Siipivoimaa?

Hellin kanssa kävelyllä tänään. Noin 50 metrin päässä näkyy harakka, joka juo lammikosta. Helli alkaa heti kiihdyttää vauhtia.

Helli: Lintulintulintu!!!
minä: Helli, anna olla.
Helli: Etkö tajua? LINTU! Kun kiihdytän, saan sen kiinni!
minä: Etkä saa. Helli, jätä!
Helli: Jos juoksen TOSI lujaa, niin saan sen kiinni! Lintulintulintu!!!
minä: Helli, jätä! Vaikka kuinka juoksisit, linnulla on supervoima, jota sulla ei ole, ja se on siipivoima.
Helli: Et oo tosissas?
minä: Kyllä olen. Lentoon et nouse vaikka kuinka pomppisit.
Helli: Tylsää. Tätä ei ole testattu. Haluaisin testata.
minä: Anna olla.

Matka jatkuu. Kohta näkyy kaarteessa vastaantuleva auto.

minä: Reunaan, Helli, reunaan!
Helli: Minkä takia auto saa ajaa keskellä tietä, ja minä joudun reunaan?
minä: Hölmö koira, auto on nopeampi ja lujempaa tekoa kuin sinä.
Helli: Onko testattu?
minä: Muut ovat ikävä kyllä testanneet, sun ei enää tartte.
Helli: Mä saatan olla vahvempi kuin kukaan muu.
minä: Kuule, ennemmin sinä nouset lentoon kuin selviät auton kanssa törmäämisestä.
Helli: No ni! Mä tiesin, mä tiesin! Tarpeeks pitkä kiitorata vaan! Kato, tuolla on lintu… LINTULINTULINTU… mä saan sen kiinni, saaaaan…!!!

Miten voi puhua itsensä pussiin koiran kanssa?

Henkilöhistoriani pinoissa

Siinä ne ovat. Kahdessa pinossa. Ne löytämäni päiväkirjat. Mutta ensimmäisen ja osittain toisen opiskeluvuoden merkinnät puuttuvat. Niitä ei vain ole. Koska tiedän kirjoittaneeni päiväkirjaa silloinkin, kyse täytyy olla siitä, että olen jostain syystä tuhonnut ne kirjat. Tai kirjan, saattaahan olla, että kaikki on ollut yksissä kansissa. Mutta taivaan tähden, MIKSI? Jokin asia siellä on jälkikäteen luettuna ottanut niin systemaattisesti päähän, että olen hävittänyt koko kirjan. Argh, voi typeryyttä! Kaikki päiväkirjaa kirjoittavat ihmiset tietävät, ettei pidä liian pian tapahtumien jälkeen mennä lukemaan omia merkintöjään, koska ne tuottavat vain äärettömän määrän häpeä-flashbackejä. Jotain sellaista siinä varmaan on päässyt tapahtumaan, koska en mitenkään keksi mitään muuta syytä yhden päiväkirjan puuttumiselle. Enää en pysty muistamaan sitä, mikä minut tuhoamiseen on vimmastuttanut.

Torstaina 11.5.1989 olen liimannut sivulleni kuitin ravintolasta, jossa olimme juhlistamassa auskultoinnin päättymistä, ja sen alle kirjoittanut isoin kirjaimin: AUSKULTOINTI  O H I !  Lasku oli huikeat 156 markkaa, minkä on täytynyt kirpaista, mutta muistan vielä, että pidin yhteistä ruokailuamme sen arvoisena. Paikkana oli Brahen Kellari, joka ainakin siihen aikaan oli kovin korkeatasoinen ravintola. Valokuva-albumista löysin kuvan itsestäni lähdössä kyseiseen happeningiin, paikan päältä minulta ei kuvia löytynyt. – Voi nuoruutta! (Ja 80-luvun lopun muotia…)

Sitä voisi luulla, että olisi huikean hauskaa lukea vanhoja päiväkirjojaan, mutta olen ollut kyllä hemmetin tylsä kirjoittaja koulu- ja opiskeluaikoina. Ja juuri ne jutut, joita kaipaisin, puuttuvat vallan. Ekan opiskeluvuoden kirjaa ei ole, ja Saksan kesänäni olin kirjoittanut äärettömän niukasti yhtään mitään.

Nuo kaksi pinoa kuitenkin sisältävät suurimman osan elämästäni vuodesta 1977 vuoteen 2001, jolloin tympiinnyin päiväkirjan pitämiseen perinteisessä muodossa. Aika kunnioitettava pino. Nyttemmin voisin kai alkaa säilöä Bullet Journalini samaan lootaan, se nyt lähinnä pitää sisällään arkihistoriaani. Kaipaamani tekstit osoittavat näet sen, että päiväkirjoja ei kuitenkaan kannata heittää pois, koska joidenkin asioiden tarkistaminen niistä saattaa olla hyvinkin ilahduttavaa jollottavantylsästä kirjoitustyylistä huolimatta.

Muistoja ja autokarkkeja

Turussa ei voi käydä poikkeamatta Raision Ikeassa. Ja Ikeassa ei voi käydä ostamatta Ahlgrenin bilar-karkkeja. Mun tarkoitus oli hakea säilytyslaatikoita vaatehuoneeseen, henkareita ja desilitramittoja, ja kerrankin pysyin alkuperäisissä päätöksissäni tekemättä ylimääräisiä heräteostoksia. Olen ylpeä suorituksestani.

