Ällistyttäviä asioita tapahtuu. Esimerkiksi sellaista, että marraskuun ensimmäisenä päivänä iskee Suomen historian ensimmäinen hirmumyrsky, ja että se tuhoaa sähkölinjat niin perusteellisesti, että täällä pusikossa eletään viikko ilman sähköä. – Luit oikein: viikko.
Olinko tulla hulluksi? Arvatkaapa vain! Joka lokakuun lopusta aina maaliskuun puolelle minun elinehtoni on kirkasvalolamppu, sillä päivänvaloa ei ole ja kattolamput ovat lällärikamaa. Sen lisäksi ruuanlaitosta (jota muutenkin niin suuresti rakastan) tuli harvinaisen haastavaa, pakastin oli sulamispisteessä vuorokauden sisällä, tiski- tai pyykkikonetta ei voinut käyttää, eikä parin päivän kuluttua käytössä ollut enää lämmintä vettä.
Kaverilta lainattu aggregaatti pelasti pakasteet. Laitoimme sen pihalle hyrräämään, ja veimme keittiön pikkupakastimesta kaiken, mikä ei ollut sulanut, sivurakennuksen isoon arkkupakastimeen. Mies kantoi sivurakennukseen myös mikroaaltouunin, sillä aggregaatin piuhassa oli kolme pistorasiaa. Välillä käytimme myös vedenkeitintä ja latasimme kännyköitä ja läppäreitä. Tosin nettikin pätki täällä jokseenkin kiitettävästi.
Lämmitys ei ollut ongelma, sillä blogitaukoni aikana olemme muuttaneet n. 150-vuotiaaseen taloon, jossa on kakluunit joka huoneessa ja keittiössä puuliesi. Liedellä lämmitin sitten välillä tiskivettäkin. Suihkussa kävimme koululla, missä meikä söi myös aamupalansa ja keitti aamukahvit ja viritti pöydänkulmalle kampaamopisteensä. Tiedättekö, on ihan hippasen rassaavaa elää elämää, jossa jokainen normielämän arkirutiini vaatii vaivannäköä ja/tai kekseliäisyyttä. Olin loppuviikosta aivan naatti, enkä olisi millään jaksanut raahautua ulkoportaille tönkimään muovilaatikon sisustaa aina, kun halusin hakea ”jääkaapista” jotain. Enkä olisi kuollaksenikaan halunnut enää välittömästi heräämisen jälkeen vetää vaatteet päälleni ja istua auton rattiin. Olisin paljon mieluummin hoitanut aamurutiinini rauhassa, omassa kodissani.
Muutenkin viikko oli tuplarasittava, koska koulussa oli joukko latvialaisvieraita Nordplus-ohjelmamme ansiosta. Todellakin kivaa, että meillä on menossa jotain kansainvälisyystoimintaa, ja kivaa, että oppilaat olivat niin innostuneita, mutta vähemmän kivaa, että se osui juuri samaan saumaan kuin loputon sähkökatko. Onneksemme kaikki isäntäperheet olivat alueilla, joissa sähköt toimivat, mutta kun aloitin koulupäiväni noin klo 6.20 menemällä suihkuun ja olin iltasella joko mukana vieraiden riennoissa tai ainakin päivystin isäntäperheiden ja -oppilaiden wappiryhmissä, alkoi tuntua siltä, että voisin yhtä hyvin viedä makuupussinkin koululle ja yöpyä siellä.
Jos jotain positiivista voi sanoa, niin itse luin illalla enemmän kuin ennen, koska mitään muuta ei juuri voinut tehdä. Istuin otsalamppu päässä sängylläni ja ahmin sivuja. Toinen vapaa-ajanvietteeni oli pianon soittaminen, mutta siinä häiritsi se, että näin otsalampun kanssa vuorotellen koskettimet tai nuotit, en molempia kunnolla yhtä aikaa. Positiivista oli myös että peliaddiktoitunut poikani ilmiintyi hämmästyttävän usein huoneestaan, joko mennäkseen kavereille, muuten vain ajelemaan, tai kerran jopa metsälle. Pieni vieraantuminen näyttöruuduista ei tehnyt meille kenellekään yhtään pahaa.
Mutta niin vain ihmeitä tapahtuu, että kun perjantaina sähköt palasivat, ja meikä onnellisena käytti taas kaikkia kodinkoneitaan, räpsähti sähköpostiini myös webhotellin vuosittainen lasku, ja kaikesta sähköisyydestä vallan humaltuneena ryhdyin katsomaan, mitä tällekin muinaisjäänteelle vielä voisi tehdä. Se jää nähtäväksi.
Westminsterin jälkeen tiemme erkanivat muutamiksi tunneiksi, sillä mies halusi viedä Juhon Dungeoniin, Onni puolestaan halusi luonnonhistorialliseen museoon, ja minä lähdin Julian kanssa hänen seurakseen, koska olen ollut Dungeonissa niin monesti. Luonnonhistoriallinen museo kiinnostikin Onnia huomattavasti enemmän kuin British Museum (miksi???), ja vietimme siellä koko iltapäivän.
