Viikko koiraelämää

Viikko elämää Helli-pennun kanssa on takana. Kolmannen yön jälkeen meillä alettiin nukkua, joskin eka herätys tulee sika-aikaisin, viiden kieppeillä, jolloin Hellin on päästävä kakkimaan, mutta sen jälkeen voi vielä palata nukkumaan. Pentuaitausta protestoidaan iltaisin enää vajaat viisi minuuttia, enkä usko, että aamuisin töihin lähdettyämme kestää sen kauempaa. Tai, itse asiassa Onni hoitaa aamuisin aitaukseen sulkemisen, koska lähtee kouluun meitä myöhemmin. Ja yleensä myös palaa meitä aiemmin, eli hänen uusi koulunjälkeinen jobinsa on päästää Helli vapauteen ja mennä sen kanssa ulos.

En ole toistaiseksi saanut öisiä yskä- tai hengenahdistuskohtauksia, jotka ovat minun tyypillisintä oireiluani. Ainut, mikä on häirinnyt, on koiran haju, johon minun on vaikea tottua. Tunnen kurkussa siinä kinthalla olevaa outoa fiilistä, että kutiaako vai ei, yskittääkö vai ei. Olen ajatellut, että tämä voi olla täysin psyykkistä. Miellän koiran hajun niin vahvasti allergisiin oireisiini, että koen puolihätäännyksissä siitä jo jotakin. Tai sitten se on jotain pientä oiretta, mutta ei juuri sanottavaa. En kuitenkaan yski, en oikeastaan kutise, ja sellaista kutkaa, mitä yleensä saan siitepölystä, ei ole sitäkään ilmennyt. Itse asiassa koulun ilmanvaihto omassa luokassani on aiheuttanut pitkin talvea paljon hurjempaa kutinaa. Yhden Zyrtecin olen tän viikon aikana napannut, ja sekin tuntui olevan enemmän omia hermojani rauhoittaakseni.

Me otettiin parina päivänä koulun jälkeen päikkärit Hellin kanssa takapihalla. Se kun ei vielä lähde karkuteille, vaikka ei kai sekään päivä kaukana ole. Löhösin pihalla, laitoin käteni Hellin tassun päälle jotta heräisin, jos se hilpaisee, ja Helli painoi vielä päänsä käteni päälle. Oli aika kiva vetää siinä sikeät.

Takapiha on ihana! Kirsikka ja morsiusangervo kukkivat, kaikki on vaaleanvihreää. Vain meidän keskipihan terassin vieressä oleva omppupuu on kuollut, se näytti surkealta jo viime syksynä ja on nyt näköjään lopullisesti heittänyt henkensä. Ikivanhahan tuo jo olikin.

Tämä viikko tarjoili töissä Extreme Duudsonien vierailua, ensi viikolla luvassa Bel Canto – konserttia ja luokkaretkeä Tampereelle.

Kevätväsynyt ope?

Kyllä on riemukasta tämä kevätaika tuolla koulun puolella. Se ratkaiseva taite tapahtuu joka vuosi toukokuun puolella viimeistään siinä vaiheessa, kun sää heittäytyy niin lämpimäksi, että suomalaisen on sitä vaikea vuoden kylmässä kärvistelyn jälkeen taas uskoa. Niin tänäkin vuonna.

Kyllähän minä tiesin jo tänään töihin lähtiessäni, että hommat olisi voinut viilata huomattavasti parempaan malliin, mutta eilisilta meni taas jälkikasvun kevätkonsertissa musiikkiopistolla. Vasta kun toinen oppitunti alkoi, ja ysit alkoivat mitään sanomatta kuin automaationa järjestää pulpettejaan koejärjestykseen, mulla nousivat kulmakarvat takaraivolle.

”Katriina looks confused”, totesi yksi oppilaista, johon vastasin, että totisesti olen confused. Meillähän piti olla koe perjantaina, eikö me se sinne siirretty? ”Joo, niinhän sää sanoit, mutta Wilmassa luki, että se on tänään, niin kaikki on nyt sit lukeneet tälle päivälle.”

