän koiran kanssa, kun se niin sydämensä kyllyydestä nauttii siitä, että saa päästellä niin lujaa kuin irtoaa. Luodonkylän suoralla mua alkaa joka kerta naurattaa, kun se läähättää jo ihan sikana, mutta silti on pakko pinkoa minkä käpälistä lähtee. Osa autoilijoista hymyilyy hassulle lurppakorvalle, jotkut vastaantuljat katsovat välillä koiraa säälien, ihan kuin meikä retuuttaisi sitä väkipakolla fillarin perässä. – Haloo! Katsokaa tarkemmin, ja huomaatte, että minua siinä pitäisi sääliä. Poljen henkihieverissä sen koiran vauhdissa!

Iltapäivällä poljin uudemmalla menopelilläni 23 km. Olin jokseenkin hikinen sen reissun jälkeen, vaikka tuuli olikin yltynyt taas päivän mittaan, ja oli kyllä paikoin jopa kalsea. Käännyin kotiin siitä kohdasta, missä tien päällyste loppuu. Ehkä jo ensi kerralla jaksan polkea vielä ne viimeiset kilometrit soratietä kalasatamaan asti.

Ja ne voikukat! Laskin eilen, että voikukkarautani teki selvää noin 300 yksilöstä, ja tänään pääsin laskuissani 430:en asti. Koska piha-alueemme on iso, ja noita pieniä pirulaisia on siinnyt sinne kymmenen sentin välein, minulla riittää projektia vähän pidemmäksi aikaa. Tuo työkalu on kyllä mainio keksintö. Harvemmin sen kanssa käy niin, että juuri pääsee katkeamaan, vaan voikukan saa kiskottua maasta, vaikka juuret tuntuisivat kasvavan Kiinaan asti.

Juuri, kun olin ehtinyt aloittaa Andrew Mortonin kirjan Meghan Marklesta, minulle tuli kirjastosta palautuspyyntö: kirja oli muutaman päivän myöhässä ja sitä jonotettiin. Ei auttanut muu kuin sulkea kansi ja palauttaa kirjastoon. Siellä törmäsin systeriini, joka suositteli minulle Clare Mackintoshin dekkaria ”Annoin sinun mennä”. Se kourassa onkin sitten kulunut loppupäivä. Niin paljon kuin juonen äkkikäännettä hehkutettiinkin, olen sitä mieltä, että sekä taannoin lukemani ”Sitten hän oli poissa” ja joululahjaksi saamani ”Nainen ikkunassa” olivat koukuttavampia. Muttamutta, minulla on vielä 140 sivua jäljellä, joten ehkä olen langettamassa liian pikaista tuomiota.

Kuvat ovat Hellin ja mun iltakävelyreitiltä. Maisemissa ei ole valittamista.

Hyvä puutarhani voikukkapopulaatio,

Katselin puutarhaani tänään miettien, miksi se näyttää vuosi vuodelta aina vain jotenkin epäsiistimmältä. Ikäväkseni minun on ilmoitettava, että tajusin syyksi teidät. Olette vallanneet aivan liikaa alaa. Rumat vartenne rehottavat pitkin, poikin, olette tukahduttaneet nurmikon ja apilan, ja saatte kaiken näyttämään hoitamattomalta ja sotkuiselta.

Kyllä, tämän oivalsin. Vihaan teitä. Pidin isääni aivan höyrähtäneenä, kun hän aamuin ja illoin kävi nitistämässä teitä nurmikoltaan, mutta nyt ymmärrän, että mieshän oli oikeassa. Niinpä minäkin ryhdyin tänään vähentämään teitä nurmikoltani. Ehkä noin 15 sangollisen verran. Toivon, että te jäljellä olevat voikukkakansalaiset ymmärrätte tästä viestini:

Teillä on nyt yö aikaa pohtia tätä, ja toivon, että auringon taas noustessa olette tuleet viisaimpaan mahdolliseen ratkaisuun: nostaneet itse juurenne ylös maasta ja lähteneet käpälämäkeen. Tämä säästäisi meiltä molemmilta osapuolilta paljon aikaa ja vaivaa loppukesää ajatellen.

Tuskinpa puutarhassani on mitään sellaista, mitä ette löytäisi jonkun muunkin tontilta, joten hyvällä syyllä voin väittää, ettei teillä ole mitään järjellistä syytä jäädä nurkkiini. Olen kuitenkin tietoinen itsepäisestä luonteestanne, ja voin vakuuttaa, että olette löytäneet minussa vertaisenne jääräpään. Jos näen teidät vielä aamulla, se merkitsee vain yhtä asiaa.

Viimeinen sanani teille: voikukkarauta.

Ihana!

Systeri pyysi minua seurakseen Metsä Groupin järkkäämälle risteilylle perinnekaljaasi Ihanalla. Suostuin seuraksi, vaikka olin juuri ollut syksyllä seiskaluokkalaisten kanssa Ihanalla, ja silloin oli niin kova myrsky, että lähtöäkin jouduttiin viivyttämään. Nyt onneksi osui kivampi sää, vaikka menomatkalla olikin vielä pilveä ja sumua.

