Että hyvää ystävänpäivää – miten meni noin niinku omasta mielestä?

Sain nuorimmaiselta kesken päivän videopätkän, joka oli kuvattu koulussa. Siinä lapseni, naama vakavana, seisoi elektronisia vimpaimia ja johtoja rintaan teipattuna. Sain ihan täyden hepnaadin. Lähetin täyslaidallisen vihaisia (ja samalla huolestuneita) viestejä siitä, että jos tää on nyt pilaa niin kuin arvelen, niin on kyllä ihan sairaan huonoa sellaista, pitäis vähän sentään tuon ikäisellä olla jo harkintakykyä mistä voi pilailla ja mistä ei jne.jne. Voitte kuvitella. Kaikki höystettynä kiukkuisilla naamahymiöillä (miten hymiö voi olla kiukkuinen?).

Tenavalta tulee sarja ällistyneitä puhekuplia. ”MITÄ?” ”???” ”Mistä puhut?” ”Äiti, se on ystävänpäiväjuttu.” ”Siinä on mun koodaama ystävänpäivä microbit!” ”LOL” ”XD” ”Siinä on välkkyvä sydän!”

Katson videon uudelleen.

Voi perhana.

Elektroninen vempain tosiaan tekee pisteistä ensin pienen ja sitten ison sydämen. Toinen kapine on akku. Kaikki on teipattu rintaan sydämen kohdalle. Mulla ei olekaan ISIS-lasta, eikä ääliötä joka pilailee asialla, vaan lapsi, joka on lähettänyt mulle ystävänpäivävideon. Itse koodaamansa sydämen.

Ei tähän voi sanoa enää mitään.

Ruusuisia päiviä

Tiistaiaamuna huomasin aamiaista syödessä ja hiuksia kuivatessa, että risti-istunta keittiön tuolilla ei tunnukaan kivalta. Nilkkaan sattuu. Ajattelin kolauttaneeni nilkkaluun jonnekin, mutta päivän mittaan koko nilkka turposi palloksi. Samanlainen se oli vielä eilisaamunakin. Työkaverit sitä päivittelivät, pelottelivat veritulpalla ja puolipakottivat lääkäriin. Mä olin ihan että hörönlöröä, tässä nyt mitään sen kummempaa ole kuin että olen huomaamattani kolhinut itseäni taas kerran.

Mutta katopa pentelettä, lääkäri ilmoitti, että mulla on nilkassa alkava ruusu. Iski penisilliinikuurin, heitti saikulle, käytti vielä labran kautta laskimotukoksen poissulkemiseksi. Nyt olen kotona ihmettelemässä, että miten tässä näin kävi. Just kun mies on vuosien jälkeen lähtenyt taas Etelä-Amerikan reissulle, niin tismalleen samana päivänä mä saan diagnoosin ruususta ja kaikki käskevät mun ottaa iisisti ja pelottelevat sairaalalla.

Voi nyt yhden kerran.

Onni onnettomuudessa on se, että toi meidän keskimmäinen on nyt kotosalla, jotta mulla on täällä kotiapu ja koirantaluttaja paikalla. Bodausta harrastava parikymppinen ei kaihda kauppareissuja tai takkapuiden kantamista. Koira rakastaa sitä järjettömän paljon, se antaa ton pojan tehdä itselleen juttuja, joita ei keltään muulta sietäisi. Niillä on sellaiset riepotusleikit että vieressäkin tulee hiki.

Sain tappokuurin penisilliiniä. Tabletit on päällystetty jollain todella äkkivahvalla piparminttukuorrutteella. Kun sellaisen laittaa suuhunsa, tuntuu kuin olisi nielemässä tuubillisen hammastahnaa ennen kuin ehtii vesilasia huulilleen nostaa. Kävin äsken hakemassa apteekista maitohappobakteereja, on sen verran tuju toi lääkekuuri. Koira oli onnesta sykkyrällä kun pääsi autoon mukaan. Miten voi eläin rakastaa autoilua noin hulllun lailla? Heti, kun sille sanoo ”autoon”, se tekee pari riemuloikkaa ja puskee tuulikaapin oven auki.

Mulla alkoi nyt sitten hiihtoloma tavallaan etuajassa. Tosin vähän vähemmän aktiivisena kuin olisin suonut. Saapa nähdä, miten tää tästä etenee.

 

Blääh

Joulu on ohi. Loma on lopuillaan. Keskimmäinen palasi jo uudeksivuodeksi Turkuun, tytär lähti tänään takaisin Lontooseen. Fiilis on totaalisen blääh ja njääh.

Palasin Raision Ikean ja kauppakeskus Myllyn kautta kotiin, mutta oli kyllä niin perinpohjaisen mälsä olotila, että mistään shoppailun ilosta ei ollut tietoakaan. Ikeassa kiersin vain alakerran kautta hakemassa välttämättömät, Myllyssä oli liikaa väkeä ja huonot alennusmyynnit. Miten muuten voi olla niin hemmetin vaikeaa löytää tenavalle collegepuseroa, jossa ei olisi huppua? Täytynee tässäkin asiassa kääntyä nettikauppojen puoleen.

