En voi ymmärtää, mikä riivasi minut lähtemään aamulla Tampereelle hautajaisreissuun ilman takkia. Haloo, minut, joka palelen heti, jos lämpötila tippuu alle +25 celciusasteen! Jotenkin vaan on ollut niin lämmintä lähipäivinä, ja ajattelin, että nopeastihan siellä sujahtaa autosta kappeliin ja muistotilaisuuteen, kun ei tuhkauksen takia tarvitse haudalla värjötellä.

Hah-hah.

Tampereelle päästyämme mittari näytti +8 astetta (!!! ja mä kun olen aina luullut, että sisämaassa on lämpimämpää kuin rannikolla, kaikki aina väittävät merituulta viheliäisimmäksi mitä on) ja tuuli puhalsi kuin hurrikaanissa. Olin umpijäässä jo kipitettyäni hamosessani hautausmaan parkkipaikalta kappeliin, puhumattakaan seikkailuistamme Tammelantorilla muistotilaisuutta ja parkkipaikkaa etsimässä. Ja kun olimme löytäneet perille, kävi ilmi, että paikka oli vielä kiinni, ja että tilaisuutemme alkaisikin vasta puolen tunnin kuluttua. Uusi kipitys autolle jäätävän tuulen läpi. Ja sitten taas takaisin.

Vedän vuorotellen kamomillateetä, hunajaa, inkivääriä ja buranaa. Kiva lauantai-ilta. Ja ihan itseäni saan kiittää.

Mieltä piristi FaceTime-puhelu Brittilästä. Tytär näytti ostamaansa Tylypahka-kaapua. Ihan totta, siellä käydään syömässä tietynlaiset kaavut päällä, joka collegella on omat värinsä. Ja kaapu oli tietenkin ostettu kaapukaupasta, mistäs muualtakaan, joka näytti siltä kuin olisi ollut pystyssä tuhansia vuosia. Fröken Julie iloitsi myös vaakunakoristeisista serveteistä ja common roomista, jossa on tietenkin takka. Onneksi meilläkin on. Eikun ripaus hormipulveria niin jälkikasvun pää ilmestyy juttelemaan tuonne takkatulen keskelle.

Kahden ekan päivän aikana opiskelijatar oli jo bongannut Steven Hawkingin. Kehoitin häntä pitämään puskia ja pensaita silmällä, josko David Attenborough lymyilisi jossain niistä. Mies oli ollut vierailemassa siellä viikko sitten, mutta mistäs sitä tietää, minkä kerttuhyypän se on sieltä kenties löytänyt ja jäänyt seuraamaan.

Mistä tulikin mieleeni… Pahoittelut kielenkäytöstä, mutta tää on silti ihan hillitön!

Tänään se nosti taas pientä, rumaa päätään. Viidenkympin kriisi. Että mitä hittoa olen tähänastisella elämälläni tehnyt? Mitä olen saanut aikaan? En mitään.

Miksi mä olen ollut tällainen nyhverö? Tytär lähtee kohtsiltään ulkomaille opiskelemaan. Miksen minä tehnyt samaa nuorena? Jo sen runsaan vuoden aikana, jonka se on viettänyt Turussa, se on tutustunut mitä coolimpiin persooniin, viettänyt kunnon opiskelijaelämää ja matkustanut kaksi viikkoa Kazakstanissa! Minuun jälkikasvu ei ainakaan ole tullut, se on näköjään vissi ja varma.

Sain lisäpotkua kriisilleni, kun tiimimme koulussa etsi täksi vuodeksi jotain hyvää ulkopuolista puhujaa oppilaille, ja päädyimme Meeri Koutaniemeen. Rahoitus on vielä auki, mutta jos saamme sen puolen kuntoon, yritämme saada hänet kevätlukukaudelle. Minulle Koutaniemi oli uusi tuttavuus, mutta pelkkä Speakersforumin esittely sai minut kiemurtelemaan kuin kastemato: ”Meeri Koutaniemi pakkasi reppunsa 19-vuotiaana ja lähti kokeilemaan onneaan kuvajournalistina Intiassa – ja jäi sille tielle. Meeri on dokumentoinut journalistina ja valokuvaajana maailmaa ja sen selviytymistarinoita yli 40 maassa ja keskittynyt työssään ihmisoikeuksiin…” AUTTAKAA JOKU! Mitä MEIKÄ on tehnyt? Takonut Jag heter ja Vad heter du kakaroiden päähän 24 vuoden ajan!

Kriisini keskeinen kysymys on: Miten ihmeessä päädyin takahikiän kieltenopeksi keskelle tämänhetkistä elämääni? Miksen opeta vaikka aikuisopiskelijoita Lontoossa? Miksen toimi tulkkina YK:ssa? Miksi olen hajuton, mauton ja väritön keskiluokan taapertaja, joka ei jätä tähän maailmaan minkäänlaista jälkeä? Auuuuugh!

Miksen ole kirjoittanut edes sitä kirjaa, josta olen aina haaveillut? – Tai, no, vastaus kyllä tiedetään.

Voi *perinnesana*.

Avauduin aiheesta lounatauolla ruokapöydässä, ja osa työkavereista valitteli potevansa samaa kriisiä jo neljänkympin kohdalla. Pari työkamua tosin yritti etsiä valoisia puolia ja vakuutteli, että varmasti on monia, jotka kadehtivat minunkin elämääni.

