Vain elämää

Ei sen enempää. Sitä yritän tässä itselleni vakuuttaa. Korjasin viime viikolla 11 pinkkaa kokeita ja kalkuleerasin arvosanat joulutorkkaan. Perjantaina brittineiti saapui kipeänä viikon vierailureissulta Turusta, ja keskimmäinen ajoi peuran kanssa yhteen (poika on ok, auto ei, peura katosi). Eilen kiikutin brittineidin lääkäriin, josta tämä sai niin ankaran hevoskuurin 2 kk kestäneeseen yskätautiinsa, että yrjösi loppuillan otettuaan yhden ainoan kapselin. Tänään vaihtamaan lääkettä. Minä sotkin ensin koko keittiön pikeeriin (kuten joka vuosi, kuvittelen tekeväni hienoja koristeluja ja päädyn onnettomana samoihin vitseihin kuin aina ennenkin), sitten kaadoin lihamakaronilaatikon munamaidosta puolet lattialle ja lopulta tiputin lattialle Duralex-juomalasin, joka tunnetusti hajoaa neljään miljoonaan osaan silloin kun hajoaa.

En ole tehnyt vielä joululahjaostoksia. En ole leiponut joulutorttuja. En ole ripustanut jouluvaloja ulos. Enkä ole hankkinut vielä edes joulukinkkua. Joulukortteja lähetin satsin, mutta ulkomaan postit ovat osittain rempallaan.

Edessä on hektinen viikko. Loma olisi totisesti saanut alkaa nyt jo perjantaista, jotta tässä kaikessa olisi edes jotain toivoa. On jokseenkin ahdistavaa ajatella, että huomenna joulukalenterista aukeaa jo luukku nro 19.

Intergalaktisena tähtenä

050916a

Kaadoin tänään työkassini sisällön lattialle ja ravistelin kansioitani, kun tytär katsoi mua vähän hitaasti ja kysyi: ”Mitä sä etsit” ”Kärpäsenraatoa”, vastasin. ”Okei”, sanoi tytär huolettomasti ihan kuin etsisin niitä joka päivä työpapereitteni seasta. Raatoa ei näkynyt, joten ajattelin nähneeni väärin, mutta kun avasin kasiluokan enkunkansion, niin siinä se pentele oli, ja niin iso, että säikähdin parahtamalla ääneen. Sitten parahti tytärkin. ”MITÄ?! Sä siis OIKEESTI etsit sieltä kärpäsenraatoa! Mitä hittoa?!”

Isäntä osti mulle taannoin sähköisen kärpäslätkän kahdella eurolla Clas Ohlsonilta. Se oli iloni ja apuni vattupuskissa, jotka kuhisivat kiukkuisia ampiaisia. Perjantaina sille löytyi taas käyttöä, koska töistä palattuani työpöytäni luona olevassa ikkunassa pörräsi jättimäinen kärpänen, joka yritti lymyillä ikkunalaudalla olevien koriste-esineiden takana. Sitä ei päässyt mätkäisemään perinteisin keinoin, joten turvauduin sähkölätkään. Mutta ekasta tällistä se riiviö ei vielä mennytkään tajuttomaksi, vaan surrasi vauhkona lattialla jonkinlaista breakdancea pyörien. Mulla oli kiire, ja nappasin sitä uudelleen sähköllä. (Tiedän, olen julmuri, ällötän itseänikin.) Kuului NAPS, lätkästä sinkosi sininen kipinä, kärpänen lensi kaaressa suoraan mun työkassiini, ja ilmassa tuntui lievä mutta selvä palaneen käry. Tiesin elikon heittäneen henkensä ja ajattelin kiireessäni, että mun pitää etsiä se raato sieltä jahka ehdin. Ja tänään sitten ehdin.

Kiire mulla oli sen takia, että piti ehtiä työnantajan vuotuisiin henkilöstöbileisiin. Tänä vuonna ei ollut ketään spesiaalijulkkista esiintymässä, mutta koko juttu oli toteutettu sirkuskonseptilla, joka oli varmasti maksanut aivan tarpeeksi. Ruoka oli loistavaa, kikatimme työkamujen kanssa pallomeressä lojumassa, ahmimme popparia ja jopa hattaraa (tuli lapsuusmuistot mieleen), ja kaiken kruunasi aivan mieletön bilebändi, Popkorn, jota kuunnellessa ei voinut jäädä paikoilleen istumaan. Sen varjolla sieti senkin, ettei illan ohjelmanumerona ollut taikaesitys ollut vakuuttavimmasta päästä. Meillä oli joka tapauksessa sikahauska ilta.