Turun tori on muuten kerta kerralta kamalammassa kunnossa, kun siellä käy. Näky on suorastaan lohduton, kun työmaalle kurkistaa vanereista rakennettujen käytävien raoista. Nyt kun Hamburger Börs on sekin vanhinta osaa lukuunottamatta purettu, koko torin seutu on kuin hammaslääkärin tuolissa ammottava kita, jossa on muutama rusehtavanruttuinen hammas jäljellä. Turku on kyllä osannut kautta aikojen möhliä kaupunkirakentamisensa.

Kotiin päästyäni purin ruokaostokset kaappeihin, siivosin jääkaappia ja kokkasin perheelle. Sitten olenkin istunut salamanlyömänä sängyllä, lukenut yhden luvun uudesta kirjasta, ja lagannut henkisesti. Kai tämän elämän sitten täytyy olla välillä tällaista harmaata sumua, jotta voisi toisinaan sitten olla jotain muuta. Annamme blääh-fiilikselle täten luvan olla tänään kylässä.

Siinä pisteessä

Olen siinä pisteessä, että tämän vuoden osalta peli on mielestäni pelattu. Enää ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa siihen, että uuden vuoden myötä tähän elämään saadaan joku tolkku. – Pliis, älkää viitsikö kertoa, että ei kumminkaan saada. Antakaa mun elää kuplassani edes kuukauden.

Niin, siinä pisteessä, että tilasin tänään uuden Leuchtturm 1917 -bujon, jotta voin saada puhtaan alun tulevalle vuodelle.

Koska olen aivan kujalla kaikkien töitteni ja menojeni kanssa. Tekemistä ja muistamista on aivan liikaa, elän jatkuvassa ainiinsekinonjotänään -oivallusten suossa, ja se syö naista. Unohtelen asioita, laitan esineitä vääriin paikkoihin, tallennan tiedostoja vääriin kohteisiin. Millainen säälittävä olento ei ehdi harrastaa liikuntaa, koska nukkuu koko ajan päikkäreitä? (Kävin tänään labrassa testauttamassa rauta-arvoni, sekä hieman huolestuneena että jatkotarkkailuna, viimeksi mitattiin toukokuussa.) Millainen säälittävä olento harrastaa asioita, joissa ei alkuunkaan pärjää? Pilateksessa pylleröin nyt yli kymmenettä vuotta, ja tänä syksynä aloitin pianotunnit, joita ei ihan jymymenestykseksi voi kehua. Jos joku tietää, mistä voi tilata uuden, tottelevaisemman vasemman käden itselleen, vinkatkaa.

Laihduinko tänä vuonna? MITÄ LUULETTE?

Möhlimiskiintiöni on senkin pakko olla nyt täynnä tämän elämän osalta. Vai onko tosiaan niin, että kaikilla ihmisillä kiintiö on sama, mutta toisten (niiden järjestelmällisten ja huolellisten) osuus tulee sitten toisten kannettavaksi vuosi toisensa jälkeen? Kuinka moni teistä on ostanut itselleen pikkujoulupuseron, jättänyt ostoskassin avaamatta kotona, ja huomannut neljä päivää myöhemmin tuntia ennen pikkujouluja, että puseroa ei siellä kassissa olekaan? On vain kahdet housut, ja kuitti, jossa niin ikään on vain ne kahdet housut. Mihin se pusero katosi siinä kassatiskillä??? Tai kuinka moni teistä on nähnyt hirveän vaivan keksiäkseen kytyisen pienellä sanastolla pelaavasta ruotsin kokeesta uuden version uusine tehtävineen, tallentanut sen (mielestään) sekä muistitikulle että iCloudiin, ja päätynyt sitten käyttämään vanhaa versiota, koska uudesta ei työpaikalla löydy jälkeäkään? Uusi koeversioni löytyi kotona vasta, kun avasin Wordin ja etsin ”viimeisimmät”. Olin tallentanut sen mallina vain itse Wordiin.

Voisin jatkaa listaa vielä jatkuvalla kotisotkulla ja huonolla omallatunnolla ja asioilla, joita kovasti haluaisin tehdä, mutta joihin ei riitä aikaa eikä energiaa, ja asioilla, joita minun pitäisi tehdä mutta lykkään, mutta haukottelette kumminkin jo tässä vaiheessa, ja ajattelette, että sama valitusvirsi luettiin jo kymmenenä edellisenä vuotena. Kaikkein pahinta on, että olette presiis oikeassa.

Minä tyydyn nyt lyömään hanskat tiskiin vuodelta 2019. Mitään ei ole enää tehtävissä, reisille meni. Siirrän katseeni tulevaa vuotta kohti ja haaveilen paremmasta menestyksestä. Näin voin hyvällä omallatunnolla antaa loppuvuodenkin valua samaan viemäriin muiden kuukausien perässä ja siirtää energiani loistokkaaseen tulevaisuuteen.