Oikeasti siis reissu kohdistui Turkuun, jossa tapasin 30 vuoden jälkeen vanhoja auskultantti- ja ruotsinopiskelukavereitani. Katselimme pääkirjaston kolmannen kerroksen ikkunasta valtavaa monttua ja rakennustyömaata, jonka paikalla entinen kielten rakennus, Juslenia, sijaitsi. Eipä kyllä tullut ikävä sitä 70-luvun rakennushirviötä, joka olisi hyvin voinut olla jonkun itäsaksalaisen arkkitehdin piirtämä. Sisustuksen värityskin huiteli kauniilla vaaleanvihreä-oranssi-kakankeltainen -akselilla.

Mutta voi, miten oli hauskaa tavata vanhoja tuttuja! Vietimme pitkän tovin Piccu Maccia -ravintolassa syömässä ja jutustelemassa. Ravintola on sellaisessa paikassa, että sen ohi ei voi vahingossa kävellä ja ajatella, että haa, ravintola, poikkeanpas syömään. Siitä on tiedettävä. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista, joten kannattaa hakeutua joskus paikalle.

Miten erilaisia asioita eri ihmisillle olikaan jäänyt mieleen. Henrik Mariedahlin käännöskurssit me kaikki kyllä muistimme. Mies oli hirviö lähes kaikkien mielestä, pelkäsimme niitä istuntoja kuollaksemme. Minun paperi- ja kynäfriikkiydestäni kertoo se, että kukaan muu ei muistanut luonnontieteiden talon takaoven vieressä sijainnutta kioskia, josta saattoi ostaa suklaapatukoita, kirjoitusvälineitä ja luentopaperia. Olin vakiasiakas.

Minä puolestani en muistanut sitä, että Anneli Auer oli aloittanut kanssamme yhtä aikaa ruotsin (ja myös englannin) opinnot. Oli jokseenkin creepy fiilis, kun mietin, että vuonna -87 olin yhtä aikaa Münchenissä aupairina jonkun Annelin kanssa, joka oli myös Turun kieltenopiskeiljoita, ja yhteinen kesä samassa kaupungissa sai meidät tapaamaan pari kertaa. Käytiin kahvilla ja jotain balettiakin katsomassa. Olin ihan höhlän helpottunut, kun hokasin, että Saksan Anneli oli kyllä joku muu  –  Auer kuulemma lopetti jo ekan vuoden jälkeen.

Sitten alkoi kauhea pähkäily siitä, että kukahan se Saksan kamu sitten oli, ja lähdin jo penkomaan vanhoja päiväkirjojani esille ton meidän isomman vaate- ja varastohuoneen perukoilta. Major mistake. Eihän sinne mahtunut sisään edes astumaan. Kuka jo arvaa, mitä tapahtui? – Joo, en mä ihan täyssiivousta yhdessä päivässä ehtinyt tehdä, mutta aika mojovan rupeaman kuitenkin. Ja löysin ne päväkirjatkin, joskaan en ollut Saksan kesänä paljoa kirjoitellut (oli kerrankin tarpeeksi tekemistä!). Lätkäisin kirjat yhteen uuteen Ikea-lootaan ja jätin ne nyt tuonne pienempään vaatehuoneeseen odottamaan tarkempaa tutkimista. Ihan pakko etsiä käsiini ekan opiskeluvuoden merkinnät, mitähän kaikkea dorkaa olen silloin mahtanut ajatella. Silloiselle minälleni antaisin nyt kyllä kokonaisen suursanakirjan paksuisen opasteoksen elämästä.

Tästä kaikesta seurasi kunnon jossittelusessio. Olen istunut pitkin päivää käsi poskella, muissa maailmoissa, pohtimassa kulkemattomia polkuja ja valitsematta jääneitä valintoja. – Älyn hyödyllistä. Onneksi tuli edes toi vaatehuone raivatuksi, muutenhan tässä on päivä mennyt aika lailla pelastusarmeijalle.

Kofeiinittomana huhtikuuhun

Syksyllä jatkuvasti minua vaivaava väsymys sai viimein selityksensä; minulla todettiin anemia ja varastoraudan puute. Hemoglobiini oli 105 ja varastorauta surkea 6. Aloitin rautatankkauksen saman tien ja joulukuun alussa kävin thermoablaatiossa eli kohdun lämpökäsittelyssä, jotta pääsin eroon monsterimenkoista. Viime kuussa olo oli kohentunut sen verran, etten potenut enää 24/7 vaivannutta päänsärkyä, mutta vaikka hemppa oli noussut niukasti anemiarajan yli, 123:een, varastorauta oli edelleen aivan luokaton 11.

Mietin, että mitäs nyt sitten. Aika rassaavaa elää nämä päivänsä niin, että töiden jälkeen ei oikein muuta jaksa kuin nukkua. Vaihdoin Maltofer-tabletit nestemäisiin tippoihin, lisäsin aamusmoothieen pinaattia, ryhdyin kiskomaan jälkiruuaksi persiljaa ja appelsiinimehua ja tilasin netin kautta kuukauden satsin rautapidolaattivalmistetta.

Sitten istuin käsi poskella, kun luin artikkelin toisensa jälkeen siitä, miten kahvi ja tee estävät varsin tehokkaasti raudan imeytymistä. Ja minä kun olen nimenomaan vetänyt aina mukillisen joka aterian päälle, aamulla, päivällä ja illalla! Nelisen viikkoa sitten jätin iltakahvin pois, ja siitä puolentoista viikon jälkeen jätin päiväkahvin. Iltakahvista luopuminen sujui yhden illan päänsäryllä, mutta päiväkahvia jäin kaipaamaan. Töissä alkoi iltapäivällä olla jokseenkin nuutunut olo.

Homman on kruunannut se, että viime viikonlopuna luovuin myös aamukahvista. Tätä voisi hyvällä syyllä jo kutsua masokismiksi, ellen niin epätoivoisesti haluaisi veriarvojeni kohentuvan.