050916b

Eilen lojuin aamupäivän sängyssä maratoonaten Game of Thronesia, josta sainkin kuin sainkin sitten illemmalla katsottua kutoskauden vimpan jakson. Isäntä lähti Onnin ja Julian kanssa Merikarvialle äitinsä luokse, jonne Julian piti alunperin jäädä pariksi yöksi, mutta kun saavuin iltapäivän kauppareissulta Porista, koko jengi olikin palannut jo takaisin. Mä kun olin hihkunut JESSS! kun ulko-ovi oli sulkeutunut porukan perässä ja ajattelin, että saisin viettää aikaa yksin. Syödä mitä lystää, siivoilla hitaaseen tahtiin, käydä kaupassa itsekseni ja nauttia täydellisestä hiljaisuudesta.

Olin siis kaikkea muuta kuin ilahtunut, kun koko rumba oli päällä saapuessani kotiin. Väsymykseni ei myöskään ollut mitenkään parantunut kaupunkireissulla, joten mulla alkoi selvästi tuntua sarven alut otsanahan alla kiristelemässä. Tilanne olisi ollut vielä pelastettavissa, jos olisin saanut nyhvätä omiani hiljaa itsekseni, mutta koska kaikilla tuntui olevan mulle koko ajan jotain asiaa, ei kestänyt kauaakaan kun sarvet pukkasivat täyteen mittaansa. Kaikki tuntui olevan pielessä. Ruuanlaittoonkin kului ihan tolkuttomasti aikaa, ja kun illalla keskellä sitä viimeistä Game of Thrones -jaksoa kaikkein jännimmässä kohdassa ryntäsin pelastamaan uunissa ollutta omenapiirakkaa palamiselta, en meinannut siitäkään saada patalapuilla otetta, niin että olisin saanut sen nopeasti kiskaistuksi pois ja juostuksi takaisin telkun ääreen. Julia räjähti nauramaan kun mä kirota pärräsin keittiössä, että on se kumma, kun piirakatkin on niin pyöreitä, ettei niitä saa ulos uunista.

Tänään on pyyhkinyt vähän paremmin. Tosin tytär vakuutti, että jossain aika-avaruusjatkumon toisella laidalla avaruusoliot katselevat meidän huushollin tapahtumia ja mä olen tietämättäni intergalaktisen komediasarjan tähti. ”Tuus nyt kattoon, XFG6Z, nyt sillä on piirakatkin liian pyöreitä, haha!” Ajattelin hetken perjantai-iltaa, kun yritin löytää tyttären avustamana jotakin bilevaatetta johon mahtuisin. Jostain syystä ajatus siitä, että hameen vyötäröstä ulos tursuaville jenkkakahvoilleni naurettaisiin monessakin aurinkokunnassa, ei tuntunut kovin ilahduttavalta. Ei tuntunut kyllä sekään, kun heitin vaatteen toisensa syrjään ihan vain sen takia, etten pirskules MAHTUNUT niihin. Tilanne vaatii uutta sotasuunnitelmaa, vanhat eivät toimi.

Huomisaamu alkaa taas hobittien opettamisella. Käyn maanantai- ja keskiviikkoaamuisin Eurajoen keskustan koululla pitämässä ruotsin tuntia. Tiistaiaamuisin neljän pikkukoulun kutoset kärrätään meidän kouluun luokseni kaksoistunnille. Ette ikinä usko, millaisia palleroita osa kuutosista vielä on! Voisin ripotella sokeria päälle ja syödä ne. Tokalla viikolla oikein säikähdin, kun kutosten ryhmä tuli taas mun luokkaani tuonne yläasteen puolelle. Oliko ne näin pieniä viime viikollakin? Vai onko ne kutistuneet kuluneen viikon aikana? Pesty väärässä pesuohjelmassa?

Opettaminen on aika ajoin helkutin hauskaa.

Edit. klo 21.35 Tytär huomautti, että on olemassa mahdollisuus, että Zorg-planeetan alienit ovat kutistaneet vaatteeni ihan vain järkätäkseen itselleen hauskan jakson, jossa yritän epätoivoisesti mahtua alimittaiseen vaatetukseen. Ajatelkaa, miten katalaa! Tunnen olevani Truman-show’ssa.

