Huoli herää aika ajoin

image

Printtasin tämän kuvan netistä kahtena kappaleena, laminoin ja kiinnitin luokkani oveen. Sekä sisä- että ulkopuolelle. Olin nimittäin keskustellut ysiluokkien kanssa sarjakuvista ja lukemisesta, mutta myös kasiluokkien kanssa elokuvista. Välillä oikeasti alkaa huolettaa, millaisten airheadien käsissä tämän kansakunnan tulevaisuus on.

Se on jo tiedostettu tosiasia, että nykyinen nuoriso ei lue kirjoja. Siis, KIRJA, hei-daa, MIKÄ se on? Ai, sä tarkoitat niitä koulujuttujen näköisiä paperikasoja kirjaston hyllyillä. Joo, oon mä nähnyt niitä joskus kun kävin kaverien kanssa pelaamassa kirjaston tietsikalla. Mut hei, siitä on ainakin neljä vuotta.

Äidinkielen taitoihin lukemattomuus on tehnyt jo jäätävää jälkeä. Jos en aina kadehdi itseäni kielten opettajana, niin ei noita äikänmaikkojakaan ihan hirveästi kateeksi käy. Oikeinkirjoitus ja välimerkit ovat suurelle osalle oppilaista aivan ylitsepääsemättömiä hallita, kieliopista nyt puhumattakaan, ja välillä on suorastaan lamaannuttavaa tajuta, miten oman äidinkielen sanavarasto voi joillakin olla niin heikossa hapessa. ”Ivasi?” ihmetteli jo vuosia sitten yksi ysiluokkalainen tunnillani. ”Hei, tässä lukee että kettu ivasi jänistä. Onks tää joku kirjoitusvirhe?”

Äidinkielen puutteellinen hallinta puolestaan heijastuu väistämättömästi muihin kouluaineisiin. Reaaliaineiden opettajat lukevat koevastauksissa mitä käsittämättömimpiä sepustuksia, vieraiden kielten tunneilla ihmetellään, mitä eroa on sillä, että joku on tehnyt tai oli tehnyt. Tehnyt mikä tehnyt, eikse nyt oo se ja sama?

Surkeaa on ajatella, miten kaiken lukemattomuuden myötä romahtaa pikkuhiljaa myös yleissivistyksen taso. Ei mitään käsitystä kirjallisuuden klassikkoteoksista tai niiden kirjoittajista, eikä ole väliä sillä, puhutaanko nyt vanhoista vai moderneista kirjoista, kotimaisista tai ulkomaisista. Kategorian ”kirjallisuus” kohdalla on syvä, musta monttu, jota äidinkielen opettajat yrittävät epätoivoisesti paikata omien tuntiensa riittämättömissä puitteissa.

Aku Ankkaa ne ovat lukeneet. Fingerpori saatetaan jaksaa lukea jostain päivän lehdestä. Yksi tai kaksi oli lukenut joskus Asterixia. Joku oli kuullut Tintistä. Toinen oli nähnyt Tenavat-elokuvan trailerin, muttei ollut koskaan lukenut yhtään Tenavat-sarjista.

Ja miksi näin? Koska keskittymiskyky ei riitä! Parisataasivuinen kirja on ultimaattinen mahdottomuus, sarjakuvakirjan lukeminen tuskaisaa, yhden sivun sarjis ehkä vielä juuri menettelee, jos saa loppupäivän levätä. Viihteen ja hauskuuden pitää olla lyhyttä ja nopeaa, joten parasta viihdettä on selata kännykältä nettimeemejä ja 9GAG-kuvia. Vitsi yhdessä kuvassa. Sille voi vähän hymyillä ja siirtyä sekunnin kymmenesosassa jo seuraavaan kuvaan.

Kasiluokkalaisten kanssa elokuvista puhuessani tajusin, että sama ilmiö on siirtynyt television maailmaan. Elokuvat ovat liian pitkiä. Jokin harva leffa on saanut suosiota, jos se on ahdettu täyteen toimintaa, mutta enimmäkseen porukka katselee sarjoja. Sarjan yksi jakso on sopivan pitkä, etenkin, jos samalla voi näpyttää ja selata sitä älykännykkää. Jos koulussa katsotaan jotain elokuvaa, se ei yleensä ole tarpeeksi viihdyttävä, siinä pitäisi ehkä ajatella jotain tai tuntea taustatietoa jostain asiasta. Eli tylsää. Ei jaksa. Ei pysty keskittymään.

