Some serious blooming

IMG_1621

Omenapuu grillikatoksen vieressä päätti räjäyttää koko jackpotin kerralla viikonlopun sateiden jälkeen. Terassin vieressä oleva kollega ei kukoista tässä mittakaavassa, mutta koristepensas terassin toisella puolella on niin valkoisenaan kukkaa, ettei siitä oikeastaan näy juuri lehdenpuolikastakaan vihreää. Luin terassilla sen vieressä eilen ja tänään ja olo oli kuin olisi istunut lähellä Heathrow’n lentokenttää. Sellainen surina ja pörinä että hyvä kun omat ajatuksensa kuuli.

Tosin, eipä niitä ajatuksia nyt niin järin ylenpalttisesti ole. Turhauttavalta tuntuvien viimeisten koulupäivien jälkeen istun nuppi tyhjänä ja kasaan lysähtäneenä, hörpin vettä ja ajattelen, että mitähän julmaa pilaa tämäkin taas on, kun nyt on täydellinen lomakeli, ja ensi viikolle on jo luvattu kylmää ja sadetta.

Pitäisi kai olla vaan kiitollinen siitä, että saa nauttia kesäsäästä lyhyesti edes nyt.

Onni kulkee kantositeen kanssa, koska sai kaksi murtumaa olkavarteensa tippuessaan tramppikselta maahan. Meillä on suojaverkko, mutta natiainen ei ollut sulkenut oviaukkoa perässään, ja juuri siitä hän sitten onnistui tupsahtamaan olkansa päälle oikein voimalla. Ei tullut pahaa jälkeä, lohdutteli lääkäri ja vakuutti, että paranee täysin entiselleen eikä jää mitään pysyvää haittaa, mutta että oli hyvä opetus. Äidin mielestä vähän liiankin hyvä, koska tässä meni nyt alkukesän uimakoulu sivu suun ja vastikään aloitettu pesisharrastus katkolle.

Huomenna vuorossa koulun liikuntapäivä ja keskimmäisen yo-kuvaus. Viime tingassa muistin tilata itselleni kampaajan torstaiksi, että saan tätä kuontaloa vähän siistittyä ennen juhlia. Mekon kävin ostamassa lauantaina. – Oli muuten eka mekko, johon Halosella tartuin.   Kiertelin ja kaartelin etsimässä lisää sovitettavaa, mutta kun kaikki tuppasivat olemaan hihatonta mallia. Ja hihaton mekko puolestaan ei meitsiä enää ikävä kyllä pue. Tai sanotaanko, että allini pääsevät sellaisessa vähän liiankin hyvin oikeuksiinsa. Maan vetovoima jne.

Mielessä on toive, rukous, että tästä kesästä tulisi hyvä kesä. Rentouttava kesä. Voimia antava kesä. Huoleton kesä.

”Mördar-Anders och hans vänner” oli muuten just sellainen kirja kuin toivoinkin. Nyt olen siirtynyt jo Lewyckaan, jolla on aina mitä kummallisimpia nimiä romaaneilleen. Voin kyllä suositella niitä, sillä en ole häneltä lukenut vielä mitään huonoa, vaikka kirjojen nimeäminen voisi olla jotenkin vähemmän oudoksuttavaa (”Meidät kaikki on tehty liimasta” on mitä oivallisin esimerkki).

Aurinkoa ulkona ja kynsillä

sunflower

Koulussa eletään niitä päiviä, kun kaikilla on takki tyhjä. Ulkona on kesä, sisällä luokkahuoneessa tunkkaista ja kuumaa, ketään ei voisi mikään enää vähempää kiinnostaa. Aivan se ja sama, mitä teet luokan kanssa tai missä teet. Eilen talutin yhden luokan ulos aurinkoon tekemään tehtäviä (varjoakin oli tarjolla), mutta ei. Kun rutistaan joka tapauksessa niin sitten totisesti rutistaan.

Mulla on ollut koulupäivän päälle sekä maanantaina että tiistaina koulutusta. Eilen olin niin poikki, että nukuin melkein koko illan saatuani iltaruuan kupuuni.