Kutri ja teknologia

”Näitä tulee meille aniharvoin huoltoon, ovat niin huippuvehkeitä”, sanoi Gigantin kaveri kun vein tämän MacBookini sinne ja kerroin, että se kaatuu lähes joka päivä. – Kiitos, tiedän kyllä, että vain minulle voi käydä Applen kanssa näin, ei tarvitse mitenkään erikseen korostaa, ajattelin.

Sain hakea koneen jo parin päivän kuluttua, ja tämä oli nollattu tehdasasetuksille, ja nyt tämä pelittää kuin ihmisen mieli. Mulla on takaraivossa erittäin synkeä aavistus siitä, että mun ongelmat lähti liikkeelle heti Office-paketin lataamisesta. Siihen oli tulossa heti asentamisen jälkeen kolme päivitystä, joista yhtä se ei suostunut tekemään kymmenenkään yrityksen kautta, ei sitten millään. Nyt kun latasin Office-paketin uudelleen, probleemeita ei tullut. Yksi päivitys oli tälläkin kertaa, mutta se meni nätisti. Ei vaan mene jakeluun se, että jos lataan Microsoftin omilta sivuilta heidän oman tuotteensa, niin miksi pirussa siihen pitää heti ladata myös päivitys!

060716a

Tässä on mun tänpäiväinen lenkkikaverini, Nella. Anoppi viillettää taas kesätapahtumissa, ja Nelluska on meillä nyt runsaan viikon hoidossa. Meillä molemmilla oli järjetön jano kävelyn jälkeen. Vaikka tuuli on voimakas ja viileä, aurinko on silti pilvien lomasta kurkistaessaan yllättävän pistävä ja hiostava.

Mitä muuta olen duunannut?

1. Vienyt Onnin mummolareissulta lääkäriin. Mummon tuttavan koira (joka ei ole kuulemma luonteeltaan järin lempeä, arvaamaton sekarotuinen kun on) oli puraissut äkkiarvaamatta Onnia ranteeseen ennen kuin tenava oli ehtinyt kissaa sanoa. Nyt vaihdetaan siteitä ja syödään antibiootteja. Käsipuolipotilas jatkaa siis vasemman kätensä sairastamista.

2. Hionut vanhat petsilakat pois kirjoituspöydästäni uudella koneella (mähän tapoin sen ekan, pienen; kts. edellisen postauksen kommentit) ja lakannut koko hoidon uudelleen. Nyt kiiltää niinkuin leikkaussali!

3. Lukenut 10 kirjaa, 11. menossa. Ja siunakkoon, tuolla odottaa kirjaston kirjoja pino ja kahta edellisen Amazon-tilauksen kirjaa en ole vielä ees lukenut ja silti tilasin uusia, joitten sähköpostin mukaan pitäis saapua ylihuomenna. – Sssshhh, mä en ole isännälle sanonut mitään…

4. Istunut katsomassa maailmankaikkeuden suurinta patrioottista kliseekokoelmaa nimeltä Independence Day 2. Päätettiin mennä isännän kanssa leffaan, kun Onni oli mummolassa, mutta siellä oli vähän heikohko valikoima, josta näköjään valitsimme vielä sen kaikkein heikoimman lenkin. Mutta kuten Facessa totesin, on se hyvä, että voi turvallisin mielin mennä nukkumaan: Jos alienit hyökkäävät, niin kyllä Juu, Es änd Ei tulee ja pelastaa.

5. Nauranut kovaan ääneen Pilates-tunnilla, kun käsiteltiin vähän triggeripisteitä ja hierottiin käsivarresta allipuolta Pilates-rullalla. Sattui niin penteleesti ja ohjaaja siinä totesi, että näkyy  ilmeistä päätellen olevan yhdellä jos toisellakin siellä jotain kireyttä. Siihen yksi takarivin naisista sanoi niin aidon hämmästyneesti: ”Ei uskois, että näin löysässä paikassa voi olla mitään kireetä!”

6. Perannut ja pakastanut mummolasta saatuja mansikoita. Nykyisellä marjankulutuksella (syön edelleen aamuisin sen proteiinipitoisen aamiaisen, useimmiten marjasmoothien) pitää vielä hankkia torilta lisää, mutta oli mukava saada ekat marjat pakkaseen. Onni mulle intona näytti yhtä päällimmäisistä: ”Kato äiti, tästä kun kattoo niin toi yks on ihan sydämenmuotoinen mansikka! Tuore ja terve!” Ja viimeisten sanojensa painoksi taputti mua vielä takalistolle.

7. Käynyt ukkosenpainostavien päivien päätyttyä jälleen hölkällä. Kyllä kai tässä joku iän tuoma muutos on tapahtunut, kun ennen ei helle tuntunut juostessa missään. Nyt ei tulis mieleenkään lähteä edes yrittämään hölkkää, jos elohopea on jossain 23-24 asteessa. Olinkin viime viikolla sen sijaan fillaroimassa, mutta kyllä olin raato senkin jälkeen. Polkiessa vielä menee, mutta jahka pysähtyy, niin sitten on kuin tsunamin alle jäisi.

8. Tavannut Raisioon muuttaneen ystäväni Pauliinan, joka sunnuntaisen Laitakarin kesäjuhlien jälkeen ehti poiketa jätskillä. Että voi joskus ystävän tapaaminen tulla tarpeeseen!

9. Katsonut HBO:lta Game of Thronesin ekaa tuottista. Ja leffateatterin aulassa huomasin, että ”Kerro minulle jotain hyvää” -nyyhkyleffan mainosjulisteessa oli sarjan Daenerys eli Emilia Clarke. Tekisi ihan näyttelijän itsensä takia mennä katsomaan, mutta en tiedä, kestänkö mä sellaista sokerikuorrutettua yleisön itketysleffaa. Kirjan (Jojo Moyes / Me Before You) lahjoitin paikalliseen kirjastoon, kun se paikka paikoin sortui just siihen kyyneleiden kosiskeluun.

10. Pohtinut, että mikähän tässä olisi seuraava projekti puutarhakalusteiden ja kirjoituspöydän jälkeen. Alkaisko tuunata tota äidin vanhaa ompelulipastoa (lisää hiontaa ja maalausta) vai saisko vihdoin taas yhden askeleen eteenpäin tota tilkkupeittoa, joka on ollut työn alla jo X vuotta ja lojuu tällä hetkellä harsintavaiheessa. Vai pitäiskö ottaa ensiksi tuolta toi sukankudin, kun Onnin sukkaparista on kesken enää se toinen. Mahdollisuuksia riittää.

060716c

Näpertelyä

decalmat

Hoksasin justiinsa, miksi tykkään näperrellä näitten kynsijuttujen kanssa: koska se on askartelua! Mä olen aina tykännyt askartelusta ja pienten yksityiskohtien kanssa näpertämisestä, ja mitä muuta kynsien koristelu muka on. Herkullisia värejä, erilaisia tekstuureja, leimasimia, kuvioita, pientä detaljia koko juttu. Aikuisen naisen askartelutuokio. Ja himskutti, miten kivaa!

ekadecal

Messy Mansionin decal mat pääsi tänään eka kertaa käyttöön, kun koklasin tehdä omaa decalia. Ei vaikeaa, mutta ensi kerralla olen kyllä parissakin asiassa viisaampi. Siitä tosin en viisastu, miksi multa murtuu kynnet aina keskisormesta. (En viitsi toistaa tässä miehen kannanottoa asiaan, voitte vain kuvitella.) Enkä sitä, miksi mua ei yleensäkään ole siunattu hyvillä kynsigeeneillä. Mutta kai tilanteen voi arvata jo katsomalla näitä mun hiuksiani, skandinaavisia höyheniä. On se niin väärin.

Onnimanni suoritti onnistuneesti vuosikokeensa musiikkiopistolla. Olimme molemmat vanhemmat hurraamassa katsomossa ja jännäämässä pikkumiehen puolesta, sillä hän oli esiintymispäivänä pienessä kuumeessa. Minä onnistuin jälleen kerran tekemään suotuisan vaikutuksen pojan piano-opeen sotkemalla aikataulut päässäni oikein perusteellisesti ja työntämällä tenavan viime tingassa konserttiluokan ovesta sisään.

