Olin ajatellut, että tällä reissulla minimoin jonottamiset, joten olin ostanut etukäteen netistä Dungeon-liput sunnuntaiaamun ensimmäiselle kierrokselle, ja todellakin, saimme heti kävellä sisään eteishalliin asti, jossa kiemurteli vain parinkymmenen hengen mininen jono. Tämä oli mulle kolmas kerta Dungeonissa, mutta vaikka viime kerrasta on vain pari vuotta ja muistin kaikki jutut aika hyvin, pelkäsin silti, koska aina ne muuttavat niitä juttuja siellä. Olin koko ajan sydän kurkussa, että mitähän mahtaa seuraavaksi tapahtua sellaista, mihin en ole varautunut. – No, ei itse asiassa juurikaan paljoa, kierros oli pysynyt hyvin samanlaisena vuodesta 2013. Suurin muutos oli tapahtunut itse kauhukokemuksen jälkeisessä tilassa: kauhukauppa oli muutettu jonkinlaiseksi keskiaikaiseksi pubiksi, josta jokainen kierrokselle osallistunut sai ilmaisen juoman. Ehkä ihan kiva kesähelteillä, mutta blääh, mä olin odottanut pääseväni hankkimaan Onnille jotain kivaa kauhukrääsää ja ehkä parit tekoarvet itsellenikin ensi Halloweeniä ajatellen.

Ekan kerran sorruin ostamaan valokuvakirjasen, johon sai kaksi eri valokuvaa valmiiksi painettujen keskelle. – Toka valokuva Whitechapelistä Viiltäjä-Jackiä peläten olikin uusi juttu, sitä ei siellä viimeksi ollut. Joo, ja voi jukra, se kaikkein hurjin homma, viimeinen ohjelmanumero nimeltä vapaa pudotus oli pois käytöstä! Mutta kaikesta huolimatta tykättiin molemmat tosi paljon, ne Dungeonin näyttelijät on koulutettu hommaansa erinomaisen hyvin.

Olin ostanut yhdistelmälipun, johon kuului myös viereinen Sealife, joten ei kun Dungeonista kymmenen metriä eteenpäin ja saimme kävellä Priority-ovista meren eläviä ihmettelemään. Mä en edes yrittänyt kuvata siellä, koska mun kamera nyt oli mitä oli, enkä osaa edes kunnolla käyttää sitä. Toisin sanoen, hämärässä kuvaaminen ei multa sen kanssa onnistu. Mutta paljon me nähtiin kaikkea mahdollista eläintä, ötökkää ja kalaa, ja kaiken muun kivan lisäksi vielä pingviinejäkin, joiden ruokkimisaika osui just meidän kohdalle. Hassut pinksut! Ne näyttivät nauttivan suunnattomasti vedenalaisesta porelähteestä, joka aiheutti yhteen kulmaan voimakkaan virtauksen. Siihen ne pyrkivät kellimään veden keinutettaviksi.

Sealifesta lähdimme kohti Chinatownia, sillä kiinalaisen ruuan ystävinä oli tietenkin pakko päästä syömään siellä. Oltiin työkamun kanssa pari vuotta sitten ihan sikahyvässä paikassa, mutta kun ei ollut enää mitään hujumenttia siitä, että mikäköhän paikan nimi oli. Gerrard Streetillä kyllä, ja Charing Cross Roadista katsottuna kadun vasemmalla puolella, mutta sillähän ei pitkälle pötkitä, koska siinähän niitä on rivissä kuin Vilkkilässä kissoja. Nälkä oli kuitenkin jo sen verran kova, että ryntäsimme lopulta ekaan paikkaan, jossa kahden hengen menyy näytti kiinnostavalta, ja ihan kohtuuhyvän paikan löysimmekin.

Ja sitten Hamleysille! Julialle oli hankittu tuliaisia jo Waterstonesilta, ja nyt oli poikien vuoro. Voi sitä väkimäärää! Mutta löydettiin me Juholle sitten Fallout-paita ja -sukat, ja pikkupörriäinen sai purkin Crazy Aaron’s Thinking Putty -nimistä töhnää, jota tämä levoton sielu saa räplätä käsissään oppitunneilla, että pystyy kuuntelemaan opettajaa. On kuulemma ollut muuten viivottimet ja muut kovilla. Toki tuotiin heille myös karkkia, ja Waterstonesilta olin ostanut pienikokoisen koottavan Big Benin. – On se kaunis! Joka matkalla otan siitä kuvia, mutta kuvat eivät tee rakennukselle oikeutta. Niin, ja oikeastihan varsinainen Big Ben on se iso, painava metallikello, joka soi kellotornin sisässä, mutta mä en jaksa niuhottaa, ja kutsun tornia Big Beniksi niin kuin melkein kaikki muutkin.