Kun ei suju

Kun päivä alkaa tästä, niin sen tietää, että mitään hyvää ei voi seurata. Näin unta myös siitä, että nukahdin kirjaa lukiessani johonkin pubiin. Kaksi kertaa saman yön aikana näen unta siitä, että vaivun tai haluan vaipua uneen. Mitähän se kertoo väsymyksen määrästä?

Ajokeli on yllättävän liukas, pakkanen on muuttanut iltakosteuden asfaltilla silkaksi glaseeraukseksi. Joudun ajamaan niin hitaasti, että myöhästyn ala-asteen tunnilta viidellä minuutilla. Sieppaa niin maan penteleesti, mä olen kaksi kertaa aiemmin elämässäni myöhästynyt duunista, molemmat ala-asteen aamutunneilta. Toisella kertaa oli syynä myös ajokeli, toisella kertaa oli tiellä onnettomuus, eikä päässyt liikkumaan. Ei tahdo sisu kestää, vaikka kyse on muutamasta minuutista.

Keskellä päivää kirjoitan päiväyksen muistikirjaani ja tajuan, että ei helskutti, mä oon unohtanut isännän synttärit! Auuugh! Isänpäiväksi hankin arvokkaan ja mieluisan lahjan ja olin etukäteen aatellut, että heti aamutuimaan yllätän sen kilolla irtareita ja onnitteluilla, mutta enhän mä onneton ollut mitään muistanut! Hyppytunnilla kiireesti kauppaan irtaripussia (ostin 1,6 kg) ja synttärikorttia ostamaan. Sitten yllätyshyökkäys luokkaan. Oppilaat seisomaan, minä vilautan niille sitä karkkipussia ja sanon, että jos haluatte osingoille lahjasta niin yhdytte lauluun mun kanssani. Aika komea kööri saatiin aikaiseksi. Pisteet siitä kyseiselle luokalle!

Seuraavaksi värkkään imperfektitehtävää työhuoneessa tietsikalla ja olen niin uponnut siihen, etten tajua, mitä kello on. Välitunnin lopussa tulee lukion matikanmaikka sanomaan, että sun oppilaat etsi sua, sulla piti vissiin olla luokanvalvojan vartti. Ai vissiin piti?

Viidennen tunnin alussa tajuan, että munhan piti viedä edellisten kahden sanarin lisäksi vielä kaksi muuta rästikokeiden valvojalle. Kiikutan ne sinne hiki hatussa, mutta kymmenen minuutin kuluttua kaksi oppilasta seisoo ovella ja kysyy, että hei, eikö meilläkin pitänyt olla ne sanarit siellä rästikokeessa. – No piti! Eikun printtaamaan taas kauhealla kiireellä ja kiikuttamaan ne paikalle. Samalla mietin, mitä VIELÄ voin unohtaa.

Se selviää seuraavalla välkällä. Oppilas tulee hakemaan mua opehuoneesta, sen piti viimeisellä välkällä tehdä mulle yksi suullinen suoritus luokassa. Taas mennään! Samalla pääni kelaa kuumeisesti, että uudelle oppilaalle, joka on ilmestynyt kouluun samana aamuna, ei löydy ruotsin tekstikirjaa. Kaikki on jaettu oppilaille viimeistä opevarakappaletta myöten. Pitää muistaa tiedottaa kanslistia, että tilaa kustantajalta.

Kotona puolen tunnin päikkärit ja sitten kiireesti ruuanlaittoon. Tytär soittaa FaceTimen Brittilästä. Syön Facetimea puhuessani, ja sitten hirveellä kiireellä takas kouluun kasien Kasvamme yhdessä -iltaan (eräänlainen vanhempainilta, jossa oppilaat on mukana). Lähden liian täpärästi ja ajaessani muistan viime kilometreillä, että a) unohdin sanoa sille kanslistille siitä oppikirjasta, täytyy käydä laittamassa lappu sen pöydälle ja b) mun olis pitänyt olla AINAKIN varttia ennen koululla, että olisin ehtinyt kantaa tarjottavat luokkaan ja laittaa pulpetit ryhmiksi. Siihen ei ole aikaa, ryntään viime hetkellä auditorioon kuuntelemaan yhteistä alustusta, ja niinpä luokkakeskustelusta menee aloituksessa aikaa turhaan sättäämiseen.

Kun ilta on lopussa, siivoan kahvitermoksia pois luokasta, ja olen sulkemassa yhtä avoimena törröttävää, kun tajuan, että se olikin blonditesti, ja olen termoksen sulkemisen sijaan pumpannut kahvit farkuilleni. Olen ihan valmis hankkiutumaan varhaiseläkkeelle. Jokin alkava Alzheimer mun aivoissani muhii.

Kotimatkalla muistan vielä, etten muistanut laittaa sitä lappua kanslistille.

KUKA pelastaa minut itseltäni??? Kysyn vaan.

Lokoisa hellepäivä

Vanhemmat lapset yllättivät tänään kukkakimpulla. Suloisia!

