Viikko koiraelämää

Viikko elämää Helli-pennun kanssa on takana. Kolmannen yön jälkeen meillä alettiin nukkua, joskin eka herätys tulee sika-aikaisin, viiden kieppeillä, jolloin Hellin on päästävä kakkimaan, mutta sen jälkeen voi vielä palata nukkumaan. Pentuaitausta protestoidaan iltaisin enää vajaat viisi minuuttia, enkä usko, että aamuisin töihin lähdettyämme kestää sen kauempaa. Tai, itse asiassa Onni hoitaa aamuisin aitaukseen sulkemisen, koska lähtee kouluun meitä myöhemmin. Ja yleensä myös palaa meitä aiemmin, eli hänen uusi koulunjälkeinen jobinsa on päästää Helli vapauteen ja mennä sen kanssa ulos.

En ole toistaiseksi saanut öisiä yskä- tai hengenahdistuskohtauksia, jotka ovat minun tyypillisintä oireiluani. Ainut, mikä on häirinnyt, on koiran haju, johon minun on vaikea tottua. Tunnen kurkussa siinä kinthalla olevaa outoa fiilistä, että kutiaako vai ei, yskittääkö vai ei. Olen ajatellut, että tämä voi olla täysin psyykkistä. Miellän koiran hajun niin vahvasti allergisiin oireisiini, että koen puolihätäännyksissä siitä jo jotakin. Tai sitten se on jotain pientä oiretta, mutta ei juuri sanottavaa. En kuitenkaan yski, en oikeastaan kutise, ja sellaista kutkaa, mitä yleensä saan siitepölystä, ei ole sitäkään ilmennyt. Itse asiassa koulun ilmanvaihto omassa luokassani on aiheuttanut pitkin talvea paljon hurjempaa kutinaa. Yhden Zyrtecin olen tän viikon aikana napannut, ja sekin tuntui olevan enemmän omia hermojani rauhoittaakseni.

Me otettiin parina päivänä koulun jälkeen päikkärit Hellin kanssa takapihalla. Se kun ei vielä lähde karkuteille, vaikka ei kai sekään päivä kaukana ole. Löhösin pihalla, laitoin käteni Hellin tassun päälle jotta heräisin, jos se hilpaisee, ja Helli painoi vielä päänsä käteni päälle. Oli aika kiva vetää siinä sikeät.

Takapiha on ihana! Kirsikka ja morsiusangervo kukkivat, kaikki on vaaleanvihreää. Vain meidän keskipihan terassin vieressä oleva omppupuu on kuollut, se näytti surkealta jo viime syksynä ja on nyt näköjään lopullisesti heittänyt henkensä. Ikivanhahan tuo jo olikin.

Tämä viikko tarjoili töissä Extreme Duudsonien vierailua, ensi viikolla luvassa Bel Canto – konserttia ja luokkaretkeä Tampereelle.

Helli Hunaja

En oikeastaan muista mitään perjantain työpäivästä, koska olin niin tohkeissani, kun lähdettiin heti koulun jälkeen noutamaan Helliä kennelistä. Paluumatka sujui tosi hyvin, koiravauva pissi ja kakki vasta kotipihassa. Hyvin rauhallisesti hän otti koko autoilun.

Helli pusuttaa paljon, seuraa uskollisesti vierellä, riehaantuu välillä leikkiessään hiukan narskaisemaan hampailla, osaa jo useimmissa tilanteissa istua käskystä täällä kotona. Se onkin ainut asia, millä olemme hänen pikkuista päätään rasittaneet. Hihnassa kävelyä kokeiltiin tänään, mutta sehän on vasta totuttelua. Ihmisystävällinen, reipas, rohkea, miellyttämishaluinen.

En ole toistaiseksi oireillut millään lailla. Tämä tuntuu suorastaan liian hyvältä ollakseen totta, osa minusta pelkää jotain supertakapakkijysäriä.

