Ollaan kavereita jookos

151115Niin kuin Kutri ja kookos.

Luin taannoin artikkelin proteiinipitoisen aamiaisen tuomista eduista, joita kovasti painotetaan myös kahdessa kirjastosta lainaamassani Kaisa Jaakkolan  kirjassa. Päätin kokeilla tätä juttua, sillä jotain tälle yhä enenevässä määrin pullataikinaa muistuttavalle vartalolle pitää tapahtua. Annettakoon siis proteiiniaamiaiselle mahdollisuus.

Toinen kirjoista sisälsi ohjeen kookoslettuihin, joita päätin kokeilla ensimmäiseksi. Haahuilin perjantai-iltapäivänä koulun jälkeen Porin Sokoksen ruokaosastolla etsimässä mm. kookosmaitoa. – Resepti ei ole mikään monimutkainen, minähän en aamulla jaksaisi mitään monimutkaista tehdä, mutta paria juttua tarvitsin.

Siis kookosmaitoa ja -jauhoja. Ikävä vain, että olin taas touhoankkana ostanut vahingossa kookoshiutaleita niiden jauhojen sijaan. Reseptiin olisi kuulunut myös steviatippoja, mutta keinomakeutusten vastustajana heitin sekaan teelusikallisen inkkarisokeria. Ja sitten huomasin, että eihän mulla ollut kookosrasvaakaan paistamiseen, vaan käytin siihen tavallista ruokaöljyä.

Tsuidaduida.

Tuloksena onnistuin paistamaan jonkinlaisen kanelilla ja kookoshiutaleilla ryyditetyn munakkaan, joka maistui lievästi erikoiselta. Lisukkeeksi kirjassa neuvottiin syömään marjoja, mutta onnistuin jotenkin säätäessäni ne mustikatkin sulattamaan lähinnä litkuksi. Erikoinen munakkaani mustikkalitkun ja hitaasti juoksettuvan luonnonjugurtin keskellä ei ollut järin kuvauksellinen tapaus. Eikä herkullinenkaan. Mutta sen söi jotenkin ihan mielenkiinnosta sellaisella ”miten mikään voi maistua näin kummalliselta” -uteliaisuudella.

Eilinen Prisma-reissuni korjasi tilanteen jauhojen ja rasvan osalta, ja tänään voin jopa väittää syöneeni kookoslettua aamiaiseksi. Maku vaatii vieläkin tarkistamista, inkkarisokerissa kun on ihan oma arominsa. Tytär ehdotti makeutukseksi hunajaa tai taateleita. Pitänee kokeilla.

Käytiin katsomassa uusin Bond, joka ei ihan Skyfallin tasolle yltänyt, mutta oli silti suht ok. Bond nyt on Bond, Lontoon oma Batman. Mua hymyilytti, kun helikopteri rysähti Westminsterin sillalle, että kävipäs säkä, kun se ei rysähtänyt liikenteen sekaan. Se siltahan kun ei normisti kuhise liikennettä…

Sille en vain voi mitään, että Daniel Craig ei edelleenkään väräytä minussa mitään viisaria. Mies on kaiken seksikkyyden antiruumiillistuma, ja olen joka kerta yhtä ällistynyt, kun hän avaa suunsa, ettei sieltä tulekaan venäjänkielistä puhetulvaa. Toisaalta se brittienglanti on ainut pointti, joka tekee tyypistä siedettävän roolissaan. – Ja hei, BBC, vink-vink, mitä jos pestaisitte Bond-leffojen Q:n eli Ben Whishaw’n seuraavaksi Doctor Whoksi?!

Hiljaiseksi vetää

 

lutherking

kuvan alkuperä: Good Housekeeping, Facebook

On vaikea ymmärtää sitä, että jonkun ihmisen elämää ohjaa se, että siinä käytetään polttoaineena vihaa. Että koko moottori toimii sen vihan voimalla, niin ettei koneistoon mahdu enää myötätuntoa, sääliä, armoa, rakkautta, empatiaa. Ja että sitä vihaa ruokitaan tieten tahtoen porukalla, keitetään yhdessä katkeruuden liemiä, kunnes kaikki joukosta uskovat olevansa oikeutettuja tekemään hirmutekoja.

Väkivalta synnyttää väkivaltaa, viha lietsoo lisää vihaa. Ainut voima, joka voi pysäyttää alaspäin menevän syöksykierteen on rakkaus. Ajattelen tänään sitä, että omanakin polttoaineena täytyy olla rakkaus, sillä eihän tästä muuten mitään tule. Sitä bensaa käyn tankkaamassa Jumalan omalta st1:ltä, sillä itse en pysty sitä tuottamaan sen enempää kuin autotkaan tuottavat omaa bensaansa.

Toivoa, anteeksiantoa ja valoisampaa tulevaisuutta!

jesaja29

 

Päivä pähkinänkuoressa

Perheen päivänsankari lähtee aamuvarhaisella metsälle äitinsä koiran kanssa ja huikkaa reissuun lähtiessään ovenraosta: ”Hauskaa vesoa!”

kesoaKiireinen työpäivä, mutta normimeininkiä. Fiilis sen jälkeen:

shrugSitten päästään itse asiaan, OPS-iltapäivä! Tässä kohtaa putoan suureen, mustaan kuiluun, jonka pohjalta yritän huhuilla apua, mutta sitä ei kuulu eikä näy.

tumblr_inline_mh6yaz8eHo1r2c05ttumblr_inline_mk8kobj8Qx1qz4rgptumblr_inline_nhntj4hUmC1srry08Näissä fiiliksissä kun palaan kotiin, ja kuulen kuopukseni uusimmista edesottamuksista musiikkiopiston kuoroharjoituksissa, tilanteeni ei ainakaan parane.kidsuckbangheadEttä ei mulla muuta tänään.

collaps

Väriä syksyyn

syyskeltaOli sitten ihan pakko tehdä vielä värikkäämmät versiot samasta lakkauksesta. Aamun sumussa ankeaa maisemaa katsellessa ajattelin, että hohhoijaa, tässä sitä taas mennään: harmaa maa, harmaa taivas, harmaat puut, harmaa sumu. Kyllä vähemmästäkin alkaa kaivata väriä ympärilleen.

Mä en oikein henkisesti tahdo kestää ajatusta huomisesta. Ensin täysi työpäivä, ja sen päälle uuden opetussuunnitelman tekemistä. (Ainakin opelukijat tietävät tasan tarkkaan, kuinka riemukasta OPS-työskentely onkaan.) Eikä tässä vielä kaikki, sillä isäntä pääsee koko keljusta päivästä kuin koira veräjästä ja vain sen surkean syyn takia, että on sattunut syntymään samana päivänä 50 vuotta sitten! Eikä tässäkään vielä kaikki, sillä arvatkaapa mille viikonpäivälle minun merkkipäiväni runsaan kolmen viikon kuluttua osuu? – Aivan oikein,  l a u a n t a i l l e .

Ainut lohdullinen ajatus tässä kaikessa on siinä, että sinä lauantaina istunkin sitten Russell Streetin Fortune Theatressa vatsa täynnä jotain hyvää ruokaa.

Olen jatkuvasti jotenkin nahkean väsähtänyt, mikä varmasti johtuu tästä tautipöpöstä, myrkkykuureista ja siitä, etten ole moneen viikkoon päässyt hölkälle. Ja niin loistavat kelit kun olisi juosta! Ei loskaa, räntää, lunta eikä jäätä. Jotenkin aavistan tässä käyvän niin, että kun vihdoin olen päässyt taudista eroon ja olen taas hölkkäkondiksessa, maassa on veden ja loskan peittämä jääkerros, ja muutenkin saan taas alkaa harjoittelun puoliksi alusta tauon jälkeen. Tällä hetkellä, kuurin ollessa puolivälissä, fysiikka natisee jo pienestäkin. Siivosin eilen huushollin, mistä sain jo hien pintaan oikein kunnolla, ja köhin taas niin että ääni oli lähtemässä. Tänään sain suurin piirtein kahlita itseni kiinni työtuoliin, etten olisi sännännyt haravoimaan. Pakko malttaa himmata!