Olimme hetken vähän kynnet päässä, että mitäs tän jälkeen, kun sääkin alkoi muuttua sateella uhkaavaksi, ja molemmat oltiin sitä mieltä aiemmista suunnitelmistamme huolimatta, että ei oteta viime hetken piippuhyllylippuja enää mihinkään teatteriin illaksi, kun aamulla olisi aikainen herätys. Isäntä halusi istua ja levätä, mä halusin vielä löytää Paperchasen, ja päädyttiin sitten lähtemään Westfieldin ostoskeskukseen, jossa minä saisin ravata kaupoissa, ja isäntä pääsisi istuskelemaan leffateatteriin.

Jos mun jalat huusivat hallelujaa jo tässä vaiheessa, niin voin todeta, että tunnin jälkeen Westfieldillä mun päkiöistäni kuului jo pienimuotoinen Händelin kuoro. Pyörin Cath Kidstonilla ostamatta sieltä mitään, etsin punaista huivia mätsäämään uutta hattuani, koska olin hukannut vanhan punaisen huivini lähtötiimellyksessä Helsinki-Vantaalle, ja halusin kahvia ja kakkua plus löytää vielä muistikirjan. Westfieldin Paperchasella sitten päädyin ostamaan Pariisi-aiheisen kirjan, jossa ei kylläkään ollut toivomiani tyhjiä blancosivuja, mutta ainakin paperilaatu tuntui hyvältä kirjoittaa.

Löysin myös vihon verran kannustustarroja oppilaiden kokeisiin ja sanareihin (Wonderful! Great! Epic!) ja jotain, mistä oli pakko ottaa kuva vain sen takia, että se on niin kamala, etteivät sanat riitä. Sekä ulkoisesti että ajatukseltaan:

Romahdin lopulta puolikuoliaana Starbucksin kahvilaan katutason atriumiin, jossa Snogin froyo-baariakin oli hiukan siirretty – ja arvatkaapa minkä tieltä? Luistelukaukalon. Kyllä. Keskellä suurinta ala-aulaa oli kunnollisen kokoinen kaukalo, jossa porukka sai luistella mukavasti sisätiloissa, maksua vastaan tietenkin. Ja kauppahan kävi.

Turha kai mainitakaan, että ostarin joulukoristelut olivat muutenkin aika megalomaaniset.

Katto muistuttaa kovasti King’s Crossin aseman kattoa – en ole koskaan vaivautunut tarkistamaan, onko kyseessä kenties sama arkkitehti.

Ostin Starbucksilta vielä sitruuna-limejuomapullon siltä varalta, että haluaisin romahtaa heidän mukavalle sohvalleen uudelleen, ja käpyttelin pienen kierroksen ekassa kerroksessa. Jostain syystä päädyin Debenhamsille, ja siellä suuntasin kosmetiikkaosastolle ihan siinä toivossa, että löytäsin MoYoun leimalaattoja, sillä olin tarkistanut lähtiessäni Lontoon jälleenmyyjät, ja Debenhams oli niistä yksi.

Mutta voi, en ehtinyt etsiä kynsijuttuja ollenkaan, kun näinkin, että tuoksuista on menossa viimeistä päivää 15%:n alennus, ja sitten ajattelin vain kurkistaa, että voisiko Debenhams mahdollisesti myydä samaa tuotetta kuin Harrods ja Selfridges, ja jota olin kuolannut jo netistä… Kas, kun mulla yhden Italian Comenius-matkan jälkeen jäi ihan hirveästi ottamaan päähän, etten viime metreillä DutyFreessä investoinut Hermèsin hajuveteen, joka oli aivan jumalaisen ihana, mutta niin oli hintakin suolainen. Ennen matkaa surffailin edellä mainitsemieni tavaratalojen sivuilla, ja löysin kyseisen tuoksun sieltä, joskin himmeään hintaan. Suomesta en ole sitä mistään bongannut, täällä tosi harva paikka myy Hermèsiä ollenkaan.

Niin, arvatkaa, löytyikö sitä yksi vihoviimeinen pakkaus?

Minä tein sen, minkä kuka tahansa nainen olisi tehnyt. Kiikutin putelipakkauksen kiireen vilkkaa kassalle, ja lopulta horjuin ulos typertyneenä sekä tuuristani (yhdeksän punnan ale hinnasta, joka muutenkin oli jo paljon halvempi kuin Harrodsilla) että tuhlailustani, ja lopun aikaa vietinkin Starbucksin sohvalla limejuomaani siemaillen.

Isännän leffan loppuessa en olisi pannut vieläkään pahakseni, jos hän olisi kantanut minut Shephard’s Bushin metroasemalle, mutta ikävä kyllä hänenkin voimansa olivat vähissä. Olimme molemmat sitä mieltä, että väentungos sai nyt riittää, ja linnoittauduimme hostellihuoneeseemme pakkaamaan kamat seuraavan aamun herätystä varten, joka olikin jo viiden kieppeillä.

Maanantain aamiaisen söimme vasta Gatwickin lentokentällä, jossa teimme myös viime hetken tuliaisostokset, ja matkustamiseen menikin oikeastaan koko päivä, sillä kahden tunnin aikaero tekee jo paljon, ja Helsinki-Vantaalta ajaa meille kolmisen tuntia.

Hei, hei, Lontoo! Me tapaamme jälleen joskus, en tiedä milloin, mutta tulen vielä luoksesi.