Siinä ne ovat. Kahdessa pinossa. Ne löytämäni päiväkirjat. Mutta ensimmäisen ja osittain toisen opiskeluvuoden merkinnät puuttuvat. Niitä ei vain ole. Koska tiedän kirjoittaneeni päiväkirjaa silloinkin, kyse täytyy olla siitä, että olen jostain syystä tuhonnut ne kirjat. Tai kirjan, saattaahan olla, että kaikki on ollut yksissä kansissa. Mutta taivaan tähden, MIKSI? Jokin asia siellä on jälkikäteen luettuna ottanut niin systemaattisesti päähän, että olen hävittänyt koko kirjan. Argh, voi typeryyttä! Kaikki päiväkirjaa kirjoittavat ihmiset tietävät, ettei pidä liian pian tapahtumien jälkeen mennä lukemaan omia merkintöjään, koska ne tuottavat vain äärettömän määrän häpeä-flashbackejä. Jotain sellaista siinä varmaan on päässyt tapahtumaan, koska en mitenkään keksi mitään muuta syytä yhden päiväkirjan puuttumiselle. Enää en pysty muistamaan sitä, mikä minut tuhoamiseen on vimmastuttanut.

Torstaina 11.5.1989 olen liimannut sivulleni kuitin ravintolasta, jossa olimme juhlistamassa auskultoinnin päättymistä, ja sen alle kirjoittanut isoin kirjaimin: AUSKULTOINTI  O H I !  Lasku oli huikeat 156 markkaa, minkä on täytynyt kirpaista, mutta muistan vielä, että pidin yhteistä ruokailuamme sen arvoisena. Paikkana oli Brahen Kellari, joka ainakin siihen aikaan oli kovin korkeatasoinen ravintola. Valokuva-albumista löysin kuvan itsestäni lähdössä kyseiseen happeningiin, paikan päältä minulta ei kuvia löytynyt. – Voi nuoruutta! (Ja 80-luvun lopun muotia…)

Sitä voisi luulla, että olisi huikean hauskaa lukea vanhoja päiväkirjojaan, mutta olen ollut kyllä hemmetin tylsä kirjoittaja koulu- ja opiskeluaikoina. Ja juuri ne jutut, joita kaipaisin, puuttuvat vallan. Ekan opiskeluvuoden kirjaa ei ole, ja Saksan kesänäni olin kirjoittanut äärettömän niukasti yhtään mitään.

Nuo kaksi pinoa kuitenkin sisältävät suurimman osan elämästäni vuodesta 1977 vuoteen 2001, jolloin tympiinnyin päiväkirjan pitämiseen perinteisessä muodossa. Aika kunnioitettava pino. Nyttemmin voisin kai alkaa säilöä Bullet Journalini samaan lootaan, se nyt lähinnä pitää sisällään arkihistoriaani. Kaipaamani tekstit osoittavat näet sen, että päiväkirjoja ei kuitenkaan kannata heittää pois, koska joidenkin asioiden tarkistaminen niistä saattaa olla hyvinkin ilahduttavaa jollottavantylsästä kirjoitustyylistä huolimatta.

Turussa ei voi käydä poikkeamatta Raision Ikeassa. Ja Ikeassa ei voi käydä ostamatta Ahlgrenin bilar-karkkeja. Mun tarkoitus oli hakea säilytyslaatikoita vaatehuoneeseen, henkareita ja desilitramittoja, ja kerrankin pysyin alkuperäisissä päätöksissäni tekemättä ylimääräisiä heräteostoksia. Olen ylpeä suorituksestani.

Oikeasti siis reissu kohdistui Turkuun, jossa tapasin 30 vuoden jälkeen vanhoja auskultantti- ja ruotsinopiskelukavereitani. Katselimme pääkirjaston kolmannen kerroksen ikkunasta valtavaa monttua ja rakennustyömaata, jonka paikalla entinen kielten rakennus, Juslenia, sijaitsi. Eipä kyllä tullut ikävä sitä 70-luvun rakennushirviötä, joka olisi hyvin voinut olla jonkun itäsaksalaisen arkkitehdin piirtämä. Sisustuksen värityskin huiteli kauniilla vaaleanvihreä-oranssi-kakankeltainen -akselilla.

Mutta voi, miten oli hauskaa tavata vanhoja tuttuja! Vietimme pitkän tovin Piccu Maccia -ravintolassa syömässä ja jutustelemassa. Ravintola on sellaisessa paikassa, että sen ohi ei voi vahingossa kävellä ja ajatella, että haa, ravintola, poikkeanpas syömään. Siitä on tiedettävä. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista, joten kannattaa hakeutua joskus paikalle.

Miten erilaisia asioita eri ihmisillle olikaan jäänyt mieleen. Henrik Mariedahlin käännöskurssit me kaikki kyllä muistimme. Mies oli hirviö lähes kaikkien mielestä, pelkäsimme niitä istuntoja kuollaksemme. Minun paperi- ja kynäfriikkiydestäni kertoo se, että kukaan muu ei muistanut luonnontieteiden talon takaoven vieressä sijainnutta kioskia, josta saattoi ostaa suklaapatukoita, kirjoitusvälineitä ja luentopaperia. Olin vakiasiakas.