Taidan kohdistaa katseeni tuonne joulukuun alkuun ja odotettavissa olevaan breikkiin, ja laittaa huomiseksi autopilotin päälle.

Arvonnasta ja kommentoinnista yleensä

Pitänee selvittää vielä, vaikka tuonne arvontapostaukseen jo ohjeistusta editoinkin: Kommentointia (ja näin ollen myös arvontaa varten) ei tarvitse täyttää kommentointilomakkeen jokaista kenttää. Nimimerkki ja kommentti riittävät. Olen yrittänyt tehdä kommentoinnin kynnyksestä matalan, jotta kenenkään ei pakosti tarvitse levittää esim. sähköpostiosoitettaan nettiin, ellei kerran halua. – Ainakin toistaiseksi pysyttelen simppelissä versiossa. Jos alan saada paljon roskapostia roboteilta, sen ehkä jatkossa joudutte todistamaan jonkin vimpaimen kautta, että olette eläviä olentoja.

Joten arvottuani voittajan ilmoitan siis hänen nimimerkkinsä täällä ja ilmoitan samassa postauksessa meiliosoitteeni yhteydenottoa varten. Että ei kun sitten vaan:

goodluckgif

Dreyfusin ja Clouseaun maanantai

syyskynnetTiedättehän Peter Sellersin tähdittämät, maanmainiot Pink Panther -leffat? (Enkä nyt todellakaan puhu siitä surkeasta uusversiosta, jossa Steve Martin yrittää kiskoa yleisöstä väkisin irti naurua.) Clouseau koheltaa vauhkona katastrofitilanteesta toiseen, ja lopulta tämän pomo Dreyfus on niin hermorauniona alaisensa kanssa, että pelkästään Clouseaun nimen kuuleminen saa tämän silmän nykimään hermostuneena. Mitä jos Dreyfus ja Clouseau laitettaisiin samoihin nahkoihin?

Siltä minusta itsestäni on ainakin tänään tuntunut. Ja koska molemmat asustavat minussa, en pääse eroon kummastakaan. Clouseau koheltaa ja Dreyfus sätkii. Työpäivä sisälsi jo tarpeeksi unohtelua, etsiskelyä, sanaisen arkun avaamista, sotkua ja väsymystä, ja sen päätyttyä ajattelin, että huoh, nyt voin hengähtää. Mutta enhän minä itsestäni mihinkään pääse. Tytär oli ajellut Golfilla aamulla Eurajoelle Onnibussin kyytiin ja minä jäin K-kaupan pihaan sitä sateessa etsiskelemään. Päätin samalla käydä kaupassa, ja kun olin rahdannut kaikki ostokset kassan liukuhihnalle ja ryhdyin pakkaamaan, tajusin äkkiä, että lompakkoni oli kotona kirjahyllyn päällä. En yleensä ikinä edes ota sitä pois laukustani, mutta hah, nytpä tietenkin olin ottanut. Ja jättänyt.

Ei kun selittämään kassalle, joka ystävällisesti lupaa mitätöidä ostokset ja kysyy, tulenko niitä vielä uudelleen hakemaan. No, en tule. Matkaa kotiin 15 km, enkä halua ajaa sitä väliä päivän mittaan neljään kertaan. Tekevälle sattuu, ja olisin voinut suoda itselleni anteeksi, ellen olisi säätänyt töissä jo tarpeeksi, ja just lauantaina nalkuttanut jälkikasvulle kun käytiin molemmat lääkärissä (joo, sain uuden myrkkykuurin), että muista nyt ottaa sairasvakuutuskortti mukaan. Ja pojallahan oli. Mutta minulla ei. – En ikinä poista sitä lompakosta, mutta nythän alkoi muisti pätkittäin palautua, että taisin sujauttaa sen syyslomalla apteekissa käydessäni takin taskuun. Tietenkin eri takin kuin mihin nyt olin pukeutunut.