MUTTA. Posti toi mulle eilen Jonas Jonassonin uusimman romskun, josta olen lukenut vähän alkua, eikä ole tarvinnut pettyä. Mä en oikein tiedä, miten tämän kirjan julkaiseminen on mennyt multa nenän ohi, sillä viime viikolla törmäsin kirjan suomennokseen Porin kirjastossa. Ei löytynyt ruotsinkielistä versiota Satakirjastoista, joten naputin oikopäätä nettitilauksen Bokus-firmalle. Kaipasinkin jo jotain kevyttä ja hauskaa, koskapa luin juuri sekä Tommi Kinnusen ”Neljäntienristeyksen” että Sofi Oksasen ”Puhdistuksen”, ja niin loistavia kuin molemmat olivatkin, olo oli sen jälkeen kuin olisi syönyt kaksi raskasta pääruokaa peräkkäin. Nyt on jälkkärin paikka.

Keskimmäinen sai maanantaina virallisen vahvistuksen ylioppilaskokeiden suorittamisesta ja ehti jo eilen käydä pääsykokeissa Turussa. Olen iloinnut jälkikasvun puolesta, ällistynyt siitä miten sen puku on taas liian pieni, kirjoittanut ja lähettänyt kutsukortteja ja katsellut jokseenkin onnettomana omaa pullataikinavyötäröäni, joka lähettää minut jälleen masentumaan lisää pukukoppeihin juhlakoltun hankkimiseen. Poika kasvaa pituutta ja minä leveyttä, luonnon laki.

Täytynee pitää silmät auki, jos löydän jostain auringonkukankeltaisen mekon. Mätsäisi Picture Polishin uuden lakan kanssa.

Kesälomaan on jäljellä 8 työaamua.

Huoli herää aika ajoin

image

Printtasin tämän kuvan netistä kahtena kappaleena, laminoin ja kiinnitin luokkani oveen. Sekä sisä- että ulkopuolelle. Olin nimittäin keskustellut ysiluokkien kanssa sarjakuvista ja lukemisesta, mutta myös kasiluokkien kanssa elokuvista. Välillä oikeasti alkaa huolettaa, millaisten airheadien käsissä tämän kansakunnan tulevaisuus on.

Se on jo tiedostettu tosiasia, että nykyinen nuoriso ei lue kirjoja. Siis, KIRJA, hei-daa, MIKÄ se on? Ai, sä tarkoitat niitä koulujuttujen näköisiä paperikasoja kirjaston hyllyillä. Joo, oon mä nähnyt niitä joskus kun kävin kaverien kanssa pelaamassa kirjaston tietsikalla. Mut hei, siitä on ainakin neljä vuotta.

Äidinkielen taitoihin lukemattomuus on tehnyt jo jäätävää jälkeä. Jos en aina kadehdi itseäni kielten opettajana, niin ei noita äikänmaikkojakaan ihan hirveästi kateeksi käy. Oikeinkirjoitus ja välimerkit ovat suurelle osalle oppilaista aivan ylitsepääsemättömiä hallita, kieliopista nyt puhumattakaan, ja välillä on suorastaan lamaannuttavaa tajuta, miten oman äidinkielen sanavarasto voi joillakin olla niin heikossa hapessa. ”Ivasi?” ihmetteli jo vuosia sitten yksi ysiluokkalainen tunnillani. ”Hei, tässä lukee että kettu ivasi jänistä. Onks tää joku kirjoitusvirhe?”

Äidinkielen puutteellinen hallinta puolestaan heijastuu väistämättömästi muihin kouluaineisiin. Reaaliaineiden opettajat lukevat koevastauksissa mitä käsittämättömimpiä sepustuksia, vieraiden kielten tunneilla ihmetellään, mitä eroa on sillä, että joku on tehnyt tai oli tehnyt. Tehnyt mikä tehnyt, eikse nyt oo se ja sama?

Surkeaa on ajatella, miten kaiken lukemattomuuden myötä romahtaa pikkuhiljaa myös yleissivistyksen taso. Ei mitään käsitystä kirjallisuuden klassikkoteoksista tai niiden kirjoittajista, eikä ole väliä sillä, puhutaanko nyt vanhoista vai moderneista kirjoista, kotimaisista tai ulkomaisista. Kategorian ”kirjallisuus” kohdalla on syvä, musta monttu, jota äidinkielen opettajat yrittävät epätoivoisesti paikata omien tuntiensa riittämättömissä puitteissa.

Aku Ankkaa ne ovat lukeneet. Fingerpori saatetaan jaksaa lukea jostain päivän lehdestä. Yksi tai kaksi oli lukenut joskus Asterixia. Joku oli kuullut Tintistä. Toinen oli nähnyt Tenavat-elokuvan trailerin, muttei ollut koskaan lukenut yhtään Tenavat-sarjista.