Pentuaitauksia ulkona ja keittiössä hän protestoi, mutta tänään vähemmän raivokkaasti kuin eilen. Ekana iltana Helli oli kyllä päättänyt tappaa sen keittiön aitauksen. Eilen se sai paljon vähemmän raivoa osakseen. Mutta hänellä olikin yönanny vierellään aitauksen ulkopuolella molempina öinä, ekana yönä Tero ja tokana Onni (mun huki ois ollut eilen mutta Onni valtasi patjan). Ensi yönä Hellin on pärjättävä ilman vieressä nukkujaa, joten tulossa saattaa olla mie-len-kiin-toi-nen yö, kaksi uupunutta opea, yksi aivan rättipoikki säteilyvalvoja ja yksi kiukkuväsynyt koululainen.

Mut hei, I’m worth it!

TallennaTallenna

Perheenlisäystä #2

Huomenna suuntaamme auton keulan heti koulun jälkeen kohti Tulimaan kenneliä Turun seudulla. Meille saapuu pieni perheenlisäys, espanjanvesikoiran pentu Helli Hunaja. Tämä on minulle niin ihmeellinen, outo, käsittämätön ja ihana asia, etten oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa.

Minähän olen ollut allergikko 7-vuotiaasta lähtien, enkä ole koskaan ajatellut, että minulla voisi olla koiraa lemmikkinä. Vasta tämän vuosituhannen puolella on alettu puhua paljon siedättymisestä, ja myös siitä, että on sellaisiakin koirarotuja, joiden kanssa allergikonkin on mahdollista elää. Suhtauduin näihin juttuihin äärettömän skeptisesti, ennen kuin työkaverini koira oli meillä hoidossa ensin pari tuntia, ja sitten myöhemmin yön yli, jolloin taivuin jopa päästämään sen koiran sänkymme jalkopäähän nukkumaan ajatellen, että astmapiippu hollille ja yöllä voin siirtyä Julian tyhjään sänkyyn.

Aamulla heräsin oireettomana siihen, että vallaton karvaturri nuoli pakaroitani. (Voitte uskoa, että tästä on naurua riittänyt.)

Silloin tapahtui se käänne, että aloin etsiä tietoa asiasta, ja yhdeksi allergikkojen parhaiten sietämäksi roduksi löytyi espanjanvesikoira. Tänä keväänä otin yhteyttä kenneliin, jossa todettiin, että olen turhan myöhään liikkeellä, koska kevään pennut on jo varattu, mutta meidät laitettiin jonoon loppukesän tai syksyn pentueita varten.

Olinkin vähän ryytynyt siinä kohtaa, lähinnä itseeni, kun olin ollut niin hölmö, että kuvittelin jotenkin olevani tarpeeksi ajoissa liikkeellä  – yksi osoitus kokemattomuudesta näissä asioissa. Kävelin pääsiäisenä flunssatoipilaana lenkkiä pitkin kylänraittia ja ajattelin synkeänä, että mikä idiootti olenkaan, ja samalla heitin huokausta tuonne Yläkertaan ajatellen, että turhaan minä tässä yritän säätää, hoitakoon Kaikkivaltias koirat ja talot (joo, etsimme myös uutta kotia) ja kaiken, ja ehkäpä koko koira on huono idea, niin että sitä ei ole tarkoitettu mulle.

Vasta muutamaa päivää myöhemmin tsekkasin sähköpostini, josta löytyi juurikin siltä pääsiäispäivältä lähetetty viesti siitä, että peruutuksen vuoksi yksi narttupennuista näyttäisikin olevan vapaana. – Olimme nimenomaan ajatelleet narttua, vaikka emme olleet sitä ehtineet edes vielä kennelin omistajalle sanoa!