Ihan kauheaahan tämä on. Tällä hetkellä minussa kulminoituu kouluvuoden kevätväsymys, raudanpuuteväsymys ja kofeiinin puutteen aiheuttama väsymys. Selviän nipin napin vetämällä tunnin tai puolentoista päikkärit aina koulupäivän jälkeen. – Huomenna tätä mahdollisuutta ei ole, joten jänskättää nähdä, nukahdanko istualleni OAY:n kokoukseen.

Selasin Facebookin Raudanpuuteryhmän tiedostoja, enkä juuri ilahtunut löytäessäni tietoa siitä, miten myös rooibos ja macha sisältävät niitä samoja aineita kuin kahvi ja tee, ettei niitäkään parane aterian päälle sisuksiinsa kaataa. Kaakaota en ala litkiä kaloreiden takia. Voi tämän elämän näköjään itselleen suhteellisen hankalaksi tehdä. Buranasta muuten luin myös, että se kävisi lähes verenohennuslääkkeestä, ja sitähän minä nappailin kitaani alvariinsa syksyllä, kun vaivasi se päänsärky.

Tässä kärvistelen enkä muuta voi. Sen vain sanon, että toukokuun kontrollissa arvojen olisi syytä olla jonniin verran paremmat, etten koe kärsineeni turhaan. Sydänhän tässä särkyy kun ajattelen kaikkia ihania kahviloita, mitä tämä maailma on pullollaan. Mikä muka helpottaa harmaata oloa yhtä hyvin kuin kupillinen jotain ihanaa kahvia ja pala juustokakkua kyytipojaksi? – Ei mikään.

Life sucks.

Lapsuusmuistoja

Pimeänä ja lumisateisena iltana pysähdyin ottamaan kännykällä kuvaa paikallisesta Pullin kartanosta, kun kuljin taas tapani mukaan Hellin kanssa sen ohi. Jouluvalaistuksessaan kartanon päärakennus on upea näky, joskin minun huomioni on kiinnittänyt jo aiemmin ja useasti kirjasto-/työhuone, joka näkyy tielle päin toisesta suunnasta, ja on niin kutsuvan näköinen, että itkettää.

Vuosikymmeniä sitten, ollessani pikkutyttö, pääsin aina joskus harvoin käymään kartanossa. Jostain syystä, ehkä siksi, että hänen vanhempansa olivat käsittääkseni olleet kartanon torppareita, isoisäni oli johkaantunut jotenkin hoitamaan joitakin kartanon asioita. Isäntäväen ollessa poissa hän kävi huolehtimassa jostakin, joka ei koskaan oikein valjennut minulle, mutta meidän vierailumme ajoittuivat aina sellaisiin ajankohtiin, jossa kartanossa väki oli paikalla.

Muistan tavanneeni kartanon vanhan emännän jonakin aurinkoisena kesäpäivänä, kun tämä istui rottinkisessa puutarhatuolissa viltillä peiteltynä kartanon sisäpihalla. Hän kysyi nimeäni, ja totesi sitten, että Katriina on kaunis nimi. Muuta en hänestä muistakaan, enkä tänä päivänä tiedä, oliko kyseessä kenties Carolus Lassilan, Suomen suurlähettilään, äiti, isoäiti vai isoisoäiti.

Muistan päärakennuksen ison olohuoneen ja siitä avautuvan lasikuistin, joka on tuo pyöreä osuus valaistun parvekkeen alla. Olohuoneessa, tai ehkä se oli salonki, oli vanhoja tyylihuonekaluja, valtava ruukkupalmu tai ehkä peikonlehti, ja suuri flyygeli, jota mielelläni kävin kokeilemassa, vaikken osannut soittaa mitään Ukko Nooa ja muutamaa sointua kummempaa. Jossakin yläkerran huoneessa sain myös käydä, jossa oli vanhoja lastenkirjoja. Muistan tarinan kissaneidin leipomosta, jossa valmistettiin sokerihiiriä ja hiekkahentusia.

En tiedä, kuka suvun jäsenistä asuttaa nykyään päärakennusta. Kirjasto-/työhuoneessa istuu välillä lukemassa joku, ja näky lumoaa minut joka kerta. Eräänä iltana joku tuli ovesta ulos juuri, kun kuljin Hellin kanssa ohi, mutta etäisyyttä ja pimeyttä oli liikaa nähdäkseni mitään sen tarkempaa.

Kartano kiehtoo minua näiden muistipätkieni takia. Olisi sykähdyttävää nähdä, millaista siellä nyt on. Onko olohuone yhtä valtava kuin muistin? Vieläkö flyygeli on samassa kohtaa ovensuusta vasemmalla? Mitä on tapahtunut niille vanhoille tyylihuonekaluille? Onko kaikki ennallaan melkein kuin Dickensin Satis Housessa, vai onko vanha saanut väistyä modernin tieltä? Toiveeni päästä käymään paikassa tuskin koskaan tulee toteutumaan, mutta sitä kutkuttavampaa sitä on ajatella.

Terveyskeskuslääkärillä

Minähän sitten sain kuin sainkin Luvian päädyn terveyskeskuksesta lähetteen allergiatestiin, joskin lääkärin suomen kieli oli mitä oli, ja sain myös aivan oudon neuvon varata itselleni ajan labraan Porin pääterveysasemalta. No, pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kyllä verikoe pystytään ottamaan ihan Luvian omassa labrassa.

