Blääh

Joulu on ohi. Loma on lopuillaan. Keskimmäinen palasi jo uudeksivuodeksi Turkuun, tytär lähti tänään takaisin Lontooseen. Fiilis on totaalisen blääh ja njääh.

Palasin Raision Ikean ja kauppakeskus Myllyn kautta kotiin, mutta oli kyllä niin perinpohjaisen mälsä olotila, että mistään shoppailun ilosta ei ollut tietoakaan. Ikeassa kiersin vain alakerran kautta hakemassa välttämättömät, Myllyssä oli liikaa väkeä ja huonot alennusmyynnit. Miten muuten voi olla niin hemmetin vaikeaa löytää tenavalle collegepuseroa, jossa ei olisi huppua? Täytynee tässäkin asiassa kääntyä nettikauppojen puoleen.

Turun tori on muuten kerta kerralta kamalammassa kunnossa, kun siellä käy. Näky on suorastaan lohduton, kun työmaalle kurkistaa vanereista rakennettujen käytävien raoista. Nyt kun Hamburger Börs on sekin vanhinta osaa lukuunottamatta purettu, koko torin seutu on kuin hammaslääkärin tuolissa ammottava kita, jossa on muutama rusehtavanruttuinen hammas jäljellä. Turku on kyllä osannut kautta aikojen möhliä kaupunkirakentamisensa.

Kotiin päästyäni purin ruokaostokset kaappeihin, siivosin jääkaappia ja kokkasin perheelle. Sitten olenkin istunut salamanlyömänä sängyllä, lukenut yhden luvun uudesta kirjasta, ja lagannut henkisesti. Kai tämän elämän sitten täytyy olla välillä tällaista harmaata sumua, jotta voisi toisinaan sitten olla jotain muuta. Annamme blääh-fiilikselle täten luvan olla tänään kylässä.

Siinä pisteessä

Olen siinä pisteessä, että tämän vuoden osalta peli on mielestäni pelattu. Enää ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa siihen, että uuden vuoden myötä tähän elämään saadaan joku tolkku. – Pliis, älkää viitsikö kertoa, että ei kumminkaan saada. Antakaa mun elää kuplassani edes kuukauden.

Niin, siinä pisteessä, että tilasin tänään uuden Leuchtturm 1917 -bujon, jotta voin saada puhtaan alun tulevalle vuodelle.

Koska olen aivan kujalla kaikkien töitteni ja menojeni kanssa. Tekemistä ja muistamista on aivan liikaa, elän jatkuvassa ainiinsekinonjotänään -oivallusten suossa, ja se syö naista. Unohtelen asioita, laitan esineitä vääriin paikkoihin, tallennan tiedostoja vääriin kohteisiin. Millainen säälittävä olento ei ehdi harrastaa liikuntaa, koska nukkuu koko ajan päikkäreitä? (Kävin tänään labrassa testauttamassa rauta-arvoni, sekä hieman huolestuneena että jatkotarkkailuna, viimeksi mitattiin toukokuussa.) Millainen säälittävä olento harrastaa asioita, joissa ei alkuunkaan pärjää? Pilateksessa pylleröin nyt yli kymmenettä vuotta, ja tänä syksynä aloitin pianotunnit, joita ei ihan jymymenestykseksi voi kehua. Jos joku tietää, mistä voi tilata uuden, tottelevaisemman vasemman käden itselleen, vinkatkaa.

Laihduinko tänä vuonna? MITÄ LUULETTE?

Möhlimiskiintiöni on senkin pakko olla nyt täynnä tämän elämän osalta. Vai onko tosiaan niin, että kaikilla ihmisillä kiintiö on sama, mutta toisten (niiden järjestelmällisten ja huolellisten) osuus tulee sitten toisten kannettavaksi vuosi toisensa jälkeen? Kuinka moni teistä on ostanut itselleen pikkujoulupuseron, jättänyt ostoskassin avaamatta kotona, ja huomannut neljä päivää myöhemmin tuntia ennen pikkujouluja, että puseroa ei siellä kassissa olekaan? On vain kahdet housut, ja kuitti, jossa niin ikään on vain ne kahdet housut. Mihin se pusero katosi siinä kassatiskillä??? Tai kuinka moni teistä on nähnyt hirveän vaivan keksiäkseen kytyisen pienellä sanastolla pelaavasta ruotsin kokeesta uuden version uusine tehtävineen, tallentanut sen (mielestään) sekä muistitikulle että iCloudiin, ja päätynyt sitten käyttämään vanhaa versiota, koska uudesta ei työpaikalla löydy jälkeäkään? Uusi koeversioni löytyi kotona vasta, kun avasin Wordin ja etsin ”viimeisimmät”. Olin tallentanut sen mallina vain itse Wordiin.