Anteeks, MITÄ?

Miten minä satakertainen valopäätumpelonakkisormi olin onnistunut näppäämään kokeen tiistain kohdalle, kun perjantaihin tähtäsin??? Ei aavistustakaan. Onneksi koe oli valmiina, joten äkkiä työhuoneeseen sitä tulostamaan. Työhuoneessa kaikki koneet varattuja, työkamu luovuttaa vuoronsa. Tikunperkeleeltä ei tiedostoa löydy, ei itkemälläkään. Mihin se on kadonnut??? Kokeilen varmuuden vuoksi ruotsitikkua, että olisiko vahingossa siellä, mutta nope. Yritän kirjautua iCloudille, koska yleensä tallennan työt sinne. AppleID:ni salasana menee koko ajan väärin. Muka. Miksi?

Miksi koko universumi on nyt minua vastaan? Aika käy vähiin, kokeesta saattaa olla yksi printtiversio kassissani. Kiireellä takaisin luokkaan etsimään!

Pengon, pengon ja lopulta löytyy. Nyt kopiohuoneeseen!

Aika hupenee… Kopiokoneelta luokkaan!

Kun koepaperit ovat oppilailla, lysähdän tuoliini.

Tarkistan tikun. Tällä kertaa tiedosto löytyy. Vahingoittuneena, eli sitä ei voi avata. Kannattaako kiskoa muistitikkua irti koneesta odottamatta koneen virallista lupaa? – EI KANNATA. Kaksi Powerpointtia on myös muusina.

Sitten mietin, mitä ihmettä AppleID:lleni on tapahtunut, ja muistan, että vaihdoin salasanan aivan äskettäin varmuuden vuoksi, koska keskimmäiseni joutui juuri vastikään tietomurron kohteeksi. Mutta mikä on uusi salasanani?

Helpotus on suuri, kun muistan sen. Mutta iCloudilla mun koettani ei ole, joten joudun vain toivomaan, että tiedosto on tallessa myös kotikoneellani.

Annan oppilaille välkän lisäaikaa tehdä koetta, eikä kenellekään tunnu tulevan liian kiire. Luokasta lähtiessäni tajuan, että minulla ei ole avaimia. Olen jättänyt ne jonnekin akselille työhuone-kopiohuone. Suljen oven takanani, lähden syömään ja toivon, että kesäloma alkaa ruokatunnin jälkeen.

Matkalla ruokalaan muistan vastaavanlaisen tilanteen keväältä, jolloin olin joutunut Comenius-reissulla mottiin oppilaiden kanssa Saksaan tulivuorenpurkauksen takia ja palannut kouluun enemmän kuin puolikuolleena, koska paluumatka kesti lähes kaksi vuorokautta neljää junaa, muutamaa bussia ja yhtä laivaa käyttäen. Olin unohtanut siirtäneeni ysien ruotsin koetta, ja sillä kertaa en saanut sitä mistään, en mistään taiottua esille. Lopulta en voinut muuta kuin mennä romahtaneena takaisin luokkaan ja todeta, että koetta on pakko siirtää edelleen.

Vedän itseni vessasta alas -fiilikseni kirkastui, kun yksi luokan oppilaista huokasi ilmeisen helpottuneena siitä, että koetta ei ollutkaan sinä päivänä: ”Kyl Jumal meit ny tänäp niim pali siuna!”

 

 

 

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kutri ja joulu – siedätyshoitoa

Tänään syntyivät ensimmäiset joulutortut. Luumuhillolla. Mulla on myös purkki omena-kanelimarmeladia odottamassa toista torttusatsia. Se muuten on ihan järkyttävän hyvää paahtoleivän päällä. Voisin syödä itseni tajuttomaksi paahtoleivillä, jotka on sivelty ensin voilla ja sitten omena-kanelimarmeladilla.