Mietin vielä farmaseutin kitkerää ilmettä tämän antaessa mulle lääkkeet henkkareitani vastaan, kun ajelin täällä kotopuolessa uudelle kauppareissulle. Lähdin niin kuin ensi sijassa ostamaan nakkeja ja ranskiksia, kun oli saatava safka pöytään pikavauhdilla. Kassalla muistin, että ai niin, levitteetkin on loppu, ja säntäsin viime tingassa hakemaan niitä, kun muut ostokset jo liukuivat kassahihnalla. Äärettömän tyytyväisenä itseeni ajelin kotiin levitteineni, kunnes viimeisestä mutkasta kaartaessani muistin, että olin ostanut ranskikset mutta unohtanut nakit.

En edes tiedä, montako eri esinettä olen tänään pudottanut lattialle. Tätä läppäriäni en uskalla tästä pöydältä tänään siirtää minnekään. Ja kynnet kuvassa lakkasin eilen. Tänään jos olisin moiseen hommaan ryhtynyt, olisi kahvinkeitinkin ollut enemmän lakan peitossa kuin minun kynteni.

Hyvä sisäinen Jacques Clouseauni, minun sisäisen Dreyfusini hyvinvointi on vaakalaudalla, ellei hän saa sinusta hermolomaa. Voisitko mitenkään ottaa muutaman viikon loman ja lähteä sättäämään vaikka Azoreille?

 

Kymmenen blogivuoden kunniaksi

tildarvontaEdit. Arvontaan voit osallistua ilman Google-, WP- tai muita tunnuksia anonyymina, kunhan keksit itsellesi nimimerkin. Arvonnan ratkettua ilmoitan voittajan nimimerkin ja postaan tänne meiliosoitteeni, johon voittaja saa ottaa yhteyttä.

Tuli tässä mieleen, että kymmenen vuotta blogosfääreissä ja uudenlaiseen sivustoon vaihtaminen voisi olla vaikka juhla-arvonnan paikka. Kuvan jouluinen Tilda-enkeli on nyt henkisesti valmistautunut siihen, että löytää uuden kodin vielä ennen joulua. Enkelineito syntyi käsissäni alkusyksystä, kun ostin kesällä uuden ompelukoneen ja suristelin sillä intona kaikkea mahdollista.

Aloitin bloggaamisen oikeastaan vähän kuin sivutuotteena, sillä päätavoitteenani oli oppia ymmärtämään html-kieltä ja luoda omat kotisivut. Vietin yhden kesän nenä kiinni asiaa käsittelevissä kirjoissa, selvitin yli vaalean hilseeni meneviä kohtia atk-opemme avustuksella ja sain kuin sainkin (yllättävän nopeasti) luoduksi sivuston, josta blogi oli yksi osa.  Varsin pian kuitenkin blogistani tuli sivujen tärkein ja itselleni hauskin osa. Olen aina rakastanut kirjoittamista, ja nyt sain näpytellä ensinnäkin niin paljon ja mitä vain halusin, ja kaiken kukkuraksi minulla oli lukijakunta, jonka kanssa oli vielä kommentointisysteemin kehittyessä mahdollista olla vuorovaikutuksessa.

Vuoden 2005 syksyn ensimmäiset blogikirjoitukset olen poistanut täältä jo kauan sitten ja tulostanut itselleni kansioon talteen, ja täytyy sanoa, että hieman on sekä blogini että muiden sivujeni ulkonäkö muuttunut kymmenen vuoden aikana! Jos käytte vanhoissa blogiarkistoissa vilkaisemassa vuoden 2006 postauksia, näette huonoa sommittelua, räikeitä värejä ja mauttomia taustakuvia. Kas, kun silloin oli niin kivaa luoda nettisivustoon väriä ja vauhtia!