Ihanaa, että lämpö on viimeinkin löytänyt takaisin Suomeen. Olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että olen voinut istua terassilla lukemassa kirjaa, syödä jätskiä, lojua välillä riippumatossa. Aamulla kävin ekalla hölkkälenkillä noin vuoteen. Ekan kerran sen jälkeen, kun rauta-arvoni ovat alkaneet olla siedettävissä kantimissa. Eikä ollut edes ihan kamalaa. Paljon kamalampaa oli silloin, kun ei jaksanut yhtään juosta, ja hengästyminen oli niin megalomaanista, että siihen tunsi romahtavansa. Totta kai oli pakko kävellä välissä, mutta hengästyminen meni ohi, niin että sitä sitten taas hetken päästä jaksoi taas kipittää. Näin ei ollut vuosi sitten.

Mä rakastan tota meidän villiviinin kuorruttamaa terassia. Joka kesä katselen noita viininvarsia ja -lehtiä sinistä taivasta vasten ja ajattelen, että tämän kesäisemmäksi tämä ei mene.

Jätin toistaiseksi kesken ”Sunny side up” -kirjan ja nyt on menossa Gervase Phinnin ”The School at the Top of the Dale”. Mä niin vannoin, etten tältä Brittilän reissulta raahaisi kirjoja, kun yhtä hyvin voin tilata ne Amazonista, ja hah-hah, sieltä mä taas tulin viiden uuden kirjan kanssa. Siellä yksinkertaisesti sekoaa, kun pääsee ihan oikeaan kirjakauppaan, jollaisia Suomesta ei löydy yhtä ainutta kappaletta. Tarjonta on jotain aivan tajunnanräjäyttävää, kun kirjat täyttävät viisi isoa kerrosta kuten Waterstonesilla, tai edes noin kolme kerrosta, kuten Cambridgen Heffersillä. Ei askartelutarvikkeita tai sisustustuotteita kuten vaikka Suomalaisessa Kirjakaupassa, vaan yksinkertaisesti kirjoja.

En ole saanut aikaiseksi lähteä yhteenkään Pori Jazzin tilaisuuteen tai edes Kirkkopuistossa soi -tapahtuman konsertteihin. Tässä meni muutama päivä silleen kaupungilla asioita hoitaessa (raahasin mm. vastustelevan nuorimmaiseni väkipakolla vaateostoksille alennusmyynteihin) ja muuta touhutessa, että tänään olin aivan älyttömän onnellinen siitä, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Oman puutarhan rauha on ollut täyttä kultaa.

 

Raparperisimaa

Meidän perheen lempparikesäjuoma on raparperisima. Ohje on peräisin kaupunkilehti Uuden Rauman nettisivuilta 13 vuoden takaa, mutta yhä vain pelittää:

1,5 litraa raparperipaloja
7 litraa vettä
8 dl sokeria
0,5 ruokalusikallista hiivaa

Kiehauta vesi ja raparperit. Sekoita joukkoon sokeri ja anna jäähtyä. Liota hiiva mehutilkkaan ja sekoita raparperiliemeen. Anna käydä huoneenlämmössä 3 vuorokautta. Siivilöi ja pullota juoma sekä vie kylmään. Sima on valmista nautittavaksi parin vuorokauden kuluttua.

No, meillä kyllä juodaan jo sen jälkeen, kun se on ollut vain vuorokauden kylmässä, joten itsekään en ihan orjallisesti ohjetta noudata. Mutta hei, raikasta juotavaa!

Lontoossa

Lontoon vierailu ei mulle henk.koht. tarjonnut tällä kertaa sinänsä mitään ihan uutta, mutta tarkoitus olikin näyttää paikkoja noille meidän nuorille miehille. Käveltiin hotellilta Millenium Bridgeä pitkin katsomaan St Paulin katedraalia, sieltä metrolla British Museumiin.

Mä sitten jaksan rakastaa tota museon pääaulaa ja sen kattoa! Mä olen joka kerta yhtä ihastunut, kun astun sisään. Itse museo on niin järkyttävän valtava, ettei meillä ollut aikomustakaan katsoa muuta, kuin tietyt oleelliset jutut, jotta Onnille jäisi edes jotain mielikuvia paikasta.

Rosettan kivi ja muumiot olivat tietenkin suosikkilistalla. Toki paikassa olisi voinut helposti viettää koko päivän, mutta aikamme oli rajallinen, joten oli tyydyttävä vain pieneen osaan kaikesta tarjonnasta.

Museolta siirryimme Westminsteriin. Big Ben on ikävä kyllä edelleen remontin takia paketissa, siitä on näkyvissä vain yksi kellotauluista kaikkien kääreiden keskeltä, ja iso osa parlamenttitalostakin on muovien peitossa. Sen näki parhaiten oikeastaan South Bankin puolelta, jossa muoveja ei ollut.

Westminster Abbey oli yhtä majesteettisen näköinen kuin ennenkin, ja pitipä noi jälkikasvut pyöräyttää myös vanhan kunnon Winstonin patsaan kautta, ja kerrata vähän historiaa.