Ja miksi näin? Koska keskittymiskyky ei riitä! Parisataasivuinen kirja on ultimaattinen mahdottomuus, sarjakuvakirjan lukeminen tuskaisaa, yhden sivun sarjis ehkä vielä juuri menettelee, jos saa loppupäivän levätä. Viihteen ja hauskuuden pitää olla lyhyttä ja nopeaa, joten parasta viihdettä on selata kännykältä nettimeemejä ja 9GAG-kuvia. Vitsi yhdessä kuvassa. Sille voi vähän hymyillä ja siirtyä sekunnin kymmenesosassa jo seuraavaan kuvaan.

Kasiluokkalaisten kanssa elokuvista puhuessani tajusin, että sama ilmiö on siirtynyt television maailmaan. Elokuvat ovat liian pitkiä. Jokin harva leffa on saanut suosiota, jos se on ahdettu täyteen toimintaa, mutta enimmäkseen porukka katselee sarjoja. Sarjan yksi jakso on sopivan pitkä, etenkin, jos samalla voi näpyttää ja selata sitä älykännykkää. Jos koulussa katsotaan jotain elokuvaa, se ei yleensä ole tarpeeksi viihdyttävä, siinä pitäisi ehkä ajatella jotain tai tuntea taustatietoa jostain asiasta. Eli tylsää. Ei jaksa. Ei pysty keskittymään.

Satakunnan Kansa julkaisi 2.5. ilmestyneessä Enemmän-liitteessä Markku Saksan artikkelin nimeltä Netti mädättää aivot. Saksa oli tutustunut Nicholas Carrin kirjaan ”Pinnallista – mitä internet tekee aivoillemme”. Carr kun oli itse huomannut itsessään saman ilmiön kuin näissä nuorissa; entisestä kirjallisuuden ystävästä oli tullut keskittymiskyvytön surffailija. Tutkimuksista onkin käynyt ilmi, että aivomme muuttuvat tilanteiden mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa. Saksan (ja ilmeisesti Carrin) tekstiä siteeratakseni, ”aivot voidaan harjoittaa älykkäämmiksi tai tyhmemmiksi”.

Kuka keksisi sen viisasten kiven, jolla nykyteknologian kehityksestä huolimatta saisimme lapset ja nuoret harjoittamaan tuota nupissa hyrräävää hernettä entistä älykkäämmäksi? Tyhmeneminen kun käy ihan itsestään.

Näpertelyä

decalmat

Hoksasin justiinsa, miksi tykkään näperrellä näitten kynsijuttujen kanssa: koska se on askartelua! Mä olen aina tykännyt askartelusta ja pienten yksityiskohtien kanssa näpertämisestä, ja mitä muuta kynsien koristelu muka on. Herkullisia värejä, erilaisia tekstuureja, leimasimia, kuvioita, pientä detaljia koko juttu. Aikuisen naisen askartelutuokio. Ja himskutti, miten kivaa!

ekadecal

Messy Mansionin decal mat pääsi tänään eka kertaa käyttöön, kun koklasin tehdä omaa decalia. Ei vaikeaa, mutta ensi kerralla olen kyllä parissakin asiassa viisaampi. Siitä tosin en viisastu, miksi multa murtuu kynnet aina keskisormesta. (En viitsi toistaa tässä miehen kannanottoa asiaan, voitte vain kuvitella.) Enkä sitä, miksi mua ei yleensäkään ole siunattu hyvillä kynsigeeneillä. Mutta kai tilanteen voi arvata jo katsomalla näitä mun hiuksiani, skandinaavisia höyheniä. On se niin väärin.

Onnimanni suoritti onnistuneesti vuosikokeensa musiikkiopistolla. Olimme molemmat vanhemmat hurraamassa katsomossa ja jännäämässä pikkumiehen puolesta, sillä hän oli esiintymispäivänä pienessä kuumeessa. Minä onnistuin jälleen kerran tekemään suotuisan vaikutuksen pojan piano-opeen sotkemalla aikataulut päässäni oikein perusteellisesti ja työntämällä tenavan viime tingassa konserttiluokan ovesta sisään.