Satakunnan Kansa julkaisi 2.5. ilmestyneessä Enemmän-liitteessä Markku Saksan artikkelin nimeltä Netti mädättää aivot. Saksa oli tutustunut Nicholas Carrin kirjaan ”Pinnallista – mitä internet tekee aivoillemme”. Carr kun oli itse huomannut itsessään saman ilmiön kuin näissä nuorissa; entisestä kirjallisuuden ystävästä oli tullut keskittymiskyvytön surffailija. Tutkimuksista onkin käynyt ilmi, että aivomme muuttuvat tilanteiden mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa. Saksan (ja ilmeisesti Carrin) tekstiä siteeratakseni, ”aivot voidaan harjoittaa älykkäämmiksi tai tyhmemmiksi”.

Kuka keksisi sen viisasten kiven, jolla nykyteknologian kehityksestä huolimatta saisimme lapset ja nuoret harjoittamaan tuota nupissa hyrräävää hernettä entistä älykkäämmäksi? Tyhmeneminen kun käy ihan itsestään.

7 thoughts on “Huoli herää aika ajoin

  1. Todella hyvä kirjoitus ja painavaa asiaa. Mä huomaan omistakin teineistä, ettei niitä kirjat kiinnosta, sarjakuvat juuri ja juuri jaksetaan lukea. Itse luin tuon ikäisenä kaiken mitä käsiini sain ja edelleenkin tykkään kausittain lukea. Kieltämättä erilaisten ruutujen tuijottelu on vienyt osansa siitäkin ajasta. Kielikin muuttuu koko ajan. Meinasin lentää selälleni, kun luin ohjeita joissa käskettii DRAGATA. Eikö vaan voisi sanoa, että RAAHAA (hiirellä jotain jonnekin). En kyllä arvosta sitten ollenkaan.

    • Minäkin viljelen välillä englantia puheessani (ammattitauti), mutta rajansa se on silläkin, ja englanti englantina kun taas suomi suomena. ”Dragata” särähtää minunkin korvaani jokseenkin pahasti! – Minä en laske itseäni mitenkään pois siitä joukosta, jonka nuppiin tämä somettelu ja surffailu on vaikuttanut, sillä huomaan saman kuin Nicholas Carrkin, että keskittyminen on vaikeampaa kuin ennen. Mutta sinnikkäästi jatkan noitten kirjojen parissa, koska tiedän, että mitä enemmän luen, sitä paremmin se sujuu. On tosiaan jotenkin kauhean surullista, kun jonkin tietyn aihepiirin yhteydessä olisi luontevaa keskustella oppilaiden kanssa jostain kirjasta tai leffasta, mutta kun eihän niillä ole hajua yhtään mistään! Ja yleispätevä mielipide asiaan kuin asiaan on ”ihan sama, ei kiinnosta”. Halooo?! MISSÄ on oma ajattelu??? Viihdettäkö varten vain meidän aivomme tuolla päässä lojuvat?

  2. Moi, löysin blogisi kaverini Facebook-linkin kautta. Olen vanha oppilaasi (en tietenkään kovin vanha, koska vanhoja oppilaita sulla ei voi olla) ja työskentelen nykyään itse äikän opena Tampereella.

    Tuttuja huolia, vaikka mulla ei olekaan hirveän pitkää perspektiiviä sanoa, että asiat olisivat nykyään toisin kuin ennen. Eipä meidänkään luokalla silloin viime vuosituhannella kovin montaa lukijaa tainnut olla.

    Viimeksi tänään juttelin tuntiani seuranneen luokanopeharjoittelijan kanssa siitä, miten valtava kuilu on jo seiskaluokalla paljon lukevien ja mitään lukemattomien välillä tekstin tuottamisessa ja ylipäätään ajattelun tasossa. Valitettavasti jakolinja noudattelee melko pitkälti sukupuolirajaa…

    On niitä lukeviakin nuoria, poikiakin silti, yhä. Mutta kun ne pelit, meemit ja muut tarjoavat niin paljon nopeampaa tyydytystä pienellä vaivalla. Ja tuon aivojen surkastumisen huomaa kyllä itsestäänkin – nytkin räplään kännykkää sen sijaan, että lukisin kirjaa.