Koska olemme nyt yhtä kuntaa Eurajoen kanssa, menin kuulemaan tuloksiani Eurajoen päätyyn, koska sinne ehdin paremmin töistäni. Tällä kertaa minut vastaanotti nuori virolaislääkäri, jonka suomi oli vielä alkeellisempaa kuin sen, joka minut kokeisiin lähetti. Hän pystyi sen verran sanomaan, että kokeet näyttävät normaalia tulosta, mutta ei pystynyt selittämään minulle suomeksi eikä englanniksi, MITÄ minulta tarkalleen ottaen oli testattu. Hän ei myöskään tiennyt, mitä oikein olisi kanssani tehnyt tai miten olisi minua auttanut. Jotain nenä- ja kurkkutautien taskuopasta se raukka selaili ja odotteli, että viereisestä huoneesta olisi potilas lähtenyt, jotta olisi voinut konsultoida kollegansa kanssa, mutta kun aika kului, eikä mitään tapahtunut, hän sanoi soittavansa ylilääkärille. Kännykkä esille. Minä istun vastapäätä.

– XX.
– No, A.O. täällä hei.
Moi
– Minulla on täällä 52-vuotias naispotilas…kutinaa… bla-bla-blaa… testattu ig-vasta-aineita… bla-bla..
EääääääÄÄÄÄH! Ei sillä mitään allergiaa ole! Lähetä kotiin ja käske pärjäillä!

Tässä kohtaa kulmakarvani kohosivat hiusrajaan.

– Hän kuitenkin kokee kutinan häiritsevänä… ja bla-blaa… täällä allergiatesteihin lähettänyt lääkäri ehdottaa jatkotutkim…
Ei EI EI! Ei MISSÄÄN NIMESSÄ mihinkään jatkotutkimuksiin! Sano, että tää on ominaisuus, joka voi olla hänellä koko loppuelämänsä!
– Mutta onko mitään lääkettä mitä voisin hänelle ehkä määrätä?
Voit sää nyt huvikses jotain nenäsuihketta kirjoittaa…

Tässä vaiheessa lääkäri näkee ilmeestäni, että olen kuullut kaiken, ja peittää kädellä kännykkäänsä, jotta volyymi ei olisi niin kovalla. Kun puhelu loppuu, en malta olla tokaisematta: ”Hänpä oli lohdullinen.”

Lopputulema on se, että lähden vastaanotolta nenäsuihkereseptin kanssa. Lääkäri on pahoittelevan näköinen ja sanoo todella toivovansa, että suihke auttaa. Jep jep.

Kotona tulee mieleeni katsoa Oma Kanta -järjestelmästä testini. Googlaamalla löydän senkin, että minulta on testattu näköjään huikeat viisi ruoka-ainetta, kuusi pölyä, ja että testin tulos on epäluotettava. Jonkin lääkärin kirjoittama artikkeli väittää, että tämä testi näyttää tuloksen vain 50%:lla ihmisistä. En tiedä, onko väite totta vai ei, mutta viiden ruoka-aineen testaaminen tuskin on kovin laaja tutkimus. Mietin myös jokseenkin vihaisena, millaisia esimiehiä terveyskeskuksessa oikein on, kun kieltä osaamaton ja muutenkin kokematon lääkäri saa ylemmältä taholta tuon tasoisia ohjeita. Pitäisiköhän minunkin ryhtyä sanomaan oppilailleni, että äääääähh, et sää mitään englantia koskaan tule oppimaan, turha edes selvittää onko sulla jotain lukihäiriötä, tää on kato ominaisuus joka voi tulla olemaan sulla loppuikäsi.