Eka lahja valmistui myös. (Ei hätää, lahjan saaja ei käy blogissani, ei myöskään Instassa.) Mun huono kuvani ei vain tee oikeutta lopputulokselle. Oli terapeuttista askarrella kokeiden korjaamisen välissä. Kun oikein järjettömiä lauseita oli lukenut tarpeeksi, oli hyvä mennä välillä liimailemaan, ja palata sitten koepinkan ääreen. Kaiken kaikkiaan kyseinen koe meni onneksi kuitenkin suhteellisen hyvin, mulla oli siellä vaan vähän totutusta poikkeava lauseenmuodostustehtävä, joka ei todellakaan mennyt nappiin.

Illalla jäähallilta palasi kolme murheellista miestä, kun Ässät oli mennyt häviämään TEPSille 7-2. Minuahan ei jäähallille saisi istumaan edes palkan edestä, saati että itse maksaisin lipusta. Duunissa jääkiekkokeskustelu käy kyllä kovana, meiltä löytyy aikamoisia fanaatikkoja eri joukkueiden kannattajista. Luulenpa, että pari työkamua riemuitsee tämän illan tuloksesta enemmän kuin laki sallii.

Freedommmm!

Kevätjuhlapäivän aamu. Mittarissa kaksi astetta. Sentään plussan puolella! Säntään etsimään villakangastakkiani, jonka olen jo kiikuttanut isomman vaatehuoneen uumeniin. Nenässä kutittelee jo nuhanpoikanen parin edellisen päivän palelemisen jäljiltä. Nyt ei huvita sairastua loman alkajaisiksi.

Ulkona fasaanikukkoparka luulee, että on jälleen huhtikuu ja että on laitettava kaikkensa peliin. Kylmä aamu = kevät alkaa alusta. Kukko huutaa epätoivon vimmalla, ja isäntää ja mua naurattaa, että mitäköhän sen päässä liikkuu. ”Ei hemmetti, just kun vähän toivuin… kolme rouvaa… pakko jaksaa painaa… KYYKKY!!!”

Oppilaiden taidokkaat esitykset ällistyttävät ja ilahduttavat. Kilpatanssija- ja balettiharrastajat vetävät sellaiset taidonnäytteet että oksat pois. Hymyilen korvasta korvaan kuin Irvikissa, koska meno on niin mainiota

Kotona vaihdan korkkarit ja mekon lökäreihin ja villatakkiin. Lojun sängyssä lukemassa ja somettamassa. Päiväruuaksi haet pizzaa paikallisesta pizzeriasta ja vedän päälle puolentoista tunnin päikkärit. Luen lisää ja siivoan yhden keittiön kaapin ihan siitä ilosta, että voin tehdä mitä lystää tai olla tekemättä jos lystää.

It’s holiday. It’s freedom!

Satakuntalaista menoa

Olin unohtanut, miten rentouttavaa ja ennen kaikkea koukuttavaa sukkien kutominen on. Uudenvuoden jälkeen olen saanut valmiiksi vielä kaksi paria, ja nyt on tulossa neljäs sukkapari. Kuvan sinisävyiset ovat Onnille, etualan kanervat minulle, ja puikoilla pyörii nyt taas sinisen sävyjä meidän kemian opiskelijaamme varten. Tytär hullaantui touhuun myös, joten olemme kutoneet yhdessä ja tuijottaneet Parks and Recreation -sarjaa HBO:lta. The Crownin kymmenennenkin jakson vetäisin jo itsekseni loppiaisviikonloppuna, mistä muuten sivumennen sanoen tuli hirveä hinku lukea jokin Churchillin elämänkertateos.

Viime viikon kaksi työpäivää kuluivat kokonaisuudessaan kuin unessa. Siis todellisuudessa jotakuinkin unenpöpperössä. Oli täysin järkyttävää kiskoa itsensä hereille jo vähän ennen kuutta ja yrittää olla jotenkin täyspäisen näköisenä töissä. Lohdukseni muillakin oli samoja ongelmia, eikä todellakaan vähiten oppilailla. Muutama vakioväsynyt pilkki aivan erityisen paljon.