Voisin jatkaa listaa vielä jatkuvalla kotisotkulla ja huonolla omallatunnolla ja asioilla, joita kovasti haluaisin tehdä, mutta joihin ei riitä aikaa eikä energiaa, ja asioilla, joita minun pitäisi tehdä mutta lykkään, mutta haukottelette kumminkin jo tässä vaiheessa, ja ajattelette, että sama valitusvirsi luettiin jo kymmenenä edellisenä vuotena. Kaikkein pahinta on, että olette presiis oikeassa.

Minä tyydyn nyt lyömään hanskat tiskiin vuodelta 2019. Mitään ei ole enää tehtävissä, reisille meni. Siirrän katseeni tulevaa vuotta kohti ja haaveilen paremmasta menestyksestä. Näin voin hyvällä omallatunnolla antaa loppuvuodenkin valua samaan viemäriin muiden kuukausien perässä ja siirtää energiani loistokkaaseen tulevaisuuteen.

Kun ei suju

Kun päivä alkaa tästä, niin sen tietää, että mitään hyvää ei voi seurata. Näin unta myös siitä, että nukahdin kirjaa lukiessani johonkin pubiin. Kaksi kertaa saman yön aikana näen unta siitä, että vaivun tai haluan vaipua uneen. Mitähän se kertoo väsymyksen määrästä?

Ajokeli on yllättävän liukas, pakkanen on muuttanut iltakosteuden asfaltilla silkaksi glaseeraukseksi. Joudun ajamaan niin hitaasti, että myöhästyn ala-asteen tunnilta viidellä minuutilla. Sieppaa niin maan penteleesti, mä olen kaksi kertaa aiemmin elämässäni myöhästynyt duunista, molemmat ala-asteen aamutunneilta. Toisella kertaa oli syynä myös ajokeli, toisella kertaa oli tiellä onnettomuus, eikä päässyt liikkumaan. Ei tahdo sisu kestää, vaikka kyse on muutamasta minuutista.

Keskellä päivää kirjoitan päiväyksen muistikirjaani ja tajuan, että ei helskutti, mä oon unohtanut isännän synttärit! Auuugh! Isänpäiväksi hankin arvokkaan ja mieluisan lahjan ja olin etukäteen aatellut, että heti aamutuimaan yllätän sen kilolla irtareita ja onnitteluilla, mutta enhän mä onneton ollut mitään muistanut! Hyppytunnilla kiireesti kauppaan irtaripussia (ostin 1,6 kg) ja synttärikorttia ostamaan. Sitten yllätyshyökkäys luokkaan. Oppilaat seisomaan, minä vilautan niille sitä karkkipussia ja sanon, että jos haluatte osingoille lahjasta niin yhdytte lauluun mun kanssani. Aika komea kööri saatiin aikaiseksi. Pisteet siitä kyseiselle luokalle!

Seuraavaksi värkkään imperfektitehtävää työhuoneessa tietsikalla ja olen niin uponnut siihen, etten tajua, mitä kello on. Välitunnin lopussa tulee lukion matikanmaikka sanomaan, että sun oppilaat etsi sua, sulla piti vissiin olla luokanvalvojan vartti. Ai vissiin piti?

Viidennen tunnin alussa tajuan, että munhan piti viedä edellisten kahden sanarin lisäksi vielä kaksi muuta rästikokeiden valvojalle. Kiikutan ne sinne hiki hatussa, mutta kymmenen minuutin kuluttua kaksi oppilasta seisoo ovella ja kysyy, että hei, eikö meilläkin pitänyt olla ne sanarit siellä rästikokeessa. – No piti! Eikun printtaamaan taas kauhealla kiireellä ja kiikuttamaan ne paikalle. Samalla mietin, mitä VIELÄ voin unohtaa.