Ulkoisesti täällä on meno muuttunut hillitymmäksi, mutta hörhöilyn määrä IRL on päinvastoin lisääntymässä koko ajan. Sikäli tietysti lukijoiden kannalta mukavaa, että on aina jotain, jolle naureskella. Tylsäähän se olisi lukea, miten olen syönyt antibioottikuurini ohjeistuksen mukaan, onnistunut keittiön maalaamisessa ja kasvattanut hillitynhallitut lapset. Ja sitten vain raportoisin täällä, että ei mennyt tälläkään viikolla mitään hukkaan. Kaikki tallessa ja homma hanskassa.

Mutta jotta enkelineitoni löytäisi sen uuden kotinsa, tässä teille arvonnan säännöt: Osallistumisaikaa on marraskuun 21. päivään, eli Hilman päivään asti. Kyseinen lauantai siis mukaan lukien. Arvon voittajan sunnuntaina 22. päivä, tai pikemminkin Onni jo nimensäkin takia saa toimia onnettarena. (Miespuolinen onnetar? hmmm) Osallistujiksi ovat tervetulleita kaikki blogini uudet ja vanhat lukijat, ja osallistuminen tapahtuu jättämällä tähän postaukseen kommentin, jossa kerrot: 1. minkä ikäinen olet 2. mitä teet päivätyöksesi ja 3. miten kauan olet seuraillut blogiani. Olisi jotenkin niin kiva tietää jotain teistä siellä ruudun toisella puolella.

Hyvää arpaonnea kaikille! Sen ainakin voin luvata, että koska lukijakuntani ei ole blogosfäärin laajimpia, voittomahdollisuudet ovat huomattavasti suuremmat kuin lottoarvonnassa!  😉

 

 

 

 

 

 

Ihana Bordeaux

bordeauYksi syysloman tilaustuotteista oli PicturePolishin Bordeaux-lakka, joka on luonnossa vielä jumalaisempi kuin yhdessäkään näkemässäni kuvassa. Tämä vaatisi pitemmät kynnet kuin mulla tällä hetkellä, joten tarkensin kynsieni sijasta pulloon. Se on tällä hetkellä kauniimpaa katseltavaa. Mutta siis hyvät pyssyt mikä väri!

Muuten tänään onkin sitten ollut sellainen päivä, että olen koko ajan kaivannut takaisin nukkumaan. Herätyskelloni soittaa 5.45 ja tänään, kuten monena muunakin aamuna, suon itselleni kymmenen minuutin torkutuksen. Olin jotakuinkin järjissäni ekan soiton kohdalla, mutta uskokaa tai älkää, olin sen kymmenen minuutin aikana ehtinyt vaipua niin syvään uneen, että näin jo täyttä häkää unta siitä, miten olin jakamassa lapsuudenkotini huoneita jonkin isomman porukan asuttavaksi. – Kymmenessä minuutissa! Eikö meille muka joskus psykan tunnilla lukiossa opetettu, että ihmiseltä kestää monin verroin kauemmin päästä unen REM-vaiheeseen, niin että jotain uniakin näkee? (Näin yhdessä vaiheessa unta myös siitä, miten kävelin kultaisen viljapellon keskellä, missä tähkät kutittelivat nenääni, ja heräsin siihen, että Onnin kiharat tunkivat sisään sieraimistani, kun pikkumies oli taas kipittänyt väliimme keskellä yötä ja käpertynyt lähelleni.)