Lyhyt tarina pähkinänkuoressa on se, että oleskeltuani voimakkaassa altistuksessa kennelissä emon ja kymmenen pennun kanssa en oirehtinut mitenkään, ja päätin loikata altaan syvään päähän ja varata pennun. Kennelissä oli myös töissä ihan samanlainen allergikko kuin minäkin. Riskitönhän tämä tilanne ei ole, ja olen varautunut henkisesti siihen, että oireita voi tulla ja siedättyminen vie aikaa, ja kauhuskenaarion varalta kyllä sovin jo kennelin kanssa siitäkin, että pahimman sattuessa he auttavat minua löytämään koiralle uuden, hyvän kodin. Mutta kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin optimistinen, sillä olen mielestäni siedättynyt jonkin verran jopa anopin Nellalle, joka dreeverinä ja karkeakarvaisena koirana on yksi pahimmista allergeenipesistä.

Viikko sitten kävimme Mustissa & Mirrissä hankkimassa tarpeellista pentukamaa, ja tänään isäntä rakensi pihalle pentuaitauksen painekyllästetystä puusta ja verkkoaidasta. Sisälle olemme lainanneet työkaverilta pienemmän ja kevyemmän pentuaitauksen.

Kirjallisuutta on luettu, samoin nettitietoa, ja onneksi toi puoliso on kokenut tapaus koirien kanssa. Yksin ja täysin kokemattomana tässä voisikin puntti tutista aika lailla. Matot rullalle. Koiranruokaa säiliöön. Petipaikka valmiiksi. Sanomalehtiä ja muovia hollille. Puruluita iskuvalmiuteen.

Todennäköisesti en ole yhtään valmistautunut siihen, mitä on odotettavissa.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kevätväsynyt ope?

Kyllä on riemukasta tämä kevätaika tuolla koulun puolella. Se ratkaiseva taite tapahtuu joka vuosi toukokuun puolella viimeistään siinä vaiheessa, kun sää heittäytyy niin lämpimäksi, että suomalaisen on sitä vaikea vuoden kylmässä kärvistelyn jälkeen taas uskoa. Niin tänäkin vuonna.

Kyllähän minä tiesin jo tänään töihin lähtiessäni, että hommat olisi voinut viilata huomattavasti parempaan malliin, mutta eilisilta meni taas jälkikasvun kevätkonsertissa musiikkiopistolla. Vasta kun toinen oppitunti alkoi, ja ysit alkoivat mitään sanomatta kuin automaationa järjestää pulpettejaan koejärjestykseen, mulla nousivat kulmakarvat takaraivolle.

”Katriina looks confused”, totesi yksi oppilaista, johon vastasin, että totisesti olen confused. Meillähän piti olla koe perjantaina, eikö me se sinne siirretty? ”Joo, niinhän sää sanoit, mutta Wilmassa luki, että se on tänään, niin kaikki on nyt sit lukeneet tälle päivälle.”

Anteeks, MITÄ?

Miten minä satakertainen valopäätumpelonakkisormi olin onnistunut näppäämään kokeen tiistain kohdalle, kun perjantaihin tähtäsin??? Ei aavistustakaan. Onneksi koe oli valmiina, joten äkkiä työhuoneeseen sitä tulostamaan. Työhuoneessa kaikki koneet varattuja, työkamu luovuttaa vuoronsa. Tikunperkeleeltä ei tiedostoa löydy, ei itkemälläkään. Mihin se on kadonnut??? Kokeilen varmuuden vuoksi ruotsitikkua, että olisiko vahingossa siellä, mutta nope. Yritän kirjautua iCloudille, koska yleensä tallennan työt sinne. AppleID:ni salasana menee koko ajan väärin. Muka. Miksi?

Miksi koko universumi on nyt minua vastaan? Aika käy vähiin, kokeesta saattaa olla yksi printtiversio kassissani. Kiireellä takaisin luokkaan etsimään!

Pengon, pengon ja lopulta löytyy. Nyt kopiohuoneeseen!

Aika hupenee… Kopiokoneelta luokkaan!

Kun koepaperit ovat oppilailla, lysähdän tuoliini.