Se selviää seuraavalla välkällä. Oppilas tulee hakemaan mua opehuoneesta, sen piti viimeisellä välkällä tehdä mulle yksi suullinen suoritus luokassa. Taas mennään! Samalla pääni kelaa kuumeisesti, että uudelle oppilaalle, joka on ilmestynyt kouluun samana aamuna, ei löydy ruotsin tekstikirjaa. Kaikki on jaettu oppilaille viimeistä opevarakappaletta myöten. Pitää muistaa tiedottaa kanslistia, että tilaa kustantajalta.

Kotona puolen tunnin päikkärit ja sitten kiireesti ruuanlaittoon. Tytär soittaa FaceTimen Brittilästä. Syön Facetimea puhuessani, ja sitten hirveellä kiireellä takas kouluun kasien Kasvamme yhdessä -iltaan (eräänlainen vanhempainilta, jossa oppilaat on mukana). Lähden liian täpärästi ja ajaessani muistan viime kilometreillä, että a) unohdin sanoa sille kanslistille siitä oppikirjasta, täytyy käydä laittamassa lappu sen pöydälle ja b) mun olis pitänyt olla AINAKIN varttia ennen koululla, että olisin ehtinyt kantaa tarjottavat luokkaan ja laittaa pulpetit ryhmiksi. Siihen ei ole aikaa, ryntään viime hetkellä auditorioon kuuntelemaan yhteistä alustusta, ja niinpä luokkakeskustelusta menee aloituksessa aikaa turhaan sättäämiseen.

Kun ilta on lopussa, siivoan kahvitermoksia pois luokasta, ja olen sulkemassa yhtä avoimena törröttävää, kun tajuan, että se olikin blonditesti, ja olen termoksen sulkemisen sijaan pumpannut kahvit farkuilleni. Olen ihan valmis hankkiutumaan varhaiseläkkeelle. Jokin alkava Alzheimer mun aivoissani muhii.

Kotimatkalla muistan vielä, etten muistanut laittaa sitä lappua kanslistille.

KUKA pelastaa minut itseltäni??? Kysyn vaan.

Lokoisa hellepäivä

Vanhemmat lapset yllättivät tänään kukkakimpulla. Suloisia!

Ihanaa, että lämpö on viimeinkin löytänyt takaisin Suomeen. Olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että olen voinut istua terassilla lukemassa kirjaa, syödä jätskiä, lojua välillä riippumatossa. Aamulla kävin ekalla hölkkälenkillä noin vuoteen. Ekan kerran sen jälkeen, kun rauta-arvoni ovat alkaneet olla siedettävissä kantimissa. Eikä ollut edes ihan kamalaa. Paljon kamalampaa oli silloin, kun ei jaksanut yhtään juosta, ja hengästyminen oli niin megalomaanista, että siihen tunsi romahtavansa. Totta kai oli pakko kävellä välissä, mutta hengästyminen meni ohi, niin että sitä sitten taas hetken päästä jaksoi taas kipittää. Näin ei ollut vuosi sitten.

Mä rakastan tota meidän villiviinin kuorruttamaa terassia. Joka kesä katselen noita viininvarsia ja -lehtiä sinistä taivasta vasten ja ajattelen, että tämän kesäisemmäksi tämä ei mene.

Jätin toistaiseksi kesken ”Sunny side up” -kirjan ja nyt on menossa Gervase Phinnin ”The School at the Top of the Dale”. Mä niin vannoin, etten tältä Brittilän reissulta raahaisi kirjoja, kun yhtä hyvin voin tilata ne Amazonista, ja hah-hah, sieltä mä taas tulin viiden uuden kirjan kanssa. Siellä yksinkertaisesti sekoaa, kun pääsee ihan oikeaan kirjakauppaan, jollaisia Suomesta ei löydy yhtä ainutta kappaletta. Tarjonta on jotain aivan tajunnanräjäyttävää, kun kirjat täyttävät viisi isoa kerrosta kuten Waterstonesilla, tai edes noin kolme kerrosta, kuten Cambridgen Heffersillä. Ei askartelutarvikkeita tai sisustustuotteita kuten vaikka Suomalaisessa Kirjakaupassa, vaan yksinkertaisesti kirjoja.

En ole saanut aikaiseksi lähteä yhteenkään Pori Jazzin tilaisuuteen tai edes Kirkkopuistossa soi -tapahtuman konsertteihin. Tässä meni muutama päivä silleen kaupungilla asioita hoitaessa (raahasin mm. vastustelevan nuorimmaiseni väkipakolla vaateostoksille alennusmyynteihin) ja muuta touhutessa, että tänään olin aivan älyttömän onnellinen siitä, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Oman puutarhan rauha on ollut täyttä kultaa.