Mikä siinä on, että kun jotain ihmistä vähän ihailee ja kunnioittaa, niin jopa tekeydyt pelleksi sen silmissä kerta toisensa jälkeen? Onnin piano-opettaja on osaava ja loistava tapaus, sellainen oikein kunnioitusta herättävä, jonka edessä haluaisi tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen. Ja aivan justiinsa päinvastoin tapahtuu. Niin monet kerrat olen sotkenut luokat ja aikataulut ja kaiken mahdollisen, ja juuri, kun olin torstain pianotunnin yhteydessä pahoitellut maanantaista aikataulusotkuani, satuin tunnin jälkeen vilkaisemaan Onnimannin käpäliä jotka olivat pikimustat. Tuli vähän kiire lähteä sille tunnille, niin etten huomannut käsiä aiemmin, ja tottaKAI joka ainoassa mahdollisessa kohdassa Palmgren-opiston seinillä lukee, että pesethän kätesi ennen kuin tulet tunnille. Ja kakaran kädet olivat siinä jamassa, että saatoin vain musertuneena ajatella, millaiset jäljet niistä oli jäänyt flyygelin valkoisille koskettimille. Huolehtiva äiti jälleen… Ja mitä mahtoi piano-ope ajatella???

”MITÄ sun käsissäsi on?”
Onni vilkaisee käsiään.
”Me oltiin Milon kanssa skeittirampilla kun odottelin sua. Kai tää sieltä tuli.”
”Skeittirampilla? Miten sää skeittirampilla ehdit olla? Minähän tulen hakemaan sut aina ennen kuin koulu oikeasti edes loppuu.”
”Tänään päästiin jo puoli kolmelta. Kyllä ope lähetti siitä lapun, sen joka on jääkaapin ovessa. Mä en ymmärrä, miks mun piti odottaa sua koulun pihassa 40 minuuttia!”

Äiti räpyttelee silmiään. Olin jättänyt aamulla lapun olkkariin. ”Onni! Tulen hakemaan sut taas koulun pihasta klo 15.10.” En ollut todellakaan muistanut, että koulu loppuisi poikkeuksellisesti jo 14.30. Ja muksu oli tunnollisesti odottanut mua koulun pihassa kymmentä yli kolmeen asti. Tsuidaduida.

Mitenkähän tuota kesäloman saapumista voisi hiukan kiirehtää? Kun tuntuu nyt siltä, etten yhtenäkään päivänä pysy ihan kärryillä. Teen säännöllisiä syöksyjä ojan puolelle.

Kesäloman alkuun on jäljellä 15 työaamua.

 

Äitienpäivä on my mind

aitienpva16

Mun mies jotenkin sekoaa aina, kun se ostaa jollekulle läheiselle lahjaa. Kuten tytär asian ilmaisi, muuten säästäväinen mies tarttuu lahjaa ostaessaan neljän tonnin pakettiin ja toteaa iloisena, että tää on varmaan hyvä.

No, enhän minä valita. Miksi valittaisin? Tänä äitienpäivänä mut yllätettiin taas perin juurin, sillä en olisi ikinä osannut kuvitella, mitä lahjakääröstä löytäisin. Intuos-merkkinen kynä- ja tablettisetti, jotka saa kytkettyä tietokoneeseen. Mä olin ensin ihan haavi auki, että MITÄ, sillä enhän minä totisesti ole mikään taiteilija (paketin kyljessä on teksti ”Everything you need to create amazing digital art”), mutta tytär valisti, että vempain on erittäin kätsy myös kuvankäsittelyssä, ja sitähän minä kyllä jaksan väkertää loputtomiin.

Oikeastaan riemastuin toistaiseksi eniten siitä, että nyt saan järjettömiä kielioppipiirroksiani mukaan PowerPointteihin tosi kätevästi, ja saan jopa animoitua niitä. Harva mutsi on varmaan äitienpäivänä istunut tuntikausia piirtämässä keskenään juttelevia ruotsin adverbeja, mutta minä istuin. Kahjo mikä kahjo. (Mies katseli aikaansaannoksia kulmakarvat koholla ja totesi paljonpuhuvalla äänensävyllä ”okei…”)

Onnin korttia nauroin sydämellisesti avattuani sen. Sisältä löytyi onnentoivotusten ja sydämien lisäksi pahvista teipattu tasku, jossa lukee ”1€”. Ja kun kurkistin taskuun, niin heh, siellähän killitteli euron kolikko. Mä ilmoitin, että tätä en käytä mihkään, vaan tästä tulee mun hyvän onnen kolikkoni niin kuin Roope Ankalla.