Työterveyslääkärillä

Olen pelännyt myöhästyväni vastaanotolta, mutta aikani onkin hiukan myöhässä. Olen odottanut runsaat kymmenen minuuttia, kun vastaanoton ovi aukeaa. Ketään ei tule ulos. Kuulen jonkun mutisevan nimeni vaimeasti. Koska tunnen tapauksen entuudestaan, menen reippaasti tervehtien sisälle. Vastaus on mutinaa:
– Jaaha, päivää ja istumaan…
Mies nousee tuolistaan äkkiä ylös kuin sähköiskun saaneena ja säntää omalle naulakolleen, jossa roikkuu pari valkoista takkia. Samalla äänen volyymi kymmenkertaistuu.
– Voin minä tämän takinkin päälleni laittaa, että näyttäisin enemmän lääkäriltä. Heh-HEH-heh! Ja millaistakos asiaa tämä nyt koskee?
– Niin, no tämä ensimmäinen asia on vähän vanha juttu, kun minulla on tuossa silmäluomessa tuo näppylä, jota kävin näyttämässä jo varmaan pari vuotta sitten. Sanoit silloin, että määräät siihen voidetta, joka tuskin auttaa, mutta että silmäpolilla vaativat jotain kokeilemaan ennen kuin lähetät poistattamaan sitä. Pyysit tulemaan parin viikon kuluttua hakemaan lähetteen silmäpolille, mutta siinä kävi silleen, että sairastuin pahasti, enkä päässyt vastaanotolle, ja asia jäi hoitamatta. Kunnes tuli tuossa kesällä taas näöntarkastuksessa vastaan.
Ällistynyt katse.
– Lähete? Oivoivoi. Milloinkas sinä sitten kävit täällä? (alkaa selata tietokonettaan)
– No, niin kuin sanoin, niin tämä on nyt vähän noloa, mutta siitä on varmaan oikeasti jo pari vuotta. Viimeisen terveystarkastuksen yhteydessä.
– Hmmm… jaaa… mitä?? RUNSAAT KUUKAUTISET? Ei se tämä juttu ole?
– Ei, ei ole. Silmäluomeni alapinnassa on sellainen ikävä näppy. Siitä on kyse. (Toistan sen, mitä edellä jo sanoin voiteesta ja lähetteestä)
– Ei täällä mitään sellaista näy… Mutta RUNSAAT KUUKAUTISET, se tänne on merkitty. Kyse ei siis ole siitä?
– Ei ole. (Ihailen itsekin omaa kärsivällisyyttäni.) Minun piti saada lähete silmäluomessani olevan näpyn poistoon, mutta samalla kerralla varmaan puhuttiin tuostakin, kun minulla oli raudanpuutos.
– Mjjaaaahh… (skrollaa ylös ja alas tietsikan näyttöä) …hmppphh… TÄSSÄ!!! (ääni vaimenee taas mutinaksi) … oikean silmän yläluomessa… hmmpp.. viikon kuuri voidetta… MITÄ voidetta minä kirjoitin?
– Täytyy nyt tunnustaa, etten enää mitenkään muista. Mutta kuten itsekin epäilit, ei siitä apua ollut. (Jätän toistamatta hänen silloiset sanansa: Ja tässä on siis lääkäri, joka ei usko omiin lääkkeisiinsä, heh-HEH-heh.)
– Miksei sen voiteen nimeä näy täällä?
– En todellakaan osaa sanoa.
– Kyllä minä jotain olen kirjoittanut, kun tässä lukee että viikon kuuri. Mutta mikä sen voiteen nimi on mahtanut olla? Oivoi.
– Niin, tätä en pysty kyllä muistamaan.
– Kyllä se on varmaan ollut Oftan jotainmutinaa , sitä minä yleensä kirjoitan.
– Hyvin mahdollista.
– Ja viikon kuurin?
– No, taisit juuri lukea sieltä niin.
– Auttoiko se? Pienenikö se näppy?
– Ei, sillä ei ollut siihen mitään vaikutusta.
Hiljaisuus. Lääkäri haluaa nähdä silmäluomeni, joten minä hänelle auliisti sen esittelen.
– Kappas vain. Ja nytkö pitäisi lähete kirjoittaa?
– Niin, kun se alunperin piti kirjoittaa jo silloin pari vuotta sitten, mutta kieltämättä oma syyni, että asia jäi hoitamatta.
– Ei kai siinä sitten muu auta… (tietokoneen räpellystä ja klikkailua) MITÄ? Tänne ei voi laittaa sähköistä lähetettä! MIKSEI?
Huokaisen.
– En taida osata auttaa.
– Kaikkialle lähetetään nykyään sähköinen lähete, mutta tänne ei voi lähettää! Pitää paperilähete laittaa. Minkä ihmeen takia?
– Kumma juttu tosiaan.

Kun vihdoin lähetteen kirjoittamiseen päästään, lääkäri naputtelee sitä kahdella sormella ja tavaa samalla kaiken kirjoittamansa ääneen.
– Ky-sees-sä… Kuinkas vanha sinä olet?
– 52.
– Ky-sees-sä vii-si-kym-men-tä-kak-si vuo-ti-as…
Homma etenee suht hitaasti, koska joka kolmas sana nostattaa jonkin uuden kysymyksen. Näppyäkin tarkastellaan välillä ja pohditaan, onko se kenties 2 vai 3 mm:n mittainen.
– Ei tämä mikään kiireellinen asia ole? Ei kai, kun on jo pari vuotta mennyt… Saa nähdä miten käy. Siellä on kyllä aika hyvät maalivahdit siellä polilla. Torppaamassa potilaiden pääsyä. Heh-HEH-heh.
Lähete tulostetaan ja saa alareunaansa asianomaiset leimat ja allekirjoituksen.
– NO VOI PAHUS! Tästä puuttuu nyt vastaanottavan laitoksen nimi!!! Nyt joudutaan tekemään kaikki uusiksi!
Pelästyn tosi pahasti, sillä ajattelen, etten kestä, jos sama rumba aloitetaan alusta, mutta taivaan kiitos teksti on säilynyt kaikkineen tietsikalla, ja siihen lisätään vain Satakunnan Keskussairaalan nimi. Uusi tulostus, uudet leimat. Pöydällä on nyt myös se vajaaksi jäänyt lähete.
– Kuule, minulla on silppuri tuolla jossain käytävän perällä. Minä en nyt joutaisi tästä sinne lähtemään, viitsitkö itse hävittää tämän?
Lääkäri ojentaa minulle sen puutteellisen paperin kahtia taitettuna ja minä kiltisti myöntelen, että tottahan minä, koululla on silppuri.
– Oikein hyvä, oikein hyvä.