 

Raparperisimaa

Meidän perheen lempparikesäjuoma on raparperisima. Ohje on peräisin kaupunkilehti Uuden Rauman nettisivuilta 13 vuoden takaa, mutta yhä vain pelittää:

1,5 litraa raparperipaloja
7 litraa vettä
8 dl sokeria
0,5 ruokalusikallista hiivaa

Kiehauta vesi ja raparperit. Sekoita joukkoon sokeri ja anna jäähtyä. Liota hiiva mehutilkkaan ja sekoita raparperiliemeen. Anna käydä huoneenlämmössä 3 vuorokautta. Siivilöi ja pullota juoma sekä vie kylmään. Sima on valmista nautittavaksi parin vuorokauden kuluttua.

No, meillä kyllä juodaan jo sen jälkeen, kun se on ollut vain vuorokauden kylmässä, joten itsekään en ihan orjallisesti ohjetta noudata. Mutta hei, raikasta juotavaa!

The Cambridge Experience #1

Tämänvuotinen Brittilän matka alkoi aamun varhaisina hetkinä viikko sitten perjantaina, kun uninen perhe ryömi autoon ja suuntasi keulan kohti Helsinki-Vantaata. Aamulla liikenne oli vielä rauhallista, eikä lentokentälläkään ollut vielä ruuhkaa, lento oli ajallaan, ja kaikki sujui niin smoothisti, että ihmettelinkin, voiko mikään minun reissuni sujua näin kitkattomasti.

Ei tietenkään voi. Ongelmat alkoivat siinä kohtaa, kun ryhdyimme järkkäämään itseämme Heathrow’lta Cambridgeen. Viime kesänä tein matkan junalla, joka on nopea, mutta jossa joutuu raahaamaan matkatavaransa metroon ja kiertämään Lontoon keskustan kautta, ja matka Heathrow’lta King’s Crossille ei ole mikään rentouden multihuipentuma. Niinpä luulimme olevamme fiksuja ottaessamme bussin lentokentältä suoraan Cambridgen keskustaan. – Major mistake.

Ensinnäkin olin katsonut hinnan netistä meiltä neljältä huomattavasti halvemmaksi kuin mitä meiltä paikan päällä kynittiin (kiitos, National Express!). Ja minä kun olin etukäteen katsonut, että matka-ajankohdaltaan avoimet liput (lentojen myöhästymisestä ei koskaan tiedä) ovat niin kalliit, että säästämme, kun ostamme liput periltä. – HAH! Odottelimme väsähtäneinä bussia, jonka piti lähteä tunnin kuluttua, mutta joka jo alunperinkin oli sitten puoli tuntia myöhässä. Syy selvisi lähdettyämme matkaan: M11:llä oli kaksi onnettomuutta, jotka yhdessä perjantairuuhkan kanssa olivat saaneet aikaan sellaisen liikennesolmun, että oksat pois. Bussi liikkui ehkä kaksi metriä, seisoi kolme minuuttia, liikkui metrin, seisoi kaksi minuuttia, liikkui taas kaksi metriä, seisoi minuutin.

Kahden tunnin kuluttua emme olleet päässeet vielä edes puoleenväliin matkasta, tytär oli WhatsAppissa repeämäisillään riemusta, ja meikä oli ihan ranteet auki, sillä paitsi että matkanteko oli hitaampaa kuin lasten possujunassa, siellä oli uskomattoman kylmä ilmastoinnin ansiosta (jota ei tietenkään saanut mitenkään säädettyä), ja meillä alkoi olla kiljuva nälkä. – Meidän tuskamme kyllä oli mitätöntä siihen verrattuna, että samassa bussissa oli joukko niitä, jotka matkasivat Stanstedin lentokentälle. Kun viimein saavuimme sinne, ulos marssi joukko ihmisiä, joista osa näytti epätoivoisilta ja toiset totaalisen luovuttaneita.
”Are you gonna run?” kysyi nuori mies toiselta.
”Yeah.”
”I bet it’s no use.”
”I know but I’m gonna run anyway.”
Enpä tiedä, miten kavereille kävi.

Teimme erään sortin hardcore-ennätyksen bussimatkallamme, sillä reissasimme Lontoon ja Cambridgen väliä viidettä tuntia, ja saavuimme perille nälästä nääntyneinä. Ei koskaan enää bussia Briteissä, tästä lähtien aina juna! Tytär oli taivaan kiitos tilannut meille taksin valmiiksi siinä vaiheessa, kun ilmoitimme olevamme jo Trumpingtonissa, joten ei kun matkalaukut ja perhe sisään ja kohti majapaikkaa.

Tässä kohtaa pitää antaa kymmenen pistettä ja papukaijamerkki meidän pikkuiselle hotellillemme, joka oli Cambridge Bed and Breakfast osoitteessa 39 Milton Road. Minä pöljä en tajunnut ottaa ulkopuolelta kuvaa, joten lainasin sen netistä. Talo on Edvardin aikainen perusenglantilainen talo, sisustettu kivalla tavalla vanhahtavasti.

Sijainti ei ole ihan ydinkeskustassa, mikä antoi selkeästi rauhaa, sillä Cambridgen keskusta on niin turvoksissa aasialaisturisteista yötä päivää, että oli tosi mukava olla jossain, missä kaduilla oli hiukan väljempää. Ei niin, että olisimme paljon ehtineet paikan päällä oleilla, mutta jo kävelymatka ydinkeskustaan muuttui huomattavasti ruuhkaisemmaksi puolenvälin tienoilla.

Minulle Brittilässä majapaikan tärkeimmät ominaisuudet ovat siisteys ja rauhallisuus, ja Cambridge Bed and Breakfast tarjosi niiden lisäksi myös englantilaisen idyllin ja aivan järjettömän hyvän englantilaisen aamiaisen (oma valintamme, lähes mitä tahansa on mahdollista saada). Aamiaishuone on alemmassa erkkerihuoneessa, jossa pöytiäkin on vain kolme, ja sunnuntaiaamuna olimme sen verran aikaisin liikenteessä, että saimme syödä ihan vain perheen kesken.

Olin aivan liian poikki napsaistakseni kuvaa huoneestamme ennen kuin jo olimme levittäneet sinne tavaramme hujan hajan, mutta paikan linkistä pääsee näkemään kaikki huoneet. Meidän oli ylimmässä kerroksessa: oven aukaistessa vastassa oli heti kylppäri, ja sen edestä lähti portaat ylävasemmalle ullakkokerrokseen. Kaikki äärettömän siistiä ja englantilaisen herttaista, neljän hengen huoneessa iso parisänky ja kaksi erillistä sänkyä, yöpöydät, lipasto, vaaterekki, avattavat kattoikkunat, vedenkeitin ja teetarvikkeet, silitysrauta, hiustenkuivaaja ja sisääntuloportaikon seinällä jättimäinen litteänäyttöinen telkkari, joka käsittämättömän hyvin sulautui seinään ikään kuin huomaamattomana, mutta johon oli loistonäkymät kaikista sängyistä. (Katsoin lauantai-iltana jakson Veraa.)

Superystävällinen emäntämme Selma puhui maailman kauneimmalla brittiaksentilla, olisin voinut itkeä ilosta joka kerran, kun hän avasi suunsa. Tässä on nainen paikallaan, ja perheemme suursyömäri Juho onnistui ällistyttämään hänet vetämällä kitusiinsa sunnuntaiaamuna kaksi englantilaista aamiaista. Olimme illalla laittaneet hänelle viestin, että me muut jatkamme brittiaamiaisella, mutta Onni haluaa muroja, paahtoleipää sun muuta. Hän oli helteen uuvuttaman unohtanut, että paistettuja aamiaisia tarvitaankin vain kolme, ja koska neljäs olisi muuten mennyt vain roskiin, hän kysyi epäröiden, haluaisiko joku kenties siitä jotain. Silloin poikani, jonka vatsalaukku on kuin Tardis (it’s bigger on the inside!), nosti kätensä. Emäntä totesi, että jos pystyt vielä toisen annoksen vetämään, hän kyllä kirjoittaa tämän muistiin jonnekin, ja eikös tuo nuori mies syönyt kaiken. Olin itsekin hieman ällikällä lyöty, vaikka tiedän, millainen pohjaton vatsa sillä pojalla on.