Nämä Bobbyt taitavat komeilla jokseenkin monen turistin valokuvissa, mutta silti herrat jaksoivat olla aina yhtä kohteliaita ja ystävällisiä.

Westminsterin jälkeen tiemme erkanivat muutamiksi tunneiksi, sillä mies halusi viedä Juhon Dungeoniin, Onni puolestaan halusi luonnonhistorialliseen museoon, ja minä lähdin Julian kanssa hänen seurakseen, koska olen ollut Dungeonissa niin monesti. Luonnonhistoriallinen museo kiinnostikin Onnia huomattavasti enemmän kuin British Museum (miksi???), ja vietimme siellä koko iltapäivän.

Nuoriso halusi tämän jälkeen sushia, ja Onni, mies ja minä puolestaan päätimme vetää pikaruokaa Victoria Stationin yläkerrassa ennen illan musikaalin alkua, joten kokoonpanomme vaihtui taas, ja treffit sovittiin teatterille. Olisin mieluusti nähnyt jotain uutta, mutta koska maanantai on Lontoossa kaikkein surkein päivä teatteritarjonnaltaan (monellakaan teatterilla ei silloin näytöksiä ole), valinnanvaraa ei kauheasti ollut. Mies ei halunnut nähdä Mamma Miaa, minä puolestani pidin Oopperan Kummitusta liian oopperamaisena ja vaikeana Onnin kannalta. Niinpä taivuin katsomaan uudelleen Wickedin, mutta oikeastaan nautin siitä nyt tokalla kerralla jopa enemmän kuin ensimmäisellä.

Yllä kuva esiripusta, joka on Ozin maan kartta, sen päällä Hurrrrjan Pelottava Lohikäärme. Alla olevat kuvat lainattu esityksen virallisilta sivuilta, koska näytöstä ei tietenkään saanut kuvata.

Glindana nähtiin tällä kertaa Sophie Evans ja Elphaban roolissa Alice Fearn. Oltiin kyllä kaikki aika fiiliksissä teatterilta lähtiessä. Wickedin musiikki ei pärjää Andrew Lloyd Webberin nerokkaille sävellyksille, mutta visuaalisesti tämä on todellista karkkia, ja lauluissa on kuitenkin muutama mukava helmi. Osaamisen ja tekniikan taso on kaikissa West Endin musikaaleissa sitä luokkaa, ettei Suomessa näe vastaavaa.

Tiistai olikin sitten lähinnä shoppailupäivä, se vähä, mitä meillä oli kaupungilla aikaa, ennen kuin piti suunnata takaisin Heathrow’lle. Olin luvannut viedä Onnin Hamleysille, joten siellä kiertelimme perin pohjin tutkimassa eri vaihtoehtoja, ja lopulta mukaan lähti kauko-ohjattava lennokki, joka kotona sai Hellin ryömimään peloissaan sängyn alle. Vietimme myös todella pitkän ajan Piccadillyn Waterstonesilla, joka on minun taivaani, ja kyllä sieltä kaikki muutkin luettavaa itsellensä löysivät, aina Onnia myöten, joka löysi David Walliamsin viimeisimmän kirjan ”The World’s Worst Teachers”. Luen sen mielelläni itsekin, Walliamsin kirjat ovat hauskoja, ja niissä on aina jokin todella sydämellinen, hyväntahtoinen opetus siitä, miten kaikenlaiset ihmiset ovat arvokkaita.

Ruokailu oli Food Market -ruokailu jossakin Piccadilly Circusin läheisyydessä, en edes tarkkaan tiedä missä. Menimme pisimpään jonoon, jossa näytti olevan paljon paikallisia bisnesmiehiä, ja saimme todella hyvää korealaista kanaa.

Oli ikävää sanoa Lontoolle hyvästit niin pikaisesti. Muutama päivä lisää, ja olisimme ehtineet toiseenkin teatteriin, käymään Olympiapuiston maailman korkeimmassa liukuradassa ja vaikka Shardin katolla, ja tietenkin Tate Modernissa, joka oli aivan hotellimme edessä, mutta jossa emme ehtineet sisällä edes piipahtaa. Nyyh. Ensi kerralla sitten!

The Cambridge Experience #3

Sunnuntai alkoi sekä omien matkatavaroidemme että Julian kamojen raahaamisella collegen Porters’ Lodgeen, josta haimme ne myöhemmin iltapäivällä. Juho auttoi systeriään tavaroiden kantamisessa, ja me muu perhe syöttelimme tuoretta ruohoa collegen marsuille, joiden asuintilat ovat kirjastorakennusta vastapäätä. Marsujen hoitaminen ja silittely helpottavat opiskelijoiden stressiä, ja tästäkö The Daily Mail jo repi ivaavia otsikoita tyyliin Cambridgen yliopisto antaa kermaperseopiskelijoille marsuja stressitason alentamiseksi. Ja kommenttiosastollahan vasta kura lensi. No, Daily Mailin lukijakunta ei yleisesti ottaen ole pahemmin opiskellut, joten jätettäköön omaan arvoonsa. Söpöstä marsunelikosta kolme on nimetty feministi-ikonien mukaan: Virguinea Woolf, Ruth Bader Guineasburg ja Emmeline Squeekhurst. Neljäntenä mukana vikeltelee Oreo-niminen marsu.