Ehkä muistan lukion opit väärin, mutta sen tiedän, että koko päivän olen hinkunut takaisin vällyjen väliin. Työpäivän jälkeen oli vain riennettävä kuskaamaan Mister Viljapelto pianotunnilleen ja sieltä taas kiireellä kotiin syömään, jotta ehdin puoli kuudeksi yhteen pieneen seurakunnan tilaisuuteen, jonne olin lupautunut ystäväni kanssa kahvinkeittäjäksi. Ihan ok juttu muuten, mutta miten juuri tänään olenkin ollut kaikista päivistä näin unelias! Syytän sitä, että heräsin täysin väärässä unen vaiheessa.

Aivan, olisi pitänyt nousta sen ekan soiton jälkeen, kun väsy ei ollut vielä kaoottinen. Tyhmästä päästä jne.

Voi Peter Capaldi

capaldiwhoMinä en ymmärrä, mitä teen sinun kanssasi. Juuri, kun olet ollut aivan tönkköpönkkö parissa edellisessä jaksossa ja olen valmis heittämään sinut Dalekien sädetettäväksi, ilmestyykin jakso, joka on nokkera ja näppärä ja oikein kunnon Doctor Who -kamaa, ja sinun roolisuorituksesi pelittää oikein hyvin. Voisitko nyt hyvä mies päättää, osaatko olla Doctor vai etkö osaa? Minun mielestäni on kamalan hankalaa pettyä, kun odotan innolla uutta jaksoa ja ajattelen, että jes, kyllä tämä mies sittenkin hoitaa homman kotiin. Ja sitten ei hoidakaan. Ja lähes yhtä rasittavaa on asettua pessimistinä telkun ääreen ja huomata, että olen arvioinut sinut sittenkin väärin ja aivan epäoikeudenmukaisesti.  Voisitko mitenkään tehdä tasaisen hyvää roolisuoritusta jaksosta toiseen, kuten Matt Smith tai David Tennant?

Olen muuten nähnyt sekä Tardisin että Dalekin, kahdessakin eri paikassa. Itä-Lontoon Doctor Who -kaupan yhteydessä on myös sarjaan liittyvä museo, joskin itse liikkeeseenkin on sijoitettu rekvisiittajuttuja. Ja vieraillessani BBC:llä pääsin pussailemaan Dalekin kanssa, sillä headquarters valmistautui kuningattaren vierailuun ja esille oli tuotu sen hetken kuuminta kamaa. Kuukauden kuluttua Lontoo kutsuun jälleen, kun isäntä ja minä täytämme yhteensä 100 vuotta. Olisi kovin siistiä törmätä Tardisin tai Dalekin sijasta itse Doctoriin, mutta mitäköhän tuo matkaseura mahtaisi siitä tuumata? (Taitaisi lähteä Amy Pondin etsintään.)

Lontoo saattaa kutsua jälkikasvuakin. Tytär on hakenut yliopistoon Brittein saarille, ja tänään tuli tieto, että ainakin Lontoon King’s College on hyväksynyt hänet opiskelijakseen. Aivan kaikki on vielä auki, ja odottelemme vastauksia muualtakin, mutta kovasti tosissaan tuo typykkä nyt on sinne Brittilään menossa. Äidin hiuksia nostattaa taivaisiin etäisyys ja kustannukset – juuri vastikään oli lehdistössä juttua siitä, millaisiin järjettömyyksiin Lontoon vuokrataso on kohonnut, mutta jos tie lopulta vie juuri sinne, niin ajattelisin optimistina kuitenkin, että kaikesta jotenkin selvitään. Ehkä liiankin optimistista ajattelua, mutta jotenkin olen kaikesta kauhunkankeudestani huolimatta hemmetin ylpeä siitä, että jälkikasvu on tehnyt kovasti työtä unelmansa eteen, eikä ole sellainen arkajalka kotihiirulainen kuin minä aikoinaan. Toisaalta olen myös sinänsä ylpeä itsestäni, että olen omasta sisäisestä puolikauhustani huolimatta rohkaissut tytärtä hakuprosessiin, enkä ole ensimmäiseksi teilannut ajatusta mahdottomana ja esittänyt sataa eri syytä minkä takia niin ei missään nimessä voi tehdä. – Kuten oma äitini olisi toiminut. Meillähän ei mihinkään oltu ryhtymässä, ellei homma ollut tuttua, turvallista ja satavarmaa.

