Niin se vain kevätaurinko herättää mehiläiset pörräämään, linnut visertämään ja Kutrin bloggaamaan, vaikka olin jo talven synkkinä hetkinä valmis painamaan delete-nappia lopullisesti. Ajattelin, että minulla ei enää koskaan ole mitään sanottavaa täällä. Mutta miten olisi voinut ollakaan, kun töistä kotiin raahauduttuani nukuin illat ja yöt, kunnes aamulla lähdin taas töihin, ja suurimman osan valveillaoloajasta olin sairaana. Mnjooh, ehkä nyt liioittelen (enhän ole siihen koskaan ennen sortunutkaan…), mutta, kyls tiiätte. Kun alkaa elämä painaa, niin sittenhän se vaan painaa, ja energia riittää vain välttämättömimpään.

Mutta nyt lumikellot ovat heränneet pihalla krookusten seuraamina, ja etupihalla jo sinisilmäiset skillat availevat luomiaan kohti valoa! Takapihan fasaanikukko huutelee aamuisin kyykkyään tosi raivokkaasti, ja käy tälleen perjantaiehtoona kiillottamassa rintasulkansa tuolla isännän kivikkokasvipenkissä niin että multa pöllyää. Tepastelee sitten leuhkana pitkin pihaa ja kiiltää kuin sametti, valmiina lähtemään naisiin, että jos kävisi flaksi.

Mehiläisyhdyskunta on herännyt talvihorroksestaan sekin ja aloittelee uutta hunajanvalmistuskautta. Peipposet, närhet, kyyhkyset, pikkutintit ja pari innokasta tikkaa lehahtelevat, sirkuttavat ja koputtelevat pihapiirin puissa. Kaiken pimeyden, hiljaisuuden ja surkeuden jälkeen maailma alkaa olla täynnä elämän merkkejä.

Niinpä minäkin venyttelen talven jäljiltä nuutunutta olemustani, haukottelen leveästi ja ihmettelen, miten tämän sohvapotaatin saisi jälleen liikkeelle. Tänään pakotin itseni haravan varteen, ja kymmenen minuutin kuluttua jo aloin virkistyä ja muistin, miten mukavaa puuhaa haravointi onkaan. Keväällä niitä lehtiä ei sitä paitsi tipu jatkuvasti enää lisää juuri klaaratulle alueelle. Löysin nurtsin roskien seasta myös kaksi pientä, keltaista päätä, joista en oikein tiedä, ovatko ne heräämässä olevia krookuksia vai pikkunarsisseja. Aika näyttää.

Ja kesälomaankin on enää 24 työpäivää.