Intergalaktisena tähtenä

050916a

Kaadoin tänään työkassini sisällön lattialle ja ravistelin kansioitani, kun tytär katsoi mua vähän hitaasti ja kysyi: ”Mitä sä etsit” ”Kärpäsenraatoa”, vastasin. ”Okei”, sanoi tytär huolettomasti ihan kuin etsisin niitä joka päivä työpapereitteni seasta. Raatoa ei näkynyt, joten ajattelin nähneeni väärin, mutta kun avasin kasiluokan enkunkansion, niin siinä se pentele oli, ja niin iso, että säikähdin parahtamalla ääneen. Sitten parahti tytärkin. ”MITÄ?! Sä siis OIKEESTI etsit sieltä kärpäsenraatoa! Mitä hittoa?!”

Isäntä osti mulle taannoin sähköisen kärpäslätkän kahdella eurolla Clas Ohlsonilta. Se oli iloni ja apuni vattupuskissa, jotka kuhisivat kiukkuisia ampiaisia. Perjantaina sille löytyi taas käyttöä, koska töistä palattuani työpöytäni luona olevassa ikkunassa pörräsi jättimäinen kärpänen, joka yritti lymyillä ikkunalaudalla olevien koriste-esineiden takana. Sitä ei päässyt mätkäisemään perinteisin keinoin, joten turvauduin sähkölätkään. Mutta ekasta tällistä se riiviö ei vielä mennytkään tajuttomaksi, vaan surrasi vauhkona lattialla jonkinlaista breakdancea pyörien. Mulla oli kiire, ja nappasin sitä uudelleen sähköllä. (Tiedän, olen julmuri, ällötän itseänikin.) Kuului NAPS, lätkästä sinkosi sininen kipinä, kärpänen lensi kaaressa suoraan mun työkassiini, ja ilmassa tuntui lievä mutta selvä palaneen käry. Tiesin elikon heittäneen henkensä ja ajattelin kiireessäni, että mun pitää etsiä se raato sieltä jahka ehdin. Ja tänään sitten ehdin.

Kiire mulla oli sen takia, että piti ehtiä työnantajan vuotuisiin henkilöstöbileisiin. Tänä vuonna ei ollut ketään spesiaalijulkkista esiintymässä, mutta koko juttu oli toteutettu sirkuskonseptilla, joka oli varmasti maksanut aivan tarpeeksi. Ruoka oli loistavaa, kikatimme työkamujen kanssa pallomeressä lojumassa, ahmimme popparia ja jopa hattaraa (tuli lapsuusmuistot mieleen), ja kaiken kruunasi aivan mieletön bilebändi, Popkorn, jota kuunnellessa ei voinut jäädä paikoilleen istumaan. Sen varjolla sieti senkin, ettei illan ohjelmanumerona ollut taikaesitys ollut vakuuttavimmasta päästä. Meillä oli joka tapauksessa sikahauska ilta.

050916b

Eilen lojuin aamupäivän sängyssä maratoonaten Game of Thronesia, josta sainkin kuin sainkin sitten illemmalla katsottua kutoskauden vimpan jakson. Isäntä lähti Onnin ja Julian kanssa Merikarvialle äitinsä luokse, jonne Julian piti alunperin jäädä pariksi yöksi, mutta kun saavuin iltapäivän kauppareissulta Porista, koko jengi olikin palannut jo takaisin. Mä kun olin hihkunut JESSS! kun ulko-ovi oli sulkeutunut porukan perässä ja ajattelin, että saisin viettää aikaa yksin. Syödä mitä lystää, siivoilla hitaaseen tahtiin, käydä kaupassa itsekseni ja nauttia täydellisestä hiljaisuudesta.

Olin siis kaikkea muuta kuin ilahtunut, kun koko rumba oli päällä saapuessani kotiin. Väsymykseni ei myöskään ollut mitenkään parantunut kaupunkireissulla, joten mulla alkoi selvästi tuntua sarven alut otsanahan alla kiristelemässä. Tilanne olisi ollut vielä pelastettavissa, jos olisin saanut nyhvätä omiani hiljaa itsekseni, mutta koska kaikilla tuntui olevan mulle koko ajan jotain asiaa, ei kestänyt kauaakaan kun sarvet pukkasivat täyteen mittaansa. Kaikki tuntui olevan pielessä. Ruuanlaittoonkin kului ihan tolkuttomasti aikaa, ja kun illalla keskellä sitä viimeistä Game of Thrones -jaksoa kaikkein jännimmässä kohdassa ryntäsin pelastamaan uunissa ollutta omenapiirakkaa palamiselta, en meinannut siitäkään saada patalapuilla otetta, niin että olisin saanut sen nopeasti kiskaistuksi pois ja juostuksi takaisin telkun ääreen. Julia räjähti nauramaan kun mä kirota pärräsin keittiössä, että on se kumma, kun piirakatkin on niin pyöreitä, ettei niitä saa ulos uunista.