Vuodenvaihde merkitsi mulle myös sitä, että muutin paikkakunnalta toiselle. Elämäni helpoin muutto nimittäin. Kauhea vähti oli muuttaa aikanaan Eurajoelta Luvialle. Nyt vain heräsin aamulla, avasin silmäni ja totesin, että jahah, nyt asun sitten taas Eurajoella. Sanoinkin koulussa jollekin porukalle, että oli niin helppo muutto mulla joululomalla, että voin lämpimästi suositella tätä muuttofirmaa, mutta osa ei vitsiäni heti hiffannut. Kysyivät, että mikä se sellainen firma sitten oikein on, johon minä vastasin, että Kuntien Yhdistyminen Oy.

Yhdistymisen kunniaksi koulumme väki kuskattiin Luvian uusiin yläasteen tiloihin jazzkonserttiin kesken torstaipäivän. Bianca Moralesin bändinä olivat soittamassa taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki saksofonissa, Severi Koivusalo rummuissa, ällistyttävä pianisti Marian Petrescu, sekä itse Pori Jazzin isä Jyrki Kangas basistina. Ihan huippuluokan jazzmuusikkoja siis. Mutta ymmärsikö yläasteikäinen yleisö, mitä näkivät ja kuulivat? Eivät ymmärtäneet. Bianca Morales yritti kaikkensa, jotta porukan olisi saanut jotenkin mukaan, ja jotenkin siinä jäyhän murkkuikäisen konserttiyleisön keskellä seisoessani mua alkoi hirveästi hymyilyttää ensinnäkin koko tilanne ja toisekseen se, että miten on Jyrki Kankaan päähän aikoinaan pälkähtänyt perustaa jazzfestarit kaikista Suomen paikoista Satakuntaan ja Poriin? Ei niinkun vaikeampaa yleisöä mistään voisi löytää.

Pekka Simojoki joskus kertoi tarinaa Satakunnassa konsertoineesta Jaakko Löytystä, joka oli jonkin kirkkokeikkansa jälkeen istunut murtuneena miehenä sakastissa. Kaikki takuuvarmat biisit oli soitettu ja kaikki parhaimmat jutut kerrottu, mutta yleisö ei lämminnyt, ei sitten millään. Löytty oli funtsannut, että nyt myyn kitarani ja lopetan koko homman. Kunnes joku poikkeuksellinen yksilö kurkisti sakastiin, kiitti hienosta konsertista ja totesi lopuksi: ”Sinä Löytty se olet sitten hauska mies. Monta kertaa piti purra huulta, etten alkanut nauraa.”

Welcome to Satakunta.

 

Vain elämää

Ei sen enempää. Sitä yritän tässä itselleni vakuuttaa. Korjasin viime viikolla 11 pinkkaa kokeita ja kalkuleerasin arvosanat joulutorkkaan. Perjantaina brittineiti saapui kipeänä viikon vierailureissulta Turusta, ja keskimmäinen ajoi peuran kanssa yhteen (poika on ok, auto ei, peura katosi). Eilen kiikutin brittineidin lääkäriin, josta tämä sai niin ankaran hevoskuurin 2 kk kestäneeseen yskätautiinsa, että yrjösi loppuillan otettuaan yhden ainoan kapselin. Tänään vaihtamaan lääkettä. Minä sotkin ensin koko keittiön pikeeriin (kuten joka vuosi, kuvittelen tekeväni hienoja koristeluja ja päädyn onnettomana samoihin vitseihin kuin aina ennenkin), sitten kaadoin lihamakaronilaatikon munamaidosta puolet lattialle ja lopulta tiputin lattialle Duralex-juomalasin, joka tunnetusti hajoaa neljään miljoonaan osaan silloin kun hajoaa.

En ole tehnyt vielä joululahjaostoksia. En ole leiponut joulutorttuja. En ole ripustanut jouluvaloja ulos. Enkä ole hankkinut vielä edes joulukinkkua. Joulukortteja lähetin satsin, mutta ulkomaan postit ovat osittain rempallaan.