– Sitten minulla oli tämä toinen, akuutimpi asia…
– MITÄÄÄH???!! Toinen asia! Eijeijeijei… ei tässä voi yhdellä vastaanotolla KAHTA asiaa…
– Minä menetän tästäkin jo varmaan tunnin palkan sijaiselle, joten en halua tulla tänne toista kertaa.
Mies katsoo minua typertyneenä, kuin varmana siitä, että nyt on koko hänen vuoden kapasiteettinsa ylitetty.
– No millaista asiaa SE sitten on?
– Minulla on ollut tosi outoa kutinaa jo usean talven ajan, minulla kutisee kitalaki ja aivastelen ihan tolkuttomasti. Olen tullut siihen tulokseen, että jollekin olen allerginen, ehkä jollekin mitä syön, mutta kun en ole saanut sitä millään logiikalla selville. Kesän ajan kutina on aina poissa, mutta syksyn tullen se palaa. Viime talvena olin välillä jo ihan epätoivon partaalla, ja nyt kun se elokuussa taas alkoi, päätin, että nyt pitää asia selvittää.
– Allergiaa? Ei… eijeijei… ei meillä hoideta mitään allergiaa! Eihän sitä edes TIEDÄ että mikä sen aiheuttaa!
– Juuri sen takia minä tulin tänne, että jos tätä kautta pääsisin allergiatesteihin, kun edellinen testi on tehty minulle 46 vuotta sitten.
– EI EI EI, ei meillä ole työterveydessä mahdollisuutta testata tällaisia! (ottaa esille listan tutkimuksista ja testeistä) TÄSSÄ on luetteloitu kaikki, mitä me voimme hoitaa, ja jos lähetän sinut nyt perussarjan prick-testeihin, niin emmehän me tule hullua hurskaammaksi, kun täällä lukee vaan että lehmä, kissa ja hevonen.
Tästä olen harvinaisen samaa mieltä.
– Eipä siinä sitten mitään. Taidan kääntyä yksityisen puoleen…
– Siis tässä ON lueteltuna kaikki, mitä ME saamme testata. Tämä on perussarjan prick-testi ja siinä on vain muutamia… noh, hevonen ja lehmä ja kissa ja joku porkkana. Ei tästä lottovoittoa tule jos minä sinut tänne lähetän.
– Ymmärrän täysin, taidan tilata ajan allergologille.
– Juu… (heiluttaa vielä listaa edessäni) Kun TÄMÄN enempiä testejä me emme… Ei sinulla mitään hengenahdistusta ole?
– Ei, muuten olen astmaattinen, mutta tähän oireiluun kyllä liittyy vain se kutina ja aivastelu.
– Niin! Kun jos olisi jokin anafylaksian pelko, niin sitten kyllä, mutta en minä VOI lähettää täältä mihinkään eteenpäin, kun tässä on lueteltu kaikki ne testit, mihin me saamme lähettää. (listan heilautus)
– Aivan. Asia selvä, minä tilaan ajan allergologille ja pyrin sieltä sitten testeihin.
– Niin! Yksityisellä ne kyllä… ONKO SINULLA JOKU VAKUUTUS?
– Ei, ei ole.
– Mutta sehän maksaa PALJON!
Naurahdan.
– No, ikään kuin juuri sen takia minä tänne tulin, että jos saisin täältä lähetteen…
– Eijeijei! TÄSSÄ (ottaa listan uudelleen esille) on vain perussarjan prick-testi… Onko sinua aiemmin testattu?
– Kyllä, kuten sanoin 46 vuotta sitten, mutta siinä ajassa tilanne on saattanut hieman muuttua…
– Kylläkylläkyllä, mutta jos sinä YKSITYISELLE menet niin siinä ne laittavat äkkiä Visa-kortin vinkumaan. Eihän sitä TIEDÄ mikä sen kutinan aiheuttaa!
– Senpä takia lähdin liikkeelle, että sitä selvitettäisiin.
Miehen silmät ovat jo lautasen kokoiset kun hän puuskahtaa:
– Sehän voi olla vaikka joku MAUSTE!
– No niin voi. Mutta minä siis käännyn jonkun muun puoleen…
– Aivan, aivan! Tässä listassa on vain perussarjan prick-testi, ja sehän on ihan KAUHEAA arpomista, että mistä tuollainen kutina johtuu? Miten sitä lainkaan voi ruveta selvittämään? Se voi olla MITÄ TAHANSA.
– Niin voi. Eläimille olenkin allerginen, mutta oireet niistä ovat aina astmaattisia. Tämä kutina on sen takia niin outoa, etenkin kun sitä on ollut jo muutaman vuoden, eikä kesäisin ollenkaan…
– Hyvä tavaton! Tuollaisen selvittäminen…kun se voi olla vaikka MAUSTE…

Olen siis musertanut nyt yhden lääkärin ilmeiseti loppupäiväksi, kun viimein pääsen ulos vastaanottohuoneesta. Jälkeeni ei sinne ole menossa ketään. En suoraan sanottuna ihmettele. Lähinnä ihmettelen, olenko käynyt oikealla vai valelääkärillä. Istun autoon ja tilaan ajan terveyskeskukseen.

Turistirysässä

Joskus isäntä saa varsinaisia kuningasajatuksia. Kuten että meikä voiskin lähteä Onnin kanssa reissuun Kolmårdeniin. ”Mitä?! Eksää nyt ruotsinopena Ruotsiin halua?” Juu haluan, mutta a) en Kolmårdeniin ja b) en heinäkuun lopulla Tukholmaankaan kiitos. Mutta kun mua taivuteltiin vetoamalla siihen, että lapsi pääsis reissuun ja sillä olis kivaa, niin myönnyinhän mä sitten. Oi ja voi.

Mä olen ensinnäkin saanut pysyvän rokotteen ruotsinlaivoja vastaan opiskeluaikana, kun olin yhden kesän Ahvenanmaalla duunissa. Eihän siellä vapaapäivinä mitään tekemistä ollut, ja opiskelijan oli silloin halpaa matkustaa laivalla, joten pakenin takas Turkuun niin usein kuin mahdollista. Mä en edelleenkään näe ruotsinlaivoissa mitään hohtoa, paitsi että nykyään on varaa seisovaan pöytään ja meriaamiaiseen. Ja nytkin toi matkaseura söi niin tolkuttoman huonosti ja vähän, että voin vaan kuvitella, millaisiin kyyneliin sen suursyömäri-isoveli olisi puhjennut jos olisi ne ”annokset” nähnyt. (Ilmankos sitten olikin huono olo ja melkein tehtiin kuolemaa sinä aamuna, kun palattiin Suomen puolelle.)