Tänään on pyyhkinyt vähän paremmin. Tosin tytär vakuutti, että jossain aika-avaruusjatkumon toisella laidalla avaruusoliot katselevat meidän huushollin tapahtumia ja mä olen tietämättäni intergalaktisen komediasarjan tähti. ”Tuus nyt kattoon, XFG6Z, nyt sillä on piirakatkin liian pyöreitä, haha!” Ajattelin hetken perjantai-iltaa, kun yritin löytää tyttären avustamana jotakin bilevaatetta johon mahtuisin. Jostain syystä ajatus siitä, että hameen vyötäröstä ulos tursuaville jenkkakahvoilleni naurettaisiin monessakin aurinkokunnassa, ei tuntunut kovin ilahduttavalta. Ei tuntunut kyllä sekään, kun heitin vaatteen toisensa syrjään ihan vain sen takia, etten pirskules MAHTUNUT niihin. Tilanne vaatii uutta sotasuunnitelmaa, vanhat eivät toimi.

Huomisaamu alkaa taas hobittien opettamisella. Käyn maanantai- ja keskiviikkoaamuisin Eurajoen keskustan koululla pitämässä ruotsin tuntia. Tiistaiaamuisin neljän pikkukoulun kutoset kärrätään meidän kouluun luokseni kaksoistunnille. Ette ikinä usko, millaisia palleroita osa kuutosista vielä on! Voisin ripotella sokeria päälle ja syödä ne. Tokalla viikolla oikein säikähdin, kun kutosten ryhmä tuli taas mun luokkaani tuonne yläasteen puolelle. Oliko ne näin pieniä viime viikollakin? Vai onko ne kutistuneet kuluneen viikon aikana? Pesty väärässä pesuohjelmassa?

Opettaminen on aika ajoin helkutin hauskaa.

Edit. klo 21.35 Tytär huomautti, että on olemassa mahdollisuus, että Zorg-planeetan alienit ovat kutistaneet vaatteeni ihan vain järkätäkseen itselleen hauskan jakson, jossa yritän epätoivoisesti mahtua alimittaiseen vaatetukseen. Ajatelkaa, miten katalaa! Tunnen olevani Truman-show’ssa.

Skandinaaviset höyhenet

marcanthonyKuten monesti olen todennut, minulla ei ole ollut onni saada hiuksia päähäni. Niiden sijaan olen saanut tällaiset skandinaaviset höyhenet, ohuen untuvakerroksen, josta on ilman ammattilaisapua mahdoton saada mitään hyvännäköistä. Olen kokeillut lukuisia tuuheuttavia tuotteita, joista suurin osa tekee hiuksista entistäkin silkkisemmät, kun nimenomaan kaipaisin näihin tukevuutta ja bodya.

Porin uudesta Kicksistä löysin nämä Marc Anthonyn putelit, joista ensin ostin vain tuon shampoon. (Tosin tiirailin sitä epäluuloisesti moneen otteeseen ennen ostopäätöstä, sillä värikäs tönttö toi jotenkin mieleen Larry Freemanin hölönpölötuotteet.) Siitä tunsin kyllä heti ekalla käyttökerralla, että tässä on nyt erilainen tuote. Ja shampooseen ihastuttuani kävin noutamassa kotiin nuo kaksi muutakin, hoitoaineen ja föönaustuotteen, koska sattuivat olemaan aika hyvässä tarjouksessa. Shampoo on näistä kolmesta silti se paras. Seuraavaksi korkeimmat pisteet antaisin hoitoaineelle, ja jos joku pitää rankata huonoimmaksi, niin sen sijan vie föönauskreemi. Shampoo pelitti oikein hyvin yhdessä KMS:n Add Volume -suihkeen kanssa, mutta kieltämättä hoitoaine antaa hiuksille hiukan enemmän jonkinlaista kimmoisuutta, bouncea.

Voi, jospa nuo tuolla Amerikan mantereella olisivat syntyneet tällaisen hiuslaadun kanssa, niin johan tuotekehittelyyn olisi satsattu miljoonia enemmän, ja meillä untuvikoilla voisi olla ihan eri luokan oltavat!