Hyvä, ettei maito purskahtanut nenästäni ulos, ja kieltämättä pöytäseurue oli huvittunut, kun kysyin, että KUKA muka kadehtii yläasteen ruotsinopettajan elämää???

Kun saisi edes painonsa pysymään kurissa sen verran, että mahtuisi vaatteisiinsa.

Entä miksei siivoaminen auta mitään? Miksi kaikesta uurastuksesta huolimatta talo on kuin kaatopaikka?

Miksen kymmenien vuosien yrittämisen jälkeen ole onnistunut saamaan itsestäni järjestelmällistä opettajaa, jolla paperit pysyvät siisteinä, suorina ja järjestyksessä? Kuin veitsenä, joka kääntyy haavassa, löysin tänään työlaukustani vuotavan juomapullon, joka oli kastellut mm. arvostelukirjani ja liimannut sen sivut kiinni toisiinsa.

Olen hengissä ainoastaan kanslistimme ansiosta, jolla oli antaa mulle varakirja. Nyt pitää siirtää alkusyksyn (onneksi vähäiset!) tulokset paperimassamössökirjasta uuteen.

Enpä tiedä. Ei mene putkeen nyt. Välillä elämä on. Syvältä.

Jotkut kynsilakat ovat suoraan paholaisesta. Kuten OPIn Sailing & Nail-ing, jolla lakkasin tänään kynnet ensin kolmella kerroksella (raidoittui niin hitokseen), sitten tärväsin ne lampunkylkeen, sitten poistin ja vedin koko homman alusta ja pääsin kahdella kerroksella, minkä jälkeen tärväsin ne jotenkin uudelleen, en edes tiedä mihin, mutta taas piti poistaa. Lähes mikä muu tahansa lakka olisi siinä ajassa kuivunut jo kosketuksen kestäväksi, mutta tämä lateksi oli läpimärkää, ja siihen syntyi aivan järistyttävät montut. Vaihdoin lakkaa ja jo alkoi pelittää. Siinä vaiheessa tosin oli jo hermo mennyt. (Kuvassa Ella + Milan Rosy Cheeks, jonka kanssa lakkaaminen onnistui.)

Miten samanlaista kuin ompelemisen kanssa! Kun homma toimii ja jälkeä syntyy, ei ole mitään sen kivampaa, mutta ans olla kun satut ostamaan kangasta, joka osaa tehdä kaikki mahdolliset temput ja vielä muutaman muun siihen päälle, niin jo olet kiroamassa koko puuhaa.

Unimaski on tyttäreltä saatu. Niin ahkerassa käytössä, että pesin sen tänään koneessa, ja ihme kyllä, se ei tykännyt siitä ollenkaan pahaa. Tytär lahjoitti tän mulle aikanaan sen takia, että olin pöllinyt hänen maskinsa, joka oli asteen hillitympi Don’t disturb -tekstillä. Olin varma, että tästä tippuisivat paljetit jo parin ekan yön jälkeen, mutta mitä vielä. Kestivätpä näköjään konepesunkin.

Sää on ollut kuin morsian, luin aamupäivällä ulkona puutarhatuolissa ja haaveilin jopa saavani itseni tänään hölkkäpolulle, mutta hormonini ovat olleet toista mieltä. Jälleen kerran se infernaalinen päänsärky ja rekan alle jäänyt olo. Koko kroppa lyijystä valettu. Tuntien valmistelu otti päähän, yhden vapaapäivän viikonloppu otti päähän. Kuin myös se, että lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli Lainsuojattomat-teatterifestarista ja luettuani arvostelun Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -esityksestä, jossa homma hoidettiin klovnerian keinoin, ryntäsin tietsikalle etsimään näytösaikoja ja lippujen hintoja nähdäkseni vain, että festari loppui tänään. Oli ja meni. Miksi lehti puffasi esityksiä vasta nyt??? Rakastin klovneriaesitystä Juoksuhaudan tiestä, joka esitettiin koulullamme vuosi, pari sitten. Kovasti mieluusti olisin käynyt katsomassa toisen tämän genreen esityksen.

Kaiken kaikkiaan antaisin sunnuntailleni kouluarvosanan 6.

Lauantai. Kello soi aamulla kuudelta.

Olisin antanut aika paljon siitä, että olisin voinut jäädä sänkyyn ja vajota uudelleen uneen.

Todellakin! Ainut lohtuni oli, että sää ulkona näytti harmaan, tihkusateisen surkealta, joten uimahalli olisi oivallinen paikka viettää tämä päivä. Eikä siinä mitään, leppoisasti päivä sujuikin, mutta sehän on selvää, että päivän päätyttyä olin aivan tillintallin univajeen takia. Kuvittelin ottavani tunnin torkut, mutta hahhah, yllättäen ne venyivät kahden tunnin torkuiksi. Ihan pikkuiset päikkärit juu.

Unet tulivat todella tarpeeseen, mutta sen jälkeen aloinkin taas olla toimintakunnossa. Itse asiassa vietin loppupäivän puunaamalla tätä huushollia, eikä edes ottanut päähän!

Huomisaamuna mua ei saa ennen yhdeksää sängystä edes maanjäristys. Jossain ysin ja kympin välissä saatan herätä, heittää smoothieainekset blenderiin ja palata sitten sänkyyn tapaamaan Gilmoren tyttöjä.