Julia väkersi hovijälkiruokaa ja teki marengitkin itse. Jumalaisen hyvää! Se ensin ehdotti, että tekisi pavlovaa, mutta mä kielsin, kun tiesin itseni. Söisin päivän mittaan koko helkutin uunipellillisen, ja niin kaksi kevyemmän syömisen viikkoa olisi taas mitätöity yhdessä päivässä. Sain varmasti tarpeeksi sokeria ja kaloreita tästäkin jälkkäristä. Peiliin katsoessani en näe millään muotoa riutunutta naista.

Oli onnellista lojua äitienpäivänä sohvalla syömässä ihanaa jälkkäriä ja katsomassa tyttären kanssa Parks and Recreation -sarjaa. Ja koota pikkumiehen kanssa palapeliä. Ja vähän höykyttää keskimmäistä siitä, ettei se ollut saanut hinattua itseään aamuksi tänne tyttöystävänsä luota. Nämä kolme ovat mun aarteitani. Se, mitä jätän jälkeeni tähän maailmaan.

Kesälomaan on jäljellä 18 työaamua.

Kevään kukoistusta

scillat16

Mä niin tykkään tästä vaiheesta kevättä. Kun etupihalla hehkuu sininen scillameri. Ja talven jälkeen otetaan esiin Irlannista tuodut värikkäät lasisienet ja laitetaan ne sinisen läikän reunalle loistamaan. Ja puissa on ihan pienenpienet, vaaleanvihreät lehdet, joiden väri on juuri sellainen, että se kertoo, miten kaikki on vielä edessäpäin.

pikkunars16

Nurmikolle putkahtelee sinne, tänne erilaisia kukkia. Etupihan scillat eivät ole ainoita, jotka eivät ole ollenkaan pysyneet ruodussa ja siinä, minne niitä on alunperin istutettu. Myös pikkuisia, keltaisia mininarsisseja (joiden oikeasta nimestä ei minulla ole hajuakaan) ilmestyy vähän eri puolille. Iltaisin on valoisaa, ja mitä alempana aurinko paistaa, sitä kultaisempaa valo on.

kevatesikko16

Voisi luulla, että olen vannoutunutkin puutarhaihminen. – En ole. Tämä on vain sellainen hetki keväästä, että huomaan tämän kaiken ympärilläni talven ankeuden jälkeen. Kesän kukoistuksen keskellä yksittäistä kukkaa ei enää ymmärrä jäädä ihastelemaan.

Työsarkaa vielä riittää. Kun ajattelee jäljellä olevaa duunin määrää, ei tunnu ollenkaan siltä, että loma häämöttäisi neljän viikon päässä. Neljä viikkoa tuntuu ihan liian lyhyeltä ajalta kaikkeen siihen, mitä vielä pitäisi saada aikaiseksi, mutta toisaalta aivan liian pitkältä, kun toivoo niin kovin, että saisi herätä stressittömään aamuun.

Ja aivan kuten ihan joka ikinen kevät, pääni surisee taas suunnitelmia siitä, mitä ensi syksynä on muutettava, mitä käytäntöjä otettava kokeiltavaksi, mitä vanhoja hylättävä tai mistä on myönnettävä, että pieleen meni. Olisi autuasta lopettaa varsinainen opetustyö huhtikuuhun ja käyttää viimeinen kuukausi pelkästään omien töiden syyssuunnitteluun. Tässä kohdassa se vielä menee, mutta toukokuun jälkeen on takki niin tyhjä, niiin tyhjä, ettei ole toivoakaan saada ainuttakaan luovaa ideaa ensi vuotta ajatellen.

Yksi kasiluokkalaisista keksi vahingossa eilen uuden sanan, jonka haluaisin heti lanseerata viralliseen käyttöön: MOPOAUTISTI = mopoautoileva nuori. Luokassa hölistiin jotakin ajokorteista ja -luvista sun muusta, ja joku sanoi, että kuukauden päästä on sitten yksi lisää, jolloin heräsin Wilman uumenista ja kysyin, että jaa mikä lisää, mopedisti vai. Ja tähän sain vilkkaimmalta vastaajalta lipsahduksen: ”Ei, kun mopoautisti….” Herätti kyllä hilpeyttä keksijässä itsessäänkin heti kun oli tajunnut, mitä oli tullut sanoneeksi. Mä puolestani olin aidosti ilahtunut, sillä jotain tämänkaltaista termiä olen tavoitellut mielessäni monet kerrat, kun olen kiireellä ajanut kasitiellä jonon hännillä ja nähnyt, että keulilla köröttää mopoauto. Nyt ei muuta kuin pikaisesti yhteyttä kielitoimistoon, ja ehkäpä lehdet jo ensi viikolla käyttävät uutta termiä.