Pidän myös paljon tästä kirjaston pihalla olevasta taideteoksesta.

Kun tavarat oli saatu Lodgeen, lähdimme porukalla punttaamaan Cam-joelle. Tai, no, punttaaminen ei kyllä taida olla mikään oikea suomen kielen sana, on vain meidän väännös englannin punting-sanasta. Pitäisi kai oikeasti puhua ruuhella sauvomisesta. Vuokrasimme ruuhen samasta paikasta kuin viime kesänäkin, ja Julia ohjasi meitä ensin, Juho kokeili vuorollaan (ja inhosi veneen ohjaamista), ja lopulta mies sauvoi meidät takaisin rantaan.

Vesilinnut tulevat ihan veneiden lähelle, syövät leivänmuruja vaikka sormista, mutta tämä emo purjehti majesteetillisesti kaikkien veneiden ohi pitäen sellaista varoitusmöykkää mennessään, että varmasti jokainen elollinen olento ymmärsi väistää. Punttaajia on liikkeellä kauniilla säällä aina paljon, ja etenkin aasialaisia, kokonaisia venekuntia täynnä kouluryhmiä, liikkui ammattipunttaajien kuljettamina. Aasialaiset arvostavat koulutusta suuresti, ja Cambridge on heille eräänlainen Mekka. Asukkaille tilanteen tekee raivostuttavaksi se, että aasialaisryhmät saattavat tukkia valokuvaussessioillaan liikenteen kaduilta tai muilta kulkukäytäviltä, koska keskittyvät vain kuvaamiseen, eivätkä katso esim. sitä, astuvatko vahingossa henkilöautojen tai bussin tai pyöräilijän eteen.

King’s College on aina yhtä vaikuttava näky. Sen kohdalla käännyimme takaisinpäin, ja paluumatka sujuukin nopeammin joen virtauksen takia.

Veneen palauttamisen jälkeen käpyttelimme keskustaan, ja söimme kuvan ravintolassa, joka on suosittu paikka, mutta josta muistin jo viime kesältä, kun tilasimme sieltä safkaa Julian asunnolle, että nope, ei ole minun makuuni. Tämänkertainen ateria vahvisti mielikuvaani, eikä oikeastaan kukaan ollut tyytyväinen annokseensa. Ainut kiva oli Boba-juoma, jota otimme lähtiessämme mukaamme.

Minun Bobani oli Green Apple Burst. Kannen läpi isketään pilli, jolla juomaa siemaillaan, ja pohjalla lilluu tapiokatärkkelyksestä tehtyjä pieniä, liukkaita pallukoita, jotka ovat ensin hämmentävä, mutta sitten ihan ilahduttava kokemus. Ainut juttu, mitä voin Hong Kong Fusionista suositella.

Matkalla kasvitieteelliseen puutarhaan törmäsimme tähän trubaduuriin, joka kuulemma on vakionäky pääkadulla. Katusoittajia kaupungilla on muutenkin paljon, varsinkin iltaisin, ja monet aivan ällistyttävän hyviä. Ei tämäkään heppu huonosti vetänyt. Ehkä jonakin tosi tympeänraskaan koulupäivän jälkeen voin miettiä, jatkanko opettajana vai lähdenkö roskissoittajaksi Brittilään. Jos päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, olen tosi kypsynyt duuniini.

Tällä kertaa menimme kasvitieteelliseen ikään kuin takaovesta. Pääsisäänkäynti on puutarhan toisella puolella.

Mulla ei ollut järkkäriä reissussa mukanani, joten kuvat nyt ovat mitä ovat, ja monet kukat, jotka kuvissa ovat suuria, ovat oikeasti pienenpieniä – kokeilin vähän, mihin kännykkäkamera pystyy.

Ja pienenpienten kukkien vastapainoksi löytyi myös kaikkea jättikokoista, Sequoia-puita ja muita jännittäviä hypersuuria, kiemurajuurisia puita.

Sir Isaac Newtonia inspiroineesta omenapuusta kasvaa Cambridgessa ainakin kaksi jälkeläistä, toinen täällä kasvitieteellisessä ja toinen Trinity Collegen mailla.

Koska sunnuntaikaan ei ollut viileydellä pilattu, olimme jokseenkin puhki kierreltyämme puutarhassa pari tuntia. Taksikyydillä kävimme noutamassa matkatavaramme ja jatkoimme rautatieasemalle. 

Julia oli hankkinut meille edulliset junaliput Lontooseen, ja me kaikki nuokuimme väsähtäneinä junan viileydessä. Perillä Juho lähti taas raijaamaan siskonsa kamoja tämän väliaikaiseen asumukseen ystäviensä luokse, ja me muut lähdimme kirjautumaan hotelliimme, joka sijaitsi aivan Tate Modernin takana, ja etsimään ruokapaikkaa South Bankilta. Unta ei illalla pahemmin tarvinnut odotella, jahka rahtaajammekin oli päässyt perille asti. 