Edessä on hektinen viikko. Loma olisi totisesti saanut alkaa nyt jo perjantaista, jotta tässä kaikessa olisi edes jotain toivoa. On jokseenkin ahdistavaa ajatella, että huomenna joulukalenterista aukeaa jo luukku nro 19.

Fredagsmys utan mys

arvostelukirja

Villi perjantai-ilta: Neljä koepinoa ja arvostelukirja. Olen tähän mennessä selvittänyt pinoista puolet ja tuntuu siltä, että siihen jämähtää tältä päivältä. Vedin runsaan tunnin päikkärit koulupäivän päälle, mutta voisin näköjään nukkua loputtomasti. Ilahduin vertaistuesta, kun somessa yhden eteläsuomalaisen koulun maikat valittivat väsymystään hekin ja odottivat syyslomaa. Mä en nyt ehkä lomalle vielä kaipaisi, mutta viikonloppu on kyllä tervetullut.

Olen tällä viikolla taas hukannut ja löytänyt avaimeni. Siitä, kun irrotan ne olkalaukussani roikkuvasta kiinnityssysteemistä, kuluu säännöllisesti noin 15 sekuntia, kunnes ne ovat hukassa. Joskus löydän ne minuuteissa, joskus tunneissa, ja joskus, kuten nyt, vasta muutaman päivän kuluttua. Tällä(kään) kertaa en hötkyillyt, sillä tiesin tulleeni niillä avaimilla kotiin ja hukanneeni ne jonnekin tänne. Löytyivät mokomat sitten ysiluokan enkun mapin välistä, juuttuneina niihin metallirenkaisiin. Tsuidaduida.

Olen myös tullut iloiseksi varsin yksinkertaisista asioista, kuten siitä, että olin kuin olinkin muistanut keväällä hoitaa uuden Smartum-tilaukseni, joten  en ollutkaan myöhästynyt koko hommasta tänä syksynä. Työnantaja tarjoaa 400 euroa Smartum-saldoa, jonka upotan joka syksy kokonaisuudessaan (plus pari sataa omasta taskusta päälle) Pilates-vuosikorttiin. Pysyn siis jälleen yhden vuoden poissa kiropraktikon vastaanotolta.

Tai siitä, että sain viimein aikaiseksi tilata ajan kampaajalle. Ensi tiistaina luottokampaajani Tomi saa taas taikoa näistä skandinaavisista höyhenistäni oikeiden hiusten näköiset.Tällä hetkellä muistutan hälyttävästi sitä emun kuvaa, jota perhe naureskeli Whatsapp-ryhmässämme.

Tai siitä, että ostin hiusharjan ja pussillisen uusia korvatulppia. Minähän siis nukun aina tulpat korvissa. Alkaa olla jo tottumiskysymys, vaikka isännän kuorsaus on kyllä alkuperäinen syy tähän käytäntöön. Asianomainen huomautti taannoin, että mä kyllä kuorsaan yhtä usein kuin hänkin. Hmh. Ehdotin, että ehkä nukunkin tulpat korvissa oman kuorsaukseni takia. Tulpista on ollut haittaa vain sen yhden ainoan kerran, kun näin unta vaahtokarkeilla koristellusta kaakaosta ja heräsin siihen, että syljeskelin korvatulppia ulos suustani.

Muutenkin tämä yöelämä menee kyllä aina vain hullummaksi. Minähän olen vuosikausia jo puhunut unissani mutta tällä viikolla lauloin unissani. Sävel oli lainattu jostain vanhasta, tutusta biisistä (en kuolemaksenikaan muista, mikä se oli), mutta sanoitus oli ihan ikioma. Ehkä arvaattekin, että heräsin siihen, että isäntä ravisteli minua turhautuneena hereille. Toivoi mokoma katkeamatonta yöunta. Minä kysyin, että eikö hän lainkaan arvosta sitä, ettei minun kanssani ainakaan tylsää tule.