Mikä siinä on, että kun jotain ihmistä vähän ihailee ja kunnioittaa, niin jopa tekeydyt pelleksi sen silmissä kerta toisensa jälkeen? Onnin piano-opettaja on osaava ja loistava tapaus, sellainen oikein kunnioitusta herättävä, jonka edessä haluaisi tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen. Ja aivan justiinsa päinvastoin tapahtuu. Niin monet kerrat olen sotkenut luokat ja aikataulut ja kaiken mahdollisen, ja juuri, kun olin torstain pianotunnin yhteydessä pahoitellut maanantaista aikataulusotkuani, satuin tunnin jälkeen vilkaisemaan Onnimannin käpäliä jotka olivat pikimustat. Tuli vähän kiire lähteä sille tunnille, niin etten huomannut käsiä aiemmin, ja tottaKAI joka ainoassa mahdollisessa kohdassa Palmgren-opiston seinillä lukee, että pesethän kätesi ennen kuin tulet tunnille. Ja kakaran kädet olivat siinä jamassa, että saatoin vain musertuneena ajatella, millaiset jäljet niistä oli jäänyt flyygelin valkoisille koskettimille. Huolehtiva äiti jälleen… Ja mitä mahtoi piano-ope ajatella???

”MITÄ sun käsissäsi on?”
Onni vilkaisee käsiään.
”Me oltiin Milon kanssa skeittirampilla kun odottelin sua. Kai tää sieltä tuli.”
”Skeittirampilla? Miten sää skeittirampilla ehdit olla? Minähän tulen hakemaan sut aina ennen kuin koulu oikeasti edes loppuu.”
”Tänään päästiin jo puoli kolmelta. Kyllä ope lähetti siitä lapun, sen joka on jääkaapin ovessa. Mä en ymmärrä, miks mun piti odottaa sua koulun pihassa 40 minuuttia!”

Äiti räpyttelee silmiään. Olin jättänyt aamulla lapun olkkariin. ”Onni! Tulen hakemaan sut taas koulun pihasta klo 15.10.” En ollut todellakaan muistanut, että koulu loppuisi poikkeuksellisesti jo 14.30. Ja muksu oli tunnollisesti odottanut mua koulun pihassa kymmentä yli kolmeen asti. Tsuidaduida.

Mitenkähän tuota kesäloman saapumista voisi hiukan kiirehtää? Kun tuntuu nyt siltä, etten yhtenäkään päivänä pysy ihan kärryillä. Teen säännöllisiä syöksyjä ojan puolelle.

Kesäloman alkuun on jäljellä 15 työaamua.

 

Tämänhetkinen meininki

tippuu

On tätä. Kaikessa. Ja koko ajan.

Rakkaat lukijat. En ole hylännyt teitä enkä blogiani. Kaikkien muiden vastoinkäymisten ja mokien keskellä minulta vain hajosi tietsikka. Muutaman vuorokauden elvytysyritysten jälkeen ostin uuden, mutta koska minä olen minä, tietotekniset ongelmani eivät loppuneet siihen. IP-osoittemme oli vaihtunut, ja tämä yhdistettynä MacBookin minulle tuntemattomiin mysteereihin johti siihen, että onnistuin lukitsemaan itseni blogistani ulos. No, täällä sitä kuitenkin taas ollaan, joten lyhyestä virsi kaunis: Tarpeeksi monta kertaa kun menee pieleen kaikessa, niin sitten kumminkin vahingossa jossain onnistuu.

Viime viikko oli kaiken kaikkiaan absolutely from hell, ja kun niin kovasti odotin, että perjantaina pääsisin teatteriin rentoutumaan kaiken sen katastrofimeiningin jälkeen, kävi ilmi, että isäntää ja mua ei oltu muistettu lisätä lippujenhankkimislistalle. (Tämä korvattiin meille kyllä, pääsemme myöhemmin kahdestaan.) Olen myös leiponut äärettömän epäonnistuneita kakkupohjia, polttanut käteni riisinkeittovedessä, onnistunut tuhoamaan tyttären suorittaman ohjelmistoasennuksen, pitänyt sekä didaktisesti että kasvatuksellisesti loistokkaita oppitunteja ja eilisiltana tajusin, että kännykkäni laturi oli lähtenyt tyttären matkaan. Ei muuten kovin paha, mutta näen typykkää vasta joskus kuukauden päästä, kun tämä on palannut Kazakstanista. (Luit oikein: kaikista maailman paikoista, kyllä, Kazakstanista.)

Söisin lohdutukseksi jotain hyvää, mutta kun sekin putoaa kumminkin rinnuksille.