Avomerellä sää kuitenkin kirkastui, koneet sammutettiin ja alettiin nostaa purjeita.

Rohkeimmat matkustajat saivat kiivetä mastoon  –  minua ei sinne olisi saanut mistään hinnasta, hirvitti jo sekin, että kapteeni vinkkasi minut hetkeksi ruoriin. Eihän siinä auttanut muu kuin totella, kun sisko ja minä oltiin heitetty sen kanssa läppää puolet matkasta.

Lohikeittolounas on merellä aina yhtä maistuva, kahvia, teetä tai mehua sai käydä hakemassa silloin kun halusi.

Toivottavasti edes hiukan väriä tarttui meitsin kasvoihin, olen kyllä talven jäljiltä pikemminkin kalkkilaivan kuin kaljaasin kapteeni. Ja kampaushan on vimpan päälle tällingissä hauduttuaan avomerellä lakin alla, merellä oli vielä järisyttävän kylmä. Satamaan palattuamme tuntui siltä, kuin olisimme tulleet vallan toiselle ja trooppisemmalle planeetalle.

Kiva päivä, sain monta tuntia istuskella systerin kanssa rauhassa, jutella niitänäitä, eikä kukaan ollut vaatimassa mitään. Lepoa mielelle, auringonpaistetta suoraan sieluun asti!

Elämän kirjoa

Eilinen alkoi melko ankeissa merkeissä, sillä lähdin heti aamupuuhien jälkeen ostamaan surukukkia entiselle työkaverilleni, joka eläköityi jo vuosia sitten. Hänen vanhin poikansa, pari vuotta  minua vanhempi kaveri, kuoli viikko sitten yllättäen moottoripyöräonnetto-muudessa, ja lähdin viemään opehuoneen puolesta kukkatervehdystä ja paria muuta kauttani kulkevaa adressia. Ei tällaisessa tilanteessa ole mitään järjellistä, mitä osaisi sanoa. Ehkä tärkeintä onkin, että osoittaa jotenkin sen, että kokee myötätuntoa ja ymmärrystä ja haluaa olla jakamassa toisen taakkaa siltä miniseltä osalta mihin pystyy.

Omaa mieltäni asian tiimoilta ei kyllä ollenkaan piristä se, että pihassa seisoo meidän nuoren miehen uusi moottoripyörä, johon se on nyt ajamassa korttia.

Facen kautta törmäsin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkeliin, joka kertoo pikkuserkkuni Auli Sookarin ja amerikkalaisen Andy Freebergin jokseenkin uskomattoman rakkaustarinan. Muistan ikuisesti isoäitini paheksunnan siitä, kun pikkuserkkuni lähti New Yorkiin asumaan loft-asunnossa kahden amerikkalaismiehen kanssa herrantähden kyllä sen nyt tietää mitä se merkitsee. Tässä tapauksessa se merkitsi sitä, että puretun kihlauksen ja melkein 30 vuoden jälkeen pari löytää toisensa jälleen ja menee naimisiin. In your face, Granny, you were always quick at judging people.

Iltapäivällä sain iloisen Facetime-puhelun Brexit-saarilta. Julian viimeinen tentti oli onnellisesti ohi, ja tradition mukaan kaverit olivat kokoontuneet tenttirakennuksen ovelle väijymään, jotta pääsivat suihkuttamaan uhrinsa läpimäräksi kuoharilla. Kyllä äitimuorin sydäntä lämmitti, että tyttären piinaviikot ovat nyt ohi, ja että koko kolmen vuoden Cambridge-urakka on paketissa. Nyt vaan pitää meikäläisen lopettaa tuo sokerin mässytys, jotta mahtuisin johonkin juhlakolttuuni siihen mennessä, kun lähdetään valmistujaistilaisuuteen.

Ihan olen kyllä tänäänkin vetänyt kaksin käsin, kun Onni kiikutti mulle ensinnäkin eilen ylläriksi pussillisen Amerikan pastilleja, ja tänään löytyi vaahtokarkkipussin jämät. Katselin silmät pyöreinä Yle Areenasta Au pairit Hawaijilla -ohjelmaa (eilen kaksi jaksoa, tänään loput) ja vedin sokeriöverit siinä sivussa. Olen mä jotain hyödyllistäkin tehnyt, nimittäin suursiivouksen olkkarissa, mutta oli himputin hyvä aina välillä ottaa breikki ja katsoa jakson verran uskomattomia isäntäperheitä. Ohjelman tytöt aiheuttivat perheessä polemiikkia aivottomuudellaan, mutta minusta ne nyt olivat ihan suht tavallisia parikymppisiä suomalaistyttöjä, vielä varsin teinejä. Osa ohjelman aikuisista sen sijaan tuntui aivan käsittämättömiltä. On tällä planeetalla todella monen monta eri tyyliä olla ja elää.