Mutta hei, pojasta polvi paranee ja äidistä tytär! Katsotaan, mihin tulevaisuus meitä kuljettaa. Sitä odotellessa hykertelen onnellisena mm. niistä teatterilipuista, jotka olen reissulle jo varannut.

Ne kynnet!

031115Tässä jaksossa mulla loppuu koulupäivä tiistaisin tuntia aiemmin kuin normisti, ja nyt, kun on ollut näin upeat ja lämpimät kelit, olen huristanut meidän kakkosautolla töihin, jotta pääsen lähtemään aikaisemmin – ja ryntäämään kotona haravan varteen.

Tiedän. Tämä on sairaus.

Mutta tänäänkin teki niiiin hyvää kuopia pihamaalta kuolleita vaahteranlehtiä pois ja tehdä putsia jälkeä. Tällä täytyy olla jotain tekemistä tämän mun duunini kanssa, sillä olen useasti ajatellut sitä, että koska en työssäni yleensä näe minkään konkreettisen jäljen syntymistä (en ole vielä keksinyt keinoa upottaa ruotsin imperfektiä kaikkien oppilaiden kalloon, saati sitten että olisin keksinyt keinon nähdä, MITEN se uppoaa sinne), kaikki tällainen puuhaaminen ja näpertäminen on työlleni oivaa vastapainoa.

Kynnet vain kärsivät tästä puutarhainnostuksesta, joskaan eivät muutenkaan ole parhaassa terässä. Kuten olen jo aiemmin tunnustanut, pureskelen kynteni lyhyiksi ihan just sillä minuutilla, ellen ole lakannut niitä. Näin kävi syyslomallakin, vaikka kunniakseni on sanottava, että pystyin olemaan lähes vuorokauden ilman lakkauksia ennen kuin kävin niihin käsiksi (=hampaiksi?). Tämä on tällaiselle kynsikoristelijafriikille vähän ristiriitainen tilanne, enkä voi kuvitella, että esimerkiksi Better Nail Dayn Sissi tai Charming Nailsin Taina ikimaailmassa sabotoisivat omia kynsiään tällä tavalla. Tilanne on vähän sama kuin jos ruusuja kasvattava puutarhuri ei pystyisi mitenkään pitämään näppejään erossa kukinnoista, vaan ensimmäisen tilaisuuden tullen nyppisi kaikki terälehdet irti. Ilmankos meikäläisestä ei ole kynsibloggaajaa tullut. (”Hei vaan kaikki! Tänään katsellaan, miten paljon narskutin eilen pois etusormeni kynnen pituudesta.”)

Illalla päätin, että nyt tehdään lakattomuudesta loppu ja aletaan taas hoitaa noita tynkäraukkoja. Olin syysloman aikana tilannut Cesar Shopista itselleni uusia tuttavuuksia, Milv-siirtokuvia, ja tänään ekat pääsivät kokeiluun. Aksenttikynnellä siis siirtokuva, pikkusormessa Essien Licorice ja muissa kynsissä saman merkin Fifth Avenue. Milvit tuntuivat olevan vähintäänkin yhtä helppokäyttöisiä kuin Blueseat, joten laittaminen oli helppoa. Nyt sitten vain testataan kestoa. Laitoin kyllä päälle peräti Konadin päällyslakan, joka on mielestäni aika jämerää tavaraa.

Eilen lähtiessäni Pilates-tunnilta kotiin katsahdin auton lämpömittariin, joka näytti +12 astetta. Olen vielä yskinyt siihen malliin, etten ole hölkälle tohtinut lähteä, mutta taivas suokoon, että nämä kelit jatkuvat pitkään. Nythän on, kuten isäntä totesi, yhtä lämmintä kuin kesäkuussa, muttei niin sateista.