Nyt täytyy nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta. Huomisaamuna meille saapuu vieraaksi sen verran vilkas tapaus, että päivästä voi tulla varsin vauhdikas; lupasin työkamulleni ottaa heidän koiransa yön yli hoitoon. Jalo vietti meillä jo kerran yhden lauantain, enkä alkanut oirehtia, joten uskalsin luvata tällä kertaa tupla-ajan. Jalolla ei ole aluskarvaa, joten saattaa olla allergikolle sopiva rotu. Vi ska se!

Proace is here

paku

Isännän monivuotinen haave toteutui tänään. Pakettiauto. Jälkikasvujen muuttohommat (joita on edelleen tiedossa) helpottuvat, mutta älkää vaan kysykö,mitä me tuolla muuten tehdään. Mutta monta vuotta siitä on jauhettu, ja tuossa se nyt seisoo. Aamen.

Pakettiauton dieselvero on kuulemma pienempi kuin henkilöautoissa. Mä sanoin isännälle, että aijaa. Siis, mitä useammin ajan Ikeaan, sitä enemmän periaatteessa säästämme. Isäntä rypisti otsaansa, jolle oli noussut hämmästyttävän äkkiä pari hikihelmeä ja väitti, ettei hän nyt aivan tuota tarkoittanut. Minäpä tarkoitin.

Huomisaamu ryydyttää vielä pahemmin kuin eilen, koska se on vuorokauden lähempänä. Minkähän takia lauantaiset koulupäivät ovat aina urheilupäiviä? Miksei koskaan vaikka kulttuuripäiviä, niin että lähdettäisiin vaikka porukalla teatteriin? Mutta eivät kai nuo nykykakarat minnekään liiku, ellei ole joku väkisin liikuttamassa. Ainut, joka niitä hiukan potkii ulos, lienee Pokémon Go. Pelin kehittäjät ansaitsisivat mielestäni vuoden liikuntapalkinnon.

Tämä Pokémon on huomenna vesisellainen. Ruumiinrakenteesta päätellen Spheal.

Kiitos, CesarsShop!

080916

En voi kylliksi kehua CesarsShopin palveluita. En tiedä mitään muuta firmaa, joka tilausajankohdasta huolimatta saisi postipakettinsa tänne periferiaan alle vuorokaudessa. SmartPost-paketteja käyttää moni muukin liike, mutten tiedä, mitä noituutta tai hormipulveria Cesarsin tytöt käyttävät, koska heidän toimituksensa tulevat aina ennätysajassa. Tilasin Essien uudesta syyskokoelmasta kolme ihanaisen kaunista väriä, joista en edes osaa päättää, mihin iskisin kynteni (sananmukaisesti) ensimmäiseksi. Siniharmaa Udon Know Me, syvänpunainen Maki Me Happy vai tyylikkään harmaa Now And Zen? Kuolaan rinnukseni märäksi tuota pullokolmikkoa katsellessa.

Tänään on ollut loisteliaan kaunis ja aurinkoinen syyspäivä, aivan kuten eilenkin, enkä ole mitenkään saanut itseäni jaksamaan ulkoilua. Säälittävää. Eilen oli opekokous kuuden oppitunnin päätteeksi, tänään säntäsin kuljettamaan tenavaa pianotunnille. Olen hyytynyt liikunnan suhteen.

Kirotut banaanikärpäset pörräävät keittiössä. Olen virittänyt niille suppilo-lasipurkissa -ansan ja huitonut niitä sähkölätkällä (toisinaan kipinä on isompi kuin kärpänen itse), mutta ilmeisesti on vielä tehtävä viinietikka-ansa. Miten niin pieni olento voi saada multa käämit kärähtämään niin pahasti?

Olen lääkinnyt Game of Thrones -tyhjiötäni Gilmoren tytöillä, josta olen vasta ekan kauden alkutaipaleella. Telkusta katsoin aikanaan muutaman (yhden käden sormilla laskettavan) satunnaisen jakson, mutta nyt olen oikeastaan aika tykästynyt koko juttuun. GoT:n päiden katkomisen jälkeen tämä on oikein rentouttavaa ja harmitonta katseltavaa.