Tarkistan tikun. Tällä kertaa tiedosto löytyy. Vahingoittuneena, eli sitä ei voi avata. Kannattaako kiskoa muistitikkua irti koneesta odottamatta koneen virallista lupaa? – EI KANNATA. Kaksi Powerpointtia on myös muusina.

Sitten mietin, mitä ihmettä AppleID:lleni on tapahtunut, ja muistan, että vaihdoin salasanan aivan äskettäin varmuuden vuoksi, koska keskimmäiseni joutui juuri vastikään tietomurron kohteeksi. Mutta mikä on uusi salasanani?

Helpotus on suuri, kun muistan sen. Mutta iCloudilla mun koettani ei ole, joten joudun vain toivomaan, että tiedosto on tallessa myös kotikoneellani.

Annan oppilaille välkän lisäaikaa tehdä koetta, eikä kenellekään tunnu tulevan liian kiire. Luokasta lähtiessäni tajuan, että minulla ei ole avaimia. Olen jättänyt ne jonnekin akselille työhuone-kopiohuone. Suljen oven takanani, lähden syömään ja toivon, että kesäloma alkaa ruokatunnin jälkeen.

Matkalla ruokalaan muistan vastaavanlaisen tilanteen keväältä, jolloin olin joutunut Comenius-reissulla mottiin oppilaiden kanssa Saksaan tulivuorenpurkauksen takia ja palannut kouluun enemmän kuin puolikuolleena, koska paluumatka kesti lähes kaksi vuorokautta neljää junaa, muutamaa bussia ja yhtä laivaa käyttäen. Olin unohtanut siirtäneeni ysien ruotsin koetta, ja sillä kertaa en saanut sitä mistään, en mistään taiottua esille. Lopulta en voinut muuta kuin mennä romahtaneena takaisin luokkaan ja todeta, että koetta on pakko siirtää edelleen.

Vedän itseni vessasta alas -fiilikseni kirkastui, kun yksi luokan oppilaista huokasi ilmeisen helpottuneena siitä, että koetta ei ollutkaan sinä päivänä: ”Kyl Jumal meit ny tänäp niim pali siuna!”

 

 

 

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Perheenlisäystä #1

Kyllästyin taannoin aivan lopullisesti siihen, että tämän perheen sisällä näyttää kaikesta mekkaloinnistani huolimatta tilanne olevan niin, että ainut siivouskykyinen olento olen minä. Enpä ole enää ainut. Verkkokauppa.com toimitti mulle pikavauhtia robotti-imurin, jonka laitoin tänään hyrräämään tänne ensimmäistä kertaa.

Meidän huusholli on iso, joten Robocopiksi nimeämäni vempele kävi välillä huilaamassa eli latautumassa, mutta siivousjälki on moitteetonta. Meillä imuroitiin viimeksi lauantaina, ja siitä huolimatta Robocopin säiliö oli täynnä roskaa ja pölyä sen lopetettua imuroinnin. Olkkarin sohvat ovat liian matalat sille, mutta sängyn alla se huristeli iloisesti, samoin makkarin lipaston alle meni ihan kevyesti. Hapsulliset matot tuottavat ongelmia kaikille robotti-imureille, joten taitoin hapsureunat maton alle kaksinkerroin, eikä maton päälle kiipeäminen sen jälkeen tuottanut ongelmia. Telakkansa se löysi itsekseen helposti ja asettautui mukavaan asentoon latautumaan.

Jes!!! Isäntä kysyi hintaa, jolloin sanoin vain kylmästi, että maksoin siitä kolmen omakotitalon verran, ja sen jälkeen ei kysytty enää mitään. Kun en jaksa sitä jatkuvaa siivoustaistelua. Plus että taloon on tulossa muutakin perheenlisäystä ensi viikolla, mikä ei ainakaan siisteystilannetta tule helpottamaan. Mutta siitä myöhemmin 😉

TallennaTallenna