Kesälomaan on jäljellä 19 työaamua.

Lite trött på Valborg

kazakstanlippu

Tytär palasi Kazakstanin reissulta torstaina ehjänä ja iloisena. Kaikki oli ollut kovin positiivista, joskin extremeä, eikä mitään ikävää jäänyt matkasta hampaankoloon. Tässä oli vain sellainen kiirus että oksat pois, sillä typykkä oli irtisanonut YO-kylän asuntonsa ja kun hän torstaina palasi Suomeen, niin perjantaina oli edessä muutto. Sisso.

Mä huristelin perstaina Turkuun jelppimään muutossa ja rahtaamaan osan maallisesta omaisuudesta, kuten pakastimen, tänne kotiluvialle. En olisi kyllä synttäriviikonlopun ja sitä seuranneen työviikon jälkeen kaivannut vielä muuttourakkaa, mutta minkäs teet. Palasin kotiin puoli kahdeltatoista yöllä, ja totesin tehneeni sellaisen 16 tunnin päivän.

Mua ei olisi saanut mikään eilisaamuna ylös sängystä. Onneksi isäntä olikin herätessäni lähtenyt Merikarvialle hakemaan keskimmäistä kotiin. Väsytti koko päivän niin järkyttävästi, etten olisi edes illalla siihen meille OAJ:n puolesta varattuun teatteriesitykseen jaksanut lähteä, mutta onneksi lähdettiin, sillä Rakastajat-teatterin Päin perhettä -esitys ei ollut turhaan saanut kehuja monelta taholta.

Tytär lupasi tulla vapun jälkeen käymään kotona, mutta antoi mulle jo tuliaiset matkaan. Meiltä löytyy nyt lippu, kaksikielinen dombra-soitin, munniharppu, konvehtitehtaan suklaata, ja mä sain henk.kohtaisesti kolme erilaista kasvonaamiota, huulirasvaa ja (kuulemma kylän cooleimman) rannekorun. Tarinoita riitti, aivan hervottomia juttuja, enkä oikein tiedä, miten itse olisin pärjännyt maassa, jossa katujen nimiä ei ole merkitty minnekään, jossa kukaan paikallisista ei ole nähnyt elämässään kotipaikkakuntansa karttaa, jossa koko maan junat kulkevat pääkaupungin aikavyöhykkeen aikaa mutta mikään muu julkinen kulkuneuvo ei, tai jossa 30-tuntisen junamatkan aikana voi noutaa kuumaa vettä kummallisesta patasysteemistä, josta kipinät sinkoilevat yössä ikkunasta arolle.

kazatuliaiset1

Ehkä eniten hämmästytti kuitenkin se, miten korkea hyvinvoinnin taso oli, että varsinaista kurjuutta ei näkynyt missään, ei edes maaseudun syövereissä, että pääkaupunki on kuin scifi-leffasta käsittämättömän suurine pilvenpiirtäjineen, että kaupunkien asukkaat olivat tosi tyylikkäästi pukeutuneita ja että pääkaupungista löytyi mm. valtava ostoskeskus, jonka ylimmässä kerroksessa oli hiekkaranta, jossa oli oikeaa hiekkaa tonnikaupalla ja hitaasti syvenevä ”meri”.

kazatuliaiset2

Näin sitä täytyy tunnustaa itsensä tietämättömäksi. Matkalaiset olivat jopa osuneet leiriytyessään Carlsbergin henkilökunnan virkistyspäiville ja päässeet osallisiksi kestityksestä. Carlsberg Kazakstanissa! Olin lievästi ällikällä lyöty, mutta kuten totesin, olen tietämättömyyttäni luullut paikkaa täydelliseksi takapajulaksi.

Tänään olen lähinnä nukkunut ja katsonut Parks and Recreation -sarjaa. Vähän aikaa jaksoin rapsutella haravalla etupihaa aurinkoisessa kevätsäässä. – Oli muuten eka kerta kun jaksoin ja toimeennuin mihinkään pihahommiin tänä keväänä.

Kesälomaan on jäljellä 25 työpäivää.