Auringonlaskun seuraaminen kannella oli hyvä hetki. Laivan ilmastointi tuntui paikoin jopa vähän liiankin tehokkaalta, joten kannella oli itse asiassa tuulesta huolimatta lämpimämpää kuin sisällä. Teimme lyhyen kierroksen Tax Freen puolella, ja pöljä kun olen, enkä ollut matkasta yhtään innostunut, en ollut katsonut edes sitä, ettemme palaakaan samalla laivalla takaisin. Säästin ostoksia paluumatkalle, ja tarjonta olikin huomattavasti suppeampi, mutta siitä toiste.

Hytissä hokasin, että olin ottanut puhelimen laturiin aivan väärän piuhan. Joku onneton oli tunkenut mun pöydälle kotona jonkun muun kuin Applen johdon, ja olin epähuomiossa ottanut sen. (Kysymysmerkiksi jää myös se, miksi mun laturin päähän oli kotona tungettu joku minilyhyt johto, jonka nappasin irti.) Takaisin Tax Freehin hakemaan piuhaa, jollainen onneksi löytyi, tosin 20 euron suolaiseen hintaan.

Sitten tajusin, että minä onneton olin jättänyt korvatulpat ja uninaamion pakkaamatta. Helteestä ja epämotivaatiosta hyytyneenä en ollut oikein perehtynyt pakkaamiseenkaan. Naamiosta viis, sillä ikkunattomassa hytissä oli pimeää, mutta ne korvatulpat! Perjantai-iltana ruotsinlaivalla! Tungin vessapaperia korviini ja varastin yläpediltä ylimääräisen tyynyn pään päälle. Heräilin silti tunnin välein milloin mihinkin möykkään.

Aamulla epätietoisena siitä, olenko loppujen lopuksi herännyt ajoissa vaiko en. Olivathan matkaohjelman kaikki ajat aina paikallista aikaa, pliis, olivathan? Vasta kuulutus aamiaistarjoilun alkamisesta sai mut rauhoittumaan. Tunti aikaa, jess. – Tästä huomaa, miten pitkään olen laivoja vältellyt. Ei mitään hajua mistään käytännöistä.

Perillä kuumaa ja ryysis. Safariajelu oli muuttunut köysirata-ajeluksi, jolle antaisin täydet kymmenen pistettä. Hellesäällä aivan siunattua onnea istua korkeuksiin kohoavassa hytissä, jonne tuuli pääsee. Viileällä säällä olisin varmaan katkerasti kironnut koko hökötystä, mutta nyt se pelasti kuumuudelta.

Eläimet väsyneitä helteestä. Osa piilossa kokonaan, monet kököttämässä jengillä jossakin varjoisassa nurkkauksessa. Leijonan makoilivat reporankoina pitkin pituuttaan.

Köysiratasafarin lisäksi pidin eniten delfinaariosta. Niissä on jotakin äärettömän sympaattista, ja kouluttajien ja eläinten suhde vaikuttaa tosi lämpimältä.

Delfiinishow’ssa käytettiin kivasti apuna myös videotykkiä. Takaseinä toimi valkokankaana.

Näiden veijareiden esitystä katseli mielikseen, mutta loppupäivä olikin sitten kuumuudessa raahautumista. Tenava kieppui onnellisena niissä parissa huvipuistolaitteessa, jotka alueelta löytyivät, ja ensimmäisiin ajeluihin menin mieliksi mukaan, mutta niin karmeaa se on, että loput pyöritykset Onni sai luvan hoitaa ihan itsekseen. Istuin jonkin kahvilan penkillä varjossa hengittelemässä ja katselemassa aasialaisturistien tulvaa.

Kolmårdenin ehdottomaksi kunniaksi on sanottava, että henkilökunta ei voisi ystävällisempää olla. Joka paikkaan toivotettiin niin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi, että kävijä oikeasti ajatteli, että juuri minua nuo ovat odottaneet, voi miten hauskaa. Neuvoa kysyessä sai iloiset ja vuolaat selitykset. Mun kielikorvani lepäsi kauniissa riikinruotsissa, ja yleisesti ottaen ruotsalaiset on mun mielestä muutenkin supercooleja. Ruokapaikassa Onni pysähtyi hetkeksi epätietoisena tarjontaa katsellen, ja heti oli viereinen aikuinen kysymässä, että hei, haluatko että laitan sulle täältä letun siihen lautaselle. (Onni tajusi sanan pannkaka ja vastasi pudistamalla päätään.) Suomessa olis katsottu, että jaa, missäköhän tuonkin vanhemmat on, kun mukula harhailee tossa epävarman näköisenä, kyllä se on niin että kukin pitäköön huolta omistaan.

Paluumatkalla oltiin Amorellalla, joka on Graceä vanhempi ja huonommin varusteltu purkki, hytistä ei löytynyt edes hiustenkuivaajaa, radio oli ehkä toisen maailmansodan ajalta. Ostin Tax Freestä pumpulia, kun korvatulppia ei löytynyt. (MIKSEI? Eikö ne tajua, miten suuri myyntivaltti ne siellä olisivat???) Aamuvarhaisella sateisessa (!) Turussa, ja bussilla Rauman kautta kotiin.

Plussaa: Onnilla oli suurimman osan ajasta kivaa. Meikä alkoi kaivata uutta Ruotsin reissua, mutta ehdottomasti lentäen.

Miinusta: Ryysis. Aasialaisturistit, jotka eivät osaa käyttäytyä (oikeesti, yks jopa maistoi seisovan pöydän salaattikastiketta suoraan siitä kauhasta mikä siinä astiassa on). Yleensäkin laiva.

Mut hei, mä selvisin!

