Se on nyt kynsillä lisää pilkkuja ja lähestyvän pääsiäisen kunniaksi keväisiä karkkivärejä. Kevät tosin tuntui tänään olevan taas kaukana, kun ajelin töistä kotiin sellaisessa raesateessa että oksat pois. Tuntui vallan unennäöltä eilinen auringonpaiste, jossa käpyttelin Nellan kanssa kuuden kilsan lenkin. – Nella oli meillä viikonlopun verran, mutta anoppi on nyt palannut risteilyltään ja vienyt karvakuonon mukanaan.

Lauantainen veso-päivä on vienyt taas niin mehut meikäläisestä, että huhheijaa. Onneksi on pääsiäiskatko tulossa, muuten en tiedä, mihin mä väsyneenä hatarapäänä mahtaisin vielä päätyä. Kas, kun viikko sitten perstaina olin jo aivan puhkipoikki vimpan tuntini jäljiltä. Keräsin kamani ja sammutin laitteet, raahauduin autoon ja istahdin pelkääjän paikalle, kun ajattelin, että isäntä ajakoon, itse en jaksa. Odottelin siinä ja selailin Instaa kännykällä, ja sitten aloin ihmetellä, kun ei isäntää kuulu eikä näy. Itse asiassa ihmettelin sitä, että ketään ei kuulu eikä näy. Funtsasin, että mitä hittoa siellä nyt on tapahtunut, ja että jotain vakavaa sen täytyy olla. Kunnes vilkaisin rannekelloani ja tajusin, että jukrat, kello oli vasta varttia vaille kaksi ja mulla olisi vielä yksi oppitunti edessä.

Lievästi hölmistyneenä ja äärettömän huvittuneena palasin kamoineni opehuoneeseen ja sanoin työkavereille, että hommatkaa mut hoitoon pliis. Ei siis riittänyt se, että olin aamulla tiskikonetta täyttäessäni mennyt jossain vaiheessa ajatuksissani reverselle ja heräsin todellisuuteen siinä kohtaa, kun laittelin juomalaseja koneesta takaisin hyllyyn. Piimälasi on sen verran julma näky ennen pesua, että se niinkuis hätkäytti.

Mutta mun päiväni olikin jo alkanut sillä, että olin tiputtanut D-vitamiinipurkin kannen suoraan sinne piimälasiin. (Uskokaa tai älkää, mutta on minulla järjellisiäkin hetkiä. Välillä.)

Olen rullaillut vaatteita KonMari-tyylillä valkoisiin Ikea-laatikkoihini, käynyt Club For Fiven ihastuttavassa konsertissa, ostanut superhalvalla hinnalla superpaksun Bible Dictionaryn jenkkilän Amazonista, potenut henkistä tuskaa keskimmäiseni saatua ajokortin (”Varo aitaa! Varo ojaa! Varo puuta! Varo vanhