Freedommmm!

Kevätjuhlapäivän aamu. Mittarissa kaksi astetta. Sentään plussan puolella! Säntään etsimään villakangastakkiani, jonka olen jo kiikuttanut isomman vaatehuoneen uumeniin. Nenässä kutittelee jo nuhanpoikanen parin edellisen päivän palelemisen jäljiltä. Nyt ei huvita sairastua loman alkajaisiksi.

Ulkona fasaanikukkoparka luulee, että on jälleen huhtikuu ja että on laitettava kaikkensa peliin. Kylmä aamu = kevät alkaa alusta. Kukko huutaa epätoivon vimmalla, ja isäntää ja mua naurattaa, että mitäköhän sen päässä liikkuu. ”Ei hemmetti, just kun vähän toivuin… kolme rouvaa… pakko jaksaa painaa… KYYKKY!!!”

Oppilaiden taidokkaat esitykset ällistyttävät ja ilahduttavat. Kilpatanssija- ja balettiharrastajat vetävät sellaiset taidonnäytteet että oksat pois. Hymyilen korvasta korvaan kuin Irvikissa, koska meno on niin mainiota

Kotona vaihdan korkkarit ja mekon lökäreihin ja villatakkiin. Lojun sängyssä lukemassa ja somettamassa. Päiväruuaksi haet pizzaa paikallisesta pizzeriasta ja vedän päälle puolentoista tunnin päikkärit. Luen lisää ja siivoan yhden keittiön kaapin ihan siitä ilosta, että voin tehdä mitä lystää tai olla tekemättä jos lystää.

It’s holiday. It’s freedom!

Huoli herää aika ajoin

image

Printtasin tämän kuvan netistä kahtena kappaleena, laminoin ja kiinnitin luokkani oveen. Sekä sisä- että ulkopuolelle. Olin nimittäin keskustellut ysiluokkien kanssa sarjakuvista ja lukemisesta, mutta myös kasiluokkien kanssa elokuvista. Välillä oikeasti alkaa huolettaa, millaisten airheadien käsissä tämän kansakunnan tulevaisuus on.

Se on jo tiedostettu tosiasia, että nykyinen nuoriso ei lue kirjoja. Siis, KIRJA, hei-daa, MIKÄ se on? Ai, sä tarkoitat niitä koulujuttujen näköisiä paperikasoja kirjaston hyllyillä. Joo, oon mä nähnyt niitä joskus kun kävin kaverien kanssa pelaamassa kirjaston tietsikalla. Mut hei, siitä on ainakin neljä vuotta.

Äidinkielen taitoihin lukemattomuus on tehnyt jo jäätävää jälkeä. Jos en aina kadehdi itseäni kielten opettajana, niin ei noita äikänmaikkojakaan ihan hirveästi kateeksi käy. Oikeinkirjoitus ja välimerkit ovat suurelle osalle oppilaista aivan ylitsepääsemättömiä hallita, kieliopista nyt puhumattakaan, ja välillä on suorastaan lamaannuttavaa tajuta, miten oman äidinkielen sanavarasto voi joillakin olla niin heikossa hapessa. ”Ivasi?” ihmetteli jo vuosia sitten yksi ysiluokkalainen tunnillani. ”Hei, tässä lukee että kettu ivasi jänistä. Onks tää joku kirjoitusvirhe?”

Äidinkielen puutteellinen hallinta puolestaan heijastuu väistämättömästi muihin kouluaineisiin. Reaaliaineiden opettajat lukevat koevastauksissa mitä käsittämättömimpiä sepustuksia, vieraiden kielten tunneilla ihmetellään, mitä eroa on sillä, että joku on tehnyt tai oli tehnyt. Tehnyt mikä tehnyt, eikse nyt oo se ja sama?

Surkeaa on ajatella, miten kaiken lukemattomuuden myötä romahtaa pikkuhiljaa myös yleissivistyksen taso. Ei mitään käsitystä kirjallisuuden klassikkoteoksista tai niiden kirjoittajista, eikä ole väliä sillä, puhutaanko nyt vanhoista vai moderneista kirjoista, kotimaisista tai ulkomaisista. Kategorian ”kirjallisuus” kohdalla on syvä, musta monttu, jota äidinkielen opettajat yrittävät epätoivoisesti paikata omien tuntiensa riittämättömissä puitteissa.

Aku Ankkaa ne ovat lukeneet. Fingerpori saatetaan jaksaa lukea jostain päivän lehdestä. Yksi tai kaksi oli lukenut joskus Asterixia. Joku oli kuullut Tintistä. Toinen oli nähnyt Tenavat-elokuvan trailerin, muttei ollut koskaan lukenut yhtään Tenavat-sarjista.

Ja miksi näin? Koska keskittymiskyky ei riitä! Parisataasivuinen kirja on ultimaattinen mahdottomuus, sarjakuvakirjan lukeminen tuskaisaa, yhden sivun sarjis ehkä vielä juuri menettelee, jos saa loppupäivän levätä. Viihteen ja hauskuuden pitää olla lyhyttä ja nopeaa, joten parasta viihdettä on selata kännykältä nettimeemejä ja 9GAG-kuvia. Vitsi yhdessä kuvassa. Sille voi vähän hymyillä ja siirtyä sekunnin kymmenesosassa jo seuraavaan kuvaan.

Kasiluokkalaisten kanssa elokuvista puhuessani tajusin, että sama ilmiö on siirtynyt television maailmaan. Elokuvat ovat liian pitkiä. Jokin harva leffa on saanut suosiota, jos se on ahdettu täyteen toimintaa, mutta enimmäkseen porukka katselee sarjoja. Sarjan yksi jakso on sopivan pitkä, etenkin, jos samalla voi näpyttää ja selata sitä älykännykkää. Jos koulussa katsotaan jotain elokuvaa, se ei yleensä ole tarpeeksi viihdyttävä, siinä pitäisi ehkä ajatella jotain tai tuntea taustatietoa jostain asiasta. Eli tylsää. Ei jaksa. Ei pysty keskittymään.

Satakunnan Kansa julkaisi 2.5. ilmestyneessä Enemmän-liitteessä Markku Saksan artikkelin nimeltä Netti mädättää aivot. Saksa oli tutustunut Nicholas Carrin kirjaan ”Pinnallista – mitä internet tekee aivoillemme”. Carr kun oli itse huomannut itsessään saman ilmiön kuin näissä nuorissa; entisestä kirjallisuuden ystävästä oli tullut keskittymiskyvytön surffailija. Tutkimuksista onkin käynyt ilmi, että aivomme muuttuvat tilanteiden mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa. Saksan (ja ilmeisesti Carrin) tekstiä siteeratakseni, ”aivot voidaan harjoittaa älykkäämmiksi tai tyhmemmiksi”.

Kuka keksisi sen viisasten kiven, jolla nykyteknologian kehityksestä huolimatta saisimme lapset ja nuoret harjoittamaan tuota nupissa hyrräävää hernettä entistä älykkäämmäksi? Tyhmeneminen kun käy ihan itsestään.