Minä puolestani en muistanut sitä, että Anneli Auer oli aloittanut kanssamme yhtä aikaa ruotsin (ja myös englannin) opinnot. Oli jokseenkin creepy fiilis, kun mietin, että vuonna -87 olin yhtä aikaa Münchenissä aupairina jonkun Annelin kanssa, joka oli myös Turun kieltenopiskeiljoita, ja yhteinen kesä samassa kaupungissa sai meidät tapaamaan pari kertaa. Käytiin kahvilla ja jotain balettiakin katsomassa. Olin ihan höhlän helpottunut, kun hokasin, että Saksan Anneli oli kyllä joku muu  –  Auer kuulemma lopetti jo ekan vuoden jälkeen.

Sitten alkoi kauhea pähkäily siitä, että kukahan se Saksan kamu sitten oli, ja lähdin jo penkomaan vanhoja päiväkirjojani esille ton meidän isomman vaate- ja varastohuoneen perukoilta. Major mistake. Eihän sinne mahtunut sisään edes astumaan. Kuka jo arvaa, mitä tapahtui? – Joo, en mä ihan täyssiivousta yhdessä päivässä ehtinyt tehdä, mutta aika mojovan rupeaman kuitenkin. Ja löysin ne päväkirjatkin, joskaan en ollut Saksan kesänä paljoa kirjoitellut (oli kerrankin tarpeeksi tekemistä!). Lätkäisin kirjat yhteen uuteen Ikea-lootaan ja jätin ne nyt tuonne pienempään vaatehuoneeseen odottamaan tarkempaa tutkimista. Ihan pakko etsiä käsiini ekan opiskeluvuoden merkinnät, mitähän kaikkea dorkaa olen silloin mahtanut ajatella. Silloiselle minälleni antaisin nyt kyllä kokonaisen suursanakirjan paksuisen opasteoksen elämästä.

Tästä kaikesta seurasi kunnon jossittelusessio. Olen istunut pitkin päivää käsi poskella, muissa maailmoissa, pohtimassa kulkemattomia polkuja ja valitsematta jääneitä valintoja. – Älyn hyödyllistä. Onneksi tuli edes toi vaatehuone raivatuksi, muutenhan tässä on päivä mennyt aika lailla pelastusarmeijalle.

Pimeänä ja lumisateisena iltana pysähdyin ottamaan kännykällä kuvaa paikallisesta Pullin kartanosta, kun kuljin taas tapani mukaan Hellin kanssa sen ohi. Jouluvalaistuksessaan kartanon päärakennus on upea näky, joskin minun huomioni on kiinnittänyt jo aiemmin ja useasti kirjasto-/työhuone, joka näkyy tielle päin toisesta suunnasta, ja on niin kutsuvan näköinen, että itkettää.

Vuosikymmeniä sitten, ollessani pikkutyttö, pääsin aina joskus harvoin käymään kartanossa. Jostain syystä, ehkä siksi, että hänen vanhempansa olivat käsittääkseni olleet kartanon torppareita, isoisäni oli johkaantunut jotenkin hoitamaan joitakin kartanon asioita. Isäntäväen ollessa poissa hän kävi huolehtimassa jostakin, joka ei koskaan oikein valjennut minulle, mutta meidän vierailumme ajoittuivat aina sellaisiin ajankohtiin, jossa kartanossa väki oli paikalla.

Muistan tavanneeni kartanon vanhan emännän jonakin aurinkoisena kesäpäivänä, kun tämä istui rottinkisessa puutarhatuolissa viltillä peiteltynä kartanon sisäpihalla. Hän kysyi nimeäni, ja totesi sitten, että Katriina on kaunis nimi. Muuta en hänestä muistakaan, enkä tänä päivänä tiedä, oliko kyseessä kenties Carolus Lassilan, Suomen suurlähettilään, äiti, isoäiti vai isoisoäiti.

Muistan päärakennuksen ison olohuoneen ja siitä avautuvan lasikuistin, joka on tuo pyöreä osuus valaistun parvekkeen alla. Olohuoneessa, tai ehkä se oli salonki, oli vanhoja tyylihuonekaluja, valtava ruukkupalmu tai ehkä peikonlehti, ja suuri flyygeli, jota mielelläni kävin kokeilemassa, vaikken osannut soittaa mitään Ukko Nooa ja muutamaa sointua kummempaa. Jossakin yläkerran huoneessa sain myös käydä, jossa oli vanhoja lastenkirjoja. Muistan tarinan kissaneidin leipomosta, jossa valmistettiin sokerihiiriä ja hiekkahentusia.

En tiedä, kuka suvun jäsenistä asuttaa nykyään päärakennusta. Kirjasto-/työhuoneessa istuu välillä lukemassa joku, ja näky lumoaa minut joka kerta. Eräänä iltana joku tuli ovesta ulos juuri, kun kuljin Hellin kanssa ohi, mutta etäisyyttä ja pimeyttä oli liikaa nähdäkseni mitään sen tarkempaa.

Kartano kiehtoo minua näiden muistipätkieni takia. Olisi sykähdyttävää nähdä, millaista siellä nyt on. Onko olohuone yhtä valtava kuin muistin? Vieläkö flyygeli on samassa kohtaa ovensuusta vasemmalla? Mitä on tapahtunut niille vanhoille tyylihuonekaluille? Onko kaikki ennallaan melkein kuin Dickensin Satis Housessa, vai onko vanha saanut väistyä modernin tieltä? Toiveeni päästä käymään paikassa tuskin koskaan tulee toteutumaan, mutta sitä kutkuttavampaa sitä on ajatella.