Helle oli asia, joka toi sen yhden ja ainoan mahdollisen miinuspisteen paikalle: huoneessamme ei ollut minkään sortin ilmastointia avattavia ikkunoita lukuunottamatta. Tosin tiedän, että tämän tyyppisissä paikoissa sitä yleensä ei ole, enkä ollut sitä odottanutkaan, mutta jossain kohtaa, kun unenpöpperössä tajusin hikoavani niin, että patja oli märkä, olisin sitä kaivannut. Elohopea kipusi jo perjantai-iltana lähemmäs kolmeakymmentä, ja lauantai oli yhtä pätsiä, mutta siitä ensi postauksessa. Joka tapauksessa voin sydämellisesti suositella paikan hinta-laatusuhdetta, joka on erinomainen, ja totta kai minun unimaailmani eli taas omaa elämäänsä helleyön keskellä: Näin unta, että aamulla herätessäni ja sängystä noustessani olin hikoillut patjaan tismalleen Suomen mallisen märän läntin.

Ekana iltana ehdimme vain heittää kamat hotelllille ja sännätä keskustaan tapaamaan Juliaa ja mennä hänen kanssaan syömään sourdough-pizzapaikkaan Franco Mancaan, jonne Julia oli tilannut meille pöydän.  Paluumatkalla Sainsburyn kautta hakemaan vesipulloja ja sitten zzzzz.

Harmaudesta paisteeseen

Koska eilinen valkeni harmaana ja ankeana, iskin konnaarion kimppuun ja tein suursiivouksen. Vanhat mullat ja hiekat ulos, täyspesu, ja uudet tilalle. Kilpparit ovat saaneet nyt taas kipittää putipuhtaassa asunnossa kylvettyään itsekin. Kilpiä en jaksanut kiillottaa enää ruokaöljyllä. Viimeksi kun niin tehtiin, konnat saivat käppäillä hetken olkkarissa, ja eipä aikaakaan kun Helli oli nuollut öljyn niiden selästä.

Lähdimme käymään Porin Puuvillassa, joka on siitä kiva ostoskeskus, että sinne saa viedä koiria. Tekee hyvää doggolle vähän sosiaalistaa sitä ja totuttaa vilkkaampaan menoon, kun täällä maaseudun rauhassa on niin toisenlaista. Hienosti Helli osasi käyttäytyä. Kävimme yhdessä Faunattaressa ostamassa lisää kaniherkkuja, ja luontaistuotekaupan ovella kysyin myyjältä, saanko tulla koiran kanssa sisään ostamaan sinkkitabletteja, ja yllätyksekseni vastaus oli myönteinen. Toinen positiivinen ylläri oli se, että Helli malttoi käskystäni istua nätisti kaikkien niiden jännien tuoksujen keskellä. Ehkä tuo ryökäle vielä on kehityskelpoinen!

Hellin kanssa on kiva olla liikkeellä, koska se herättää paljon mielenkiintoa nallekarhumaisella olemuksellaan. Ihmiset tulevat juttelemaan, kertovat omista koiristaan, haluavat silitellä ja antaa lastensa silitellä. Olen sallinut silittelyn, jotta Helli tottuu ihmisiin ja osaa olla kärsivällinen, ja minusta on älyn kiva jutella tuntemattomienkin kanssa. Toiset koiranomistajat ärsyyntyvät muiden kiinnostuksesta ja halusta tulla koskettamaan vesikoiran erikoista ja pehmeää turkkia, mutta minusta on vain mukavaa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja totuttaa koirakin siihen.

Eläin- ja luontaistuotekauppaa lukuunottamatta meidän piti tietenkin vuorotella siinä, kumpi oli koiran kanssa ja kumpi kävi jossain kaupassa, ja lopuksi veimme lemmikin autoon odottamaan, kun halusimme molemmat Cittariin. Kotiinpäin ajellessa sää alkoikin kirkastumistaan kirkastua, ja vaikka Porissa oli ollut vielä lähes täysin pilvistä, Luvialla paistoi jo aurinko kirkkaalta taivaalta.

Tänään olen saanut nauttia Milkmanistä auringonpaisteessa, joskin olen myös jatkanut voikukkasotaani kahden sangollisen saaliilla. Menetyksiäkin sodassa tänään koettiin; oikean käden etusormen kynsi katkesi pa-has-ti vaikka mulla oli puutarhahanskat kädessä.  Kostan tämän huomenna seuraavalla kitkentärupeamalla.

Päivän kivoin momentti oli keitellä teetä ja jutella bestiksen kanssa. Keskimmäinen oli Turussa, nuorin yökylässä ja isäntä leffassa, joten saimme parantaa maailmaa kaikessa rauhassa. Ilmoittauduimme sitä paitsi yhdessä elokuussa pidettävään naisten viikonloppuleiriin Reposaaressa. Ystävät ovat totisesti elämän suurimpia siunauksia!

Sadeperjantai

Ostin aivan jumalaistäydellisen vaaleanpunaisen kynsilakan, Essien Stones n’ Roses, ja onnistuin mokaamaan joka helkutin kuvan lakkauksestani. Ehkä yritän myöhemmin uudelleen. Muut ovat kyllä julkaisseet kyseisestä lakasta loistavia kuvia, joten ehkäpä kannattaa googlailla. Tää on niin loistoväri että voisin syödä sen.

Sadepäivä. Vietettiin iso osa päivästä kaupungilla. Tuhosin hyvin alkaneen dieettiyritykseni kiinalaisessa ravintolassa, koska isäntä halusi sinne syömään. Hankin naperolle shortseja, konnaarion sisustuksen uusimiseen orkideamultaa, etupihan kukkapataan keltaisia leijonankitoja, perheelle ruokaa. Miten tuo kaupungilla käyskentely käy niin paljon voimien päälle? Kun päästiin kotiin, vedin vielä sateessa lenkin Hellin kanssa, ja sitten olinkin ihan valmista kauraa päikkäreille, vaikka kello oli siinä vaiheessa jo vaikka mitä.

Tuomitsin ”Annoin sinun mennä” -dekkarin sittenkin hitusen liian aikaisin, koska kyllä, loppukäänteissä se kuitenkin vetäisi mukaansa ja sisälsi yllätysmomentinkin. Pidin silti enemmän kahdesta muusta mainitsemastani jännitysromskusta enemmän, ja mietin, että miksi. Oivalsin syyksi sen, että tässä kirjassa oli mukana perinteinen poliisi-tutkii-asiaa -näkökulma, minkä lisäksi tutkivan poliisin henkilökohtaiset asiatkin olivat osa tarinaa, vaikkeivät olleetkaan missään tekemisissä pääjuonen kanssa. ”Nainen ikkunassa”-  ja ”Sitten hän oli poissa” -kirjoissa tämä traditionaalinen etsivämomentti puuttui.

Nyt kehissä tyttären vinkkaama ”Milkman”. Nuoren tytön elämää Pohjois-Irlannissa the Troubles -aikakaudella. En ole vielä päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa sanoa yhtään mitään.

Paistakoon huomenna aurinko, haluan ulos lukemaan.

Pyöräilevä voikukkamurhaaja

Aamulla Hellin kanssa tutulle fillarilenkille, yhdeksän kilometriä. Matka on aina löysää hölkyttelyä , kunnes käännymme Niementieltä Ketunpesäntielle. Siellä Helli avaa kaikki hanat ja lähtee korvat lurpsuen hurjaan laukkaan, silmät juoksemisen riemusta päästä pullistuen. Olen miettinyt, mitähän tapahtuu, jos jonakin kertana juuri siinä meitä tulee auto vastaan (Käenpesän tie on äärettömän vähäliikenteinen tie), ja tänään se sitten tapahtui, mutta hienostihan tuo totteli ”reunaan!”- ja ”odota!” -käskyjä. No problem. Probleemi oli pikemminkin jälleen kerran se, miten minä pysyn sen fillarini kanssa perässä, kun doggo lähtee riemukkaaseen kiitoon. Poljen Hellin kanssa vanhalla, kurjalla Madisonillani, koska uudessa Crescentissäni on vain käsijarrut. Kun toinen käsi ohjaa fillaria ja toinen pitää kiinni fleksistä, on syytä ajella jalkajarruisella vempeleellä. Mutta ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle tuon höhlän koiran kanssa, kun se niin sydämensä kyllyydestä nauttii siitä, että saa päästellä niin lujaa kuin irtoaa. Luodonkylän suoralla mua alkaa joka kerta naurattaa, kun se läähättää jo ihan sikana, mutta silti on pakko pinkoa minkä käpälistä lähtee. Osa autoilijoista hymyilyy hassulle lurppakorvalle, jotkut vastaantuljat katsovat välillä koiraa säälien, ihan kuin meikä retuuttaisi sitä väkipakolla fillarin perässä. – Haloo! Katsokaa tarkemmin, ja huomaatte, että minua siinä pitäisi sääliä. Poljen henkihieverissä sen koiran vauhdissa!

Iltapäivällä poljin uudemmalla menopelilläni 23 km. Olin jokseenkin hikinen sen reissun jälkeen, vaikka tuuli olikin yltynyt taas päivän mittaan, ja oli kyllä paikoin jopa kalsea. Käännyin kotiin siitä kohdasta, missä tien päällyste loppuu. Ehkä jo ensi kerralla jaksan polkea vielä ne viimeiset kilometrit soratietä kalasatamaan asti.

Ja ne voikukat! Laskin eilen, että voikukkarautani teki selvää noin 300 yksilöstä, ja tänään pääsin laskuissani 430:en asti. Koska piha-alueemme on iso, ja noita pieniä pirulaisia on siinnyt sinne kymmenen sentin välein, minulla riittää projektia vähän pidemmäksi aikaa. Tuo työkalu on kyllä mainio keksintö. Harvemmin sen kanssa käy niin, että juuri pääsee katkeamaan, vaan voikukan saa kiskottua maasta, vaikka juuret tuntuisivat kasvavan Kiinaan asti.

Juuri, kun olin ehtinyt aloittaa Andrew Mortonin kirjan Meghan Marklesta, minulle tuli kirjastosta palautuspyyntö: kirja oli muutaman päivän myöhässä ja sitä jonotettiin. Ei auttanut muu kuin sulkea kansi ja palauttaa kirjastoon. Siellä törmäsin systeriini, joka suositteli minulle Clare Mackintoshin dekkaria ”Annoin sinun mennä”. Se kourassa onkin sitten kulunut loppupäivä. Niin paljon kuin juonen äkkikäännettä hehkutettiinkin, olen sitä mieltä, että sekä taannoin lukemani ”Sitten hän oli poissa” ja joululahjaksi saamani ”Nainen ikkunassa” olivat koukuttavampia. Muttamutta, minulla on vielä 140 sivua jäljellä, joten ehkä olen langettamassa liian pikaista tuomiota.

Kuvat ovat Hellin ja mun iltakävelyreitiltä. Maisemissa ei ole valittamista.

Hyvä puutarhani voikukkapopulaatio,

Katselin puutarhaani tänään miettien, miksi se näyttää vuosi vuodelta aina vain jotenkin epäsiistimmältä. Ikäväkseni minun on ilmoitettava, että tajusin syyksi teidät. Olette vallanneet aivan liikaa alaa. Rumat vartenne rehottavat pitkin, poikin, olette tukahduttaneet nurmikon ja apilan, ja saatte kaiken näyttämään hoitamattomalta ja sotkuiselta.

Kyllä, tämän oivalsin. Vihaan teitä. Pidin isääni aivan höyrähtäneenä, kun hän aamuin ja illoin kävi nitistämässä teitä nurmikoltaan, mutta nyt ymmärrän, että mieshän oli oikeassa. Niinpä minäkin ryhdyin tänään vähentämään teitä nurmikoltani. Ehkä noin 15 sangollisen verran. Toivon, että te jäljellä olevat voikukkakansalaiset ymmärrätte tästä viestini:

Teillä on nyt yö aikaa pohtia tätä, ja toivon, että auringon taas noustessa olette tuleet viisaimpaan mahdolliseen ratkaisuun: nostaneet itse juurenne ylös maasta ja lähteneet käpälämäkeen. Tämä säästäisi meiltä molemmilta osapuolilta paljon aikaa ja vaivaa loppukesää ajatellen.

Tuskinpa puutarhassani on mitään sellaista, mitä ette löytäisi jonkun muunkin tontilta, joten hyvällä syyllä voin väittää, ettei teillä ole mitään järjellistä syytä jäädä nurkkiini. Olen kuitenkin tietoinen itsepäisestä luonteestanne, ja voin vakuuttaa, että olette löytäneet minussa vertaisenne jääräpään. Jos näen teidät vielä aamulla, se merkitsee vain yhtä asiaa.

Viimeinen sanani teille: voikukkarauta.