    Anyway, työn iloa Eurajoelle. Ora et labora vai miten se nyt oli. 😉

    • Kiitos kommentista, Anu! Muistan menneiltä vuosilta Anu K:n ja Anu L:n, ja koska jälkimmäinen oli enemmän musiikkinaisia, taidan veikata vaihtoehtoa a 🙂

      Nimenomaan tekstin tuottamiseen ja AJATTELUUN se lukeminen vaikuttaa! Olen välillä aivan ällistyneen pettynyt siihen, miten vähän siellä korvien välissä tuntuu mikään liikkuvan. Mulla yks kasiluokka moitti kovasti äidinkielen tunnilla katsottua leffaa (kertoi holokaustista), kun se oli niin TYLSÄ. Katsoivat mua kuin vihreää marsilaista kun sanoin, että oletteko koskaan hoksanneet, että kaikkien elokuvien ei ole tarkoituskaan olla viihdyttäviä, vaan niiden tarkoitus on saada ihmiset AJATTELEMAAN. – Täysin uusi ja vieras ajatus heille!

      Toki on lukevia nuoria, mutta niin valitettava vähemmistö. Mietin tänään tämän kirjoitukseni tiimoilta sitäkin, miten lukevat nuoret esitetään useimmissa nuorisoleffoissa ja -sarjoissa täydellisinä katastrofeina. Hollywood on luonut nörtin henkilöhahmotyypin, jolla on huono iho, hammasraudat, oudot vaatteet – ja joka lukee kirjoja. Ei ole trendikästä lukea tai tietää mistään mitään.

      Huoh. Tästä aiheesta voisin paasata loputtomiin!

      Ja kyllä. Ora et labora sekä Herran pelko on viisauden alku säilytettiin aulan seinillä vielä suuren rempan jälkeenkin. Ei tartte Oskari Antolan kääntyillä levottomana haudassaan 😉

      • Oikein arvattu, K. joo.

        On kyllä erikoista, millaiset kirjat ja elokuvat ovat nuorten mielestä tylsiä. Ilmeisesti pitäisi koko ajan olla pauketta ja räminää. Mäkin olen hämmentänyt oppilaita kertomalla, että kaikki hyvät ja mieleen jäävät teokset eivät ole ollenkaan viihdyttäviä.

        Kipeästi kaivattaisiin lukevan miehen mallia. Tuntuu, että näin täti-ihmisenä ei paljon edes kannata yrittää – mitä enemmän paasaan, sitä vähemmän lukeminen nuorta miestä kiinnostaa. Mutta kun luokassa käytetään aikaa lukemiseen ja kirjavalinta sattuu kohdalleen, on kyllä hienoa huomata, että lähes kaikki pystyvät siihen keskittymään. Harmi vain, että
        muutakin pitäisi ehtiä tunneilla tehdä.

        (Pääsin fiilistelemään vanhoja koulumuistoja Eurajoella vuosi–pari sitten vaihto-oppilaskokouksessa. Hauska oli huomata, että kahta ei vaihdeta remontista huolimatta. 😊)

  3. Huh huh… niiku kauheeta, tai jotain. Eikös sitä noin nykysin sanota? Ainakin, jos on uskominen telkkariuutiseen, jossa haastateltiin nuoria. Heillä joka toinen sana oli NIIKU. Ra-kas-tan kir-jo-ja! Katson kyllä myös elkkoja ja telkkaria sekä naputtelen blogeja.

    Ai niin, tein blogiini, ihan sinua varten, koosteen Pauligin museosta. Ole hyvä, Kutri!

    • Minäkin rakastan kirjoja. Ja elokuvia. Ja tiettyjä sarjoja. Ja joitakin blogejakin. Eikä surffailukaan joskus pahaa tee, mutta jos totuttaa itsensä saamaan ikään kuin henkisen palkinnon vain kaikesta nopeasta ja lyhyestä, keskittymiskyky kärsii. Kirja saattaa ruveta palkitsemaan vasta 50 sivun jälkeen (kauhistus nuorisolle!) tai leffa alkaa aueta kunnolla vasta sen 50 minuutin jälkeen (ei jaksa!). Pelit, meemit ja snapchatit palkitsevat minuuteissa.

      Minä meen heti katsomaan sun Paulig-jutut, ihanaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

19 − 13 =