Olisin kovasti onnellinen, jos huomenna olisi viikon viimeinen työpäivä, mutta kun ei ole. Vietämme lauantaina taas jokasyksyistä liikuntapäivää, ja vaikka mulla on ihan kiva homma, eli uimavalvojana toimiminen Porin uimahallissa, olisin suunnattomasti ilahtuneempi, jos voisin nukkua lauantaiaamuna pitkään ja viettää rauhallisen päivän kotosalla. Yhden päivän viikonloppu on yhtä tyhjän kanssa, eli tässä tulee käytännössä vedetyksi kaksi työviikkoa putkeen, koska sunnuntaina on kuitenkin uhrattava päivä seuraavan viikon hommien suunnittelulle. Augh!

 

Intergalaktisena tähtenä

050916a

Kaadoin tänään työkassini sisällön lattialle ja ravistelin kansioitani, kun tytär katsoi mua vähän hitaasti ja kysyi: ”Mitä sä etsit” ”Kärpäsenraatoa”, vastasin. ”Okei”, sanoi tytär huolettomasti ihan kuin etsisin niitä joka päivä työpapereitteni seasta. Raatoa ei näkynyt, joten ajattelin nähneeni väärin, mutta kun avasin kasiluokan enkunkansion, niin siinä se pentele oli, ja niin iso, että säikähdin parahtamalla ääneen. Sitten parahti tytärkin. ”MITÄ?! Sä siis OIKEESTI etsit sieltä kärpäsenraatoa! Mitä hittoa?!”

Isäntä osti mulle taannoin sähköisen kärpäslätkän kahdella eurolla Clas Ohlsonilta. Se oli iloni ja apuni vattupuskissa, jotka kuhisivat kiukkuisia ampiaisia. Perjantaina sille löytyi taas käyttöä, koska töistä palattuani työpöytäni luona olevassa ikkunassa pörräsi jättimäinen kärpänen, joka yritti lymyillä ikkunalaudalla olevien koriste-esineiden takana. Sitä ei päässyt mätkäisemään perinteisin keinoin, joten turvauduin sähkölätkään. Mutta ekasta tällistä se riiviö ei vielä mennytkään tajuttomaksi, vaan surrasi vauhkona lattialla jonkinlaista breakdancea pyörien. Mulla oli kiire, ja nappasin sitä uudelleen sähköllä. (Tiedän, olen julmuri, ällötän itseänikin.) Kuului NAPS, lätkästä sinkosi sininen kipinä, kärpänen lensi kaaressa suoraan mun työkassiini, ja ilmassa tuntui lievä mutta selvä palaneen käry. Tiesin elikon heittäneen henkensä ja ajattelin kiireessäni, että mun pitää etsiä se raato sieltä jahka ehdin. Ja tänään sitten ehdin.

Kiire mulla oli sen takia, että piti ehtiä työnantajan vuotuisiin henkilöstöbileisiin. Tänä vuonna ei ollut ketään spesiaalijulkkista esiintymässä, mutta koko juttu oli toteutettu sirkuskonseptilla, joka oli varmasti maksanut aivan tarpeeksi. Ruoka oli loistavaa, kikatimme työkamujen kanssa pallomeressä lojumassa, ahmimme popparia ja jopa hattaraa (tuli lapsuusmuistot mieleen), ja kaiken kruunasi aivan mieletön bilebändi, Popkorn, jota kuunnellessa ei voinut jäädä paikoilleen istumaan. Sen varjolla sieti senkin, ettei illan ohjelmanumerona ollut taikaesitys ollut vakuuttavimmasta päästä. Meillä oli joka tapauksessa sikahauska ilta.