Uudet näkimet

Nyt on rouvalla päheet kakkulat. Mun piti jo keväällä käydä työnantajan tarjoamassa näöntarkastuksessa, mutta jouduin kiireitten ja päällekkäisyyksien takia luovuttamaan aikani työkaverille. Tarjosivat kuitenkin mulle lähetteen ilmaiseen näöntarkastukseen Synsamiin, jonka käytin viime lauantaina.

Tuloksena oli, että mun ei ole vielä pakko siirtyä käyttämään kaksitehoja ellen halua (no, en halunnut!), mutta mulle suositeltiin lukulaseja, joissa on syväterävät linssit, eli näen alaosalla lukuetäisyydelle ja yläosalla hiukan kauemmas, esim. näyttöpäätteelle. OAY:n kortilla sai vielä 40% pois linssien ja kehysten hinnasta. Mä en ollut kyllä kehyksistä valmis kauheesti maksamaan, ja kun koklasin yhtä ja toista, niin eikö just sopivimmat sitten olleet RayBanit, joiden hinta huiteli kolmessa ja puolessa sadassa eurossa. Totesin että noup, ei vetele. Enkä ihan kauheasti ilahtunut, kun myyjä kiikutti mulle Chanelin kehykset, joissa lähtöhintana killui 455e. ”Nämä ovat tuolta tarjouslaarista,” myyjä totesi. Tietenkin ne istuivat kuin valettu, jopa paremmin kuin ne äskeiset. Kysyin epäluuloisena hintaa, ja jouduin kysymään sitä vielä toisenkin kerran, kun en ottanut uskoakseni, että tarjoushinta oli 19 euroa. Yhdeksäntoista! ”Joo, me lopetetaan Chanelien myynti, joten myydään nämä loput pois ihan pilkkahinnalla.”

Joskus sitä siis onnistuu tekemään käsittämättömiä löytöjä. En tiedä, pitäiskö tässä vielä koluta urheiluliikkeiden alennusmyynnit, jos löytäis jostakin halvalla vedenpitävän pyöräilypuvun. Edellinen on noin 16 vuotta vanha.

Koiranvaihtopäivä vai miten se menikään?

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tästä kuvasta voisi luulla, että se toissapäivän postauksen koira on vaihdettu uuteen. – Ehei, me käytiin vain Hellin kanssa tänään kauneussalongissa. Ulvilan Tassucat -liikkeen nuori trimmaajatar hoiti homman varsin tyylikkäästi. Ensin tutustuttiin koiraan, sitten trimmauspöytään ja surisevaan koneeseen, ja kun iskä avusti kiinnipitämisessä ja äiti rauhoitteli, niin eipä mennyt aikaakaan, kun Helli hokasi, että täähän on ihan okei, ja sitten otettiin jo rennosti maaten.   Siellä kyllä pöllysi siihen malliin, että jo on ihme, jos ei astmapiipulla ole yöllä käyttöä.

Kaksi kolmasosaa koirasta taisi jäädä Ulvilaan, ja yks kolmasosa (se paras) lähti meidän mukana takas kotiin. Nyt näkee, miten pikkuinen pentu se vielä oikeasti on, kun ei ole iso karvakasa hämäämässä! Olo keveni veijarilla, ja illan viiletessä virtaa pukkaa vaan lisää.

Anopin Nella on meillä nyt alkuviikkoon asti hoidossa myös, ja on vähän ikävää, että sitä me ei voida tänne sisätiloihin mun takiani ottaa. Helli yrittää kaikkensa, sananmukaisesti kaikkensa, että saisi Nellan riehaantumaan leikkiin kanssaan, mutta metsäkulman vanharouva on sitä mieltä, että mustavalkoinen penturiesu saisi pysyä kaukana hänestä. Komentaa kyllä, mutta kimppuun ei sentään käy, ehei, onhan Nella ihan maailman kiltein tapaus. Katselee avuttomana sitä siiliäkin, että hei, älä syö mun safkoja.

Mehiläiset saivat uuden kuningattarensa, ja mä olen istunut jäätelö kourassa terassin varjossa lukemassa Anne Tyleriä. Taas yksi kirja, josta voin todeta, että luin sen ekan kerran ihan liian nuorena. Mehiläispesien surina kuuluu terassille asti, kiitoradalla on ruuhkaa. Ja vieressä kivikkoistutusten keskellä liikkuu jokin, jota veikkaan sammakoksi, koska aina välillä kuuluu suihkulähdelammikosta plumps. Takametsikössä nakuttaa tikka, siili taapertaa iltahämärissä terassia kohti, ja mustarastaat juhlivat kirsikkapuun sadolla aina kun selkänsä kääntää.

Tiistainen Turun seudun reissu vei minut mm. Loviisan aittaan Ruskolle, josta ostin kuvan mukit. Voi niin kuin valkata fiilikseen sopivan… Katselin mukien suunnittelijan Keith Brymerin omia nettisivuja, ja totesin, että mukeja on ehdottomasti hankittava vielä lisää. Overworked/Underpaid on ainakin heti ostoslistalla. Sitä en Loviisan aitassa nähnytkään, mutta voi jehna, miten paljon kaikkea muuta ihanaa siellä olikaan tarjolla! Mun sisäinen materialistini kuoriutui esille ihan just samalla hetkellä kun astuin ovesta sisälle. Sitä niin kun alkaa aina välillä toivoa lottovoittoa, vaikkei edes lottoa, ja vaikka oikeasti tietää, että suurin lottovoitto on, kun sitä oikeeta miljoonavoittoa ei kohdalle kumminkaan osu.

TallennaTallenna

TallennaTallenna