The Cambridge Experience #2

 

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja sellaista lämpöä hohkaavana, joka lupaa kunnon hellepäivää. Eipä ollut yllätys, säätiedotus oli viikonlopun, ja nimenomaan lauantain, kohdalle luvannut Cambridgeen kunnon hellepiikkiä, jonka jälkeen sää viilenisi. Jesus Green -puistoon (saanut ilmeisesti nimensä Jesus Collegesta) johtava kuja oli aamulla vielä armeliaan varjoisa ja viileä. Meidän nuorimies halusi viedä lahjansa siskolle jo aamulla, kun sen vielä saisi pois juhlallisuuksien tieltä systerin huoneeseen.

Aamupäivä kuluikin kaupungilla yhä lisääntyvässä lämmössä. Sisko ja veli katosivat omille teilleen, me miehen ja Onnin kanssa menimme paikalliseen Mappin and Webb-liikkeeseen, jonne olin varannut meidän lahjamme noudettavaksi: Montblancin mustetäytekynän. Kuinka ollakaan, aivan vieressä oli myös Paperchasen liike, joten eihän sitäkään voinut ohittaa. Löysinkin pari settiä kivoja Reward Stickers -vihkosia töihin (joo kuulkaa, vielä ysiluokkalaiset on onnessaan kun ne pääsee sanarista läpi, ja ne saavat tarran).

Julia kierrätti meitä hiukan katselemassa lähimpien collegeiden tiloja. Olimme käyneet näissä viime kesänä yhdessä, mutta yhtä huikeaa niitä oli katsella nytkin, ja perheen miesväelle ne kaikki olivat tietenkin uusia. St John Collegen kappeli oli ihanan viileä.

Myös supersiistit nurmikot ikivanhojen rakennusten pihoilla ihastuttivat. (Arvatkaapa, näimmekö YHTÄÄN voikukkaa!)

Kovin paljoa aikaa ei ollut, sillä yhdeltätoista meidän kaikkien piti olla jo valmistautumassa juhlallisuuksia varten. Me palasimme hotellille käymään pikasuihkussa, silittämään vaatteita ja pöökäämään, ja Julia meni omalle taholleen laittautumaan. Valmistujille oli tiukat asuohjeistukset kenkiä, meikkiä ja kampausta myöten: vain vähän meikkiä, yksinkertainen kampaus, kengissä ei saa olla korkoja, solkia tai muita koristuksia jne.jne. Katsokaas, jos tapaa on vaalittu jostain 1400-luvulta lähtien, niin pitäähän sitä kunnon nykybritin jatkaa. Pitkät housut tai hameen kanssa sukkahousut, pitkähihainen paita, musta kaapu, jopa 30 asteen helteessä. Joku roti! Ei tänne nakuilemaan ole tultu.

Kuvassa taksia odottelemassa. Miesväkeä kävi sääliksi, mutta lopulta meikä uusine korkkareineen ja unohtuneine avokassukkineen oli se kaikkein säälittävin, ja juhlallisuuksien jälkeen piti poiketa Nextiin ostamaan edulliset nudet baltsut ennen kuin matka jatkui. – Mutta oikeesti, kauheetahan tolla miesväellä oli kuumissa puvuissa ja paidoissa ja ruseteissa.

Menimme kahdeksitoista Julian collegelle (Lucy Cavendish College) lounaalle, jossa tapasin ilokseni myös yhden Julian parhaista kavereista, Aimeen, ja istuimmekin lounaalla samassa pöydässä hänen ja hänen perheensä kanssa. Lounas oli iloksemme kylmä buffetlounas, enkä pannut pahakseni myöskään seljankukkalimsaa ja jälkiruokamansikoita pienten marenkien ja kermavaahdon kera.

Lounaan lopuksi valmistujat ja osa collegen väestä (presidentti sinisessä puvussa ja punaisessa kaavussa) asettuivat ulos nurmikolle ammattikuvaajan ikuistettaviksi. Näissä kuvissa asetelmaa vielä haetaan, joten ilmeet ja asennot ovat mitä sattuu. Ylemmässä kuvassa valokuvaaja näyttää osoittavan suoraan ruskeatukkaisen tytön korvaa; Julia on hänen vieressään vasemmalla. 

Nuo turkishuput ovat muuten huvittava juttu. Ne vuokrataan peruskaavun lisukkeiksi nimenomaan näitä valmistujaisia varten, ja niitä käytetään vain ja ainoastaan tämän yhden kerran. Myöhemmin, jos valmistuu jatkotutkinnosta, vuokrataan sitten eri tavalla somistettu huppu kaavun kaveriksi.

Me käpyttelimme jalkaisin ja hissuksiin senaattitalolle, sillä lounaan ja itse valmistujaistilaisuuden välissä oli runsaasti aikaa. Kuumuus kaupungilla tuntui lyövän kasvoille, ja vaikka matka ei ollut pitkä, pysähdyimme mm. Heffersin ihanassa kirjakaupassa. Ei niinkään kirjoja katselemassa, vaan päästäksemme jonnekin, missä on tehokas ilmastointi. Minäkin jumitin alennusdekkareiden vieressä muka niitä tutkien, vaikken välittänyt niistä pätkääkään, mutta niiden vieressä oli yksi ilmastointilaitteista. 