Proteiiniaamiaiseni jatkuivat tänään kolmen kookoslettuaamun jälkeen mustikkasmoothiella. Tuoretta pinaattia, mustikoita, rahkaa, vihreää teetä. Vähän kylmä aamiainen, brrr, mutta hyvänmakuista ja piti myös nälkää hyvin. Minulla vain sattuu olemaan vanhempieni perua oleva yleiskone, johon blenderi kuuluu lisävarusteena, eikä kapine ole ihan moderneimmasta päästä. Moulinex vuodelta sammal ja jäkälä. Etenkin blenderi pitää sellaista ääntä kuin jos joku polkaisisi 1600-kuutioisen moottoripyörän käyntiin meidän keittiössämme. Laitoin väliovia kiinni ja toivoin parasta, mutta kohta Onnimanni jo käpytteli unisena sängystä ihmettelemään touhujani, eikä suostunut enää menemään takaisin nukkumaan. Varttia yli kuusi aamulla! Voihan nokka, tänään teen illalla huomisen smoothien valmiiksi, ettei tarvitse koko korttelia herättää.

Ollaan kavereita jookos

151115Niin kuin Kutri ja kookos.

Luin taannoin artikkelin proteiinipitoisen aamiaisen tuomista eduista, joita kovasti painotetaan myös kahdessa kirjastosta lainaamassani Kaisa Jaakkolan  kirjassa. Päätin kokeilla tätä juttua, sillä jotain tälle yhä enenevässä määrin pullataikinaa muistuttavalle vartalolle pitää tapahtua. Annettakoon siis proteiiniaamiaiselle mahdollisuus.

Toinen kirjoista sisälsi ohjeen kookoslettuihin, joita päätin kokeilla ensimmäiseksi. Haahuilin perjantai-iltapäivänä koulun jälkeen Porin Sokoksen ruokaosastolla etsimässä mm. kookosmaitoa. – Resepti ei ole mikään monimutkainen, minähän en aamulla jaksaisi mitään monimutkaista tehdä, mutta paria juttua tarvitsin.

Siis kookosmaitoa ja -jauhoja. Ikävä vain, että olin taas touhoankkana ostanut vahingossa kookoshiutaleita niiden jauhojen sijaan. Reseptiin olisi kuulunut myös steviatippoja, mutta keinomakeutusten vastustajana heitin sekaan teelusikallisen inkkarisokeria. Ja sitten huomasin, että eihän mulla ollut kookosrasvaakaan paistamiseen, vaan käytin siihen tavallista ruokaöljyä.

Tsuidaduida.

Tuloksena onnistuin paistamaan jonkinlaisen kanelilla ja kookoshiutaleilla ryyditetyn munakkaan, joka maistui lievästi erikoiselta. Lisukkeeksi kirjassa neuvottiin syömään marjoja, mutta onnistuin jotenkin säätäessäni ne mustikatkin sulattamaan lähinnä litkuksi. Erikoinen munakkaani mustikkalitkun ja hitaasti juoksettuvan luonnonjugurtin keskellä ei ollut järin kuvauksellinen tapaus. Eikä herkullinenkaan. Mutta sen söi jotenkin ihan mielenkiinnosta sellaisella ”miten mikään voi maistua näin kummalliselta” -uteliaisuudella.

Eilinen Prisma-reissuni korjasi tilanteen jauhojen ja rasvan osalta, ja tänään voin jopa väittää syöneeni kookoslettua aamiaiseksi. Maku vaatii vieläkin tarkistamista, inkkarisokerissa kun on ihan oma arominsa. Tytär ehdotti makeutukseksi hunajaa tai taateleita. Pitänee kokeilla.

Käytiin katsomassa uusin Bond, joka ei ihan Skyfallin tasolle yltänyt, mutta oli silti suht ok. Bond nyt on Bond, Lontoon oma Batman. Mua hymyilytti, kun helikopteri rysähti Westminsterin sillalle, että kävipäs säkä, kun se ei rysähtänyt liikenteen sekaan. Se siltahan kun ei normisti kuhise liikennettä…

Sille en vain voi mitään, että Daniel Craig ei edelleenkään väräytä minussa mitään viisaria. Mies on kaiken seksikkyyden antiruumiillistuma, ja olen joka kerta yhtä ällistynyt, kun hän avaa suunsa, ettei sieltä tulekaan venäjänkielistä puhetulvaa. Toisaalta se brittienglanti on ainut pointti, joka tekee tyypistä siedettävän roolissaan. – Ja hei, BBC, vink-vink, mitä jos pestaisitte Bond-leffojen Q:n eli Ben Whishaw’n seuraavaksi Doctor Whoksi?!