050916b

Eilen lojuin aamupäivän sängyssä maratoonaten Game of Thronesia, josta sainkin kuin sainkin sitten illemmalla katsottua kutoskauden vimpan jakson. Isäntä lähti Onnin ja Julian kanssa Merikarvialle äitinsä luokse, jonne Julian piti alunperin jäädä pariksi yöksi, mutta kun saavuin iltapäivän kauppareissulta Porista, koko jengi olikin palannut jo takaisin. Mä kun olin hihkunut JESSS! kun ulko-ovi oli sulkeutunut porukan perässä ja ajattelin, että saisin viettää aikaa yksin. Syödä mitä lystää, siivoilla hitaaseen tahtiin, käydä kaupassa itsekseni ja nauttia täydellisestä hiljaisuudesta.

Olin siis kaikkea muuta kuin ilahtunut, kun koko rumba oli päällä saapuessani kotiin. Väsymykseni ei myöskään ollut mitenkään parantunut kaupunkireissulla, joten mulla alkoi selvästi tuntua sarven alut otsanahan alla kiristelemässä. Tilanne olisi ollut vielä pelastettavissa, jos olisin saanut nyhvätä omiani hiljaa itsekseni, mutta koska kaikilla tuntui olevan mulle koko ajan jotain asiaa, ei kestänyt kauaakaan kun sarvet pukkasivat täyteen mittaansa. Kaikki tuntui olevan pielessä. Ruuanlaittoonkin kului ihan tolkuttomasti aikaa, ja kun illalla keskellä sitä viimeistä Game of Thrones -jaksoa kaikkein jännimmässä kohdassa ryntäsin pelastamaan uunissa ollutta omenapiirakkaa palamiselta, en meinannut siitäkään saada patalapuilla otetta, niin että olisin saanut sen nopeasti kiskaistuksi pois ja juostuksi takaisin telkun ääreen. Julia räjähti nauramaan kun mä kirota pärräsin keittiössä, että on se kumma, kun piirakatkin on niin pyöreitä, ettei niitä saa ulos uunista.

Tänään on pyyhkinyt vähän paremmin. Tosin tytär vakuutti, että jossain aika-avaruusjatkumon toisella laidalla avaruusoliot katselevat meidän huushollin tapahtumia ja mä olen tietämättäni intergalaktisen komediasarjan tähti. ”Tuus nyt kattoon, XFG6Z, nyt sillä on piirakatkin liian pyöreitä, haha!” Ajattelin hetken perjantai-iltaa, kun yritin löytää tyttären avustamana jotakin bilevaatetta johon mahtuisin. Jostain syystä ajatus siitä, että hameen vyötäröstä ulos tursuaville jenkkakahvoilleni naurettaisiin monessakin aurinkokunnassa, ei tuntunut kovin ilahduttavalta. Ei tuntunut kyllä sekään, kun heitin vaatteen toisensa syrjään ihan vain sen takia, etten pirskules MAHTUNUT niihin. Tilanne vaatii uutta sotasuunnitelmaa, vanhat eivät toimi.

Huomisaamu alkaa taas hobittien opettamisella. Käyn maanantai- ja keskiviikkoaamuisin Eurajoen keskustan koululla pitämässä ruotsin tuntia. Tiistaiaamuisin neljän pikkukoulun kutoset kärrätään meidän kouluun luokseni kaksoistunnille. Ette ikinä usko, millaisia palleroita osa kuutosista vielä on! Voisin ripotella sokeria päälle ja syödä ne. Tokalla viikolla oikein säikähdin, kun kutosten ryhmä tuli taas mun luokkaani tuonne yläasteen puolelle. Oliko ne näin pieniä viime viikollakin? Vai onko ne kutistuneet kuluneen viikon aikana? Pesty väärässä pesuohjelmassa?

Opettaminen on aika ajoin helkutin hauskaa.

Edit. klo 21.35 Tytär huomautti, että on olemassa mahdollisuus, että Zorg-planeetan alienit ovat kutistaneet vaatteeni ihan vain järkätäkseen itselleen hauskan jakson, jossa yritän epätoivoisesti mahtua alimittaiseen vaatetukseen. Ajatelkaa, miten katalaa! Tunnen olevani Truman-show’ssa.