Senaattitalolla meidät istutettiin ensin pihalle telttakatokseen odottamaan järjestelyjen viimeistelyä, ja jokainen halukas sai ohjelmalehden. Lucy Cavendishin lisäksi samassa tilaisuudessa oli kahden muun collegen valmistuvat oppilaat, ja aamupäivällä oli jo järjestetty yksi vastaava tilaisuus toisille collegeille. Plus että näitä oli ollut sitten jo pitkin viikkoa, en edes muista, kuinka monesta eri collegesta Cambridgen yliopisto koostuu. Huvittava yksityiskohta on sekin, että lähes joka collegea ympäröi muuri. Sitä tarvittiin aikanaan, kun kaupunkilaiset olivat vihamielisiä akateemista väkeä kohtaan, joka a) osasi lukea ja kirjoittaa ja b) ansaitsi paremmin kuin tavallinen kansa. Eikä vihamielisyys ole edelleenkään täysin kadonnut; viime vuonna annettiin ohje välttää kaavussa kulkemista kaupungilla (hieman vaikeaa, jos on menossa vaikka Formal Dinneriin, jossa se on pakollinen asuste), kun yksi yliopiston oppilaista oli joutunut kaupungilla vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi.

Itse juhlatilaisuudessa valokuvaaminen oli kielletty. Oppilaat kulkivat neljän ryhmissä dekaanin kanssa akatemian edustajien eteen, ja dekaani vakuutti heidän olevan hyväkäytöksisiä ja kelvollisia kansalaisia ja pyysi, että heidät hyväksytään akateemisen yhteisön jäseniksi. Tämän jälkeen jokainen oppilas vuorollaan polvistui collegensa presidentin tuolin eteen ja sai tältä siunauksen. Kaikki tapahtui latinaksi, joten voitte kuvitella, miten hilpeä hetki meillä oli hirvittävässä kuumuudessa (iankaikkisen vanhassa senaattitalossa ei ilmastointia ollut), ihmiset oli survottu penkeille aivan vieri viereen lämmittämään toinen toisiaan, ja sitten kaikki tämä ällistyttävä kummallisuus toisilleen lakkia nostavine akateemikkoineen, kulkueineen, hopeasauvoineen ja kultakäätyisine kirjoineen. Kieltämättä tuli mieleen Harry Potter. 

Mutta tietenkin se oli myös äärettömän juhlallista ja herkistävää, ja olemme suunnattoman ylpeitä upean suorituksen tehneestä tyttärestämme, joka kaiken lisäksi sai alumniyhdistyksen stipendin taiteen hyväksi tekemästään työstä (teatteriprojekteja on riittänyt ja syksylläkin on vielä tiedossa yksi ohjaustyö, jokin muinaiskreikaksi esitettävä näytelmä ammattiteatterissa). 

Kyllähän minä siellä yleisön joukossa poru kurkussa katselin, miten oma tyttäreni polvistui vastaanottamaan siunauksensa collegen presidentiltä (tästä hetkestä saa onneksi tilata valokuvan, ne olivat heti nähtävillä telttakatoksessa tilaisuuden jälkeen). Julia halusi vielä erikseen kuvan tässä kaaripylväikössä, joka on hänen lempipaikkojaan. Ehkä sen takia, että Stephen Hawkingin elämästä kertovan leffan Kaiken teoria alkukohtaus on kuvattu tässä. Tai ehkä vain sen takia, että se nyt on vaikuttavan näköinen paikka. Kaunis.

Taustalla tuleva setä onnitteli Juliaa ja totesi minulle: ”That was me. Sixty years ago.” Awwww, vähänkö suloista. Vanhuksia käpytteli viikonloppuna joka puolella yliopistoa, sillä siellä oli jokin alumnien iso tapaaminen.

Me vietimme iltaa perheen kesken Millworks-ravintolassa, jossa skoolasimme kuohuvat vastavalmistuneen kunniaksi, ja söimme ja nautimme ilmastoinnista. Tarjoilija hokasi, että meillä on tuore BA joukossamme, ja toi tyttärelle lopuksi vielä extrakuoharin. Äitimamma puolestaan ei koe Brittilän kesämatkaa täydelliseksi, ellei saa Pimms-drinkkiään.

Olimme aivan naatteja, kun pääsimme hotellille. Juho hilpaisi jonnekin uimaan ja juhlimaan Julian kanssa, mutta minun päähän mahtui vain se, että pääsin äkkiä eroon juhlatamineista ja suihkuun. Onnin kanssa kävin vielä läheisessä kaupassa hankkimassa vettä ja karkkeja, sitten jaksoinkin enää huohottaa helteestä ja katsella telkkarikanavia, ennen kuin simahdin.

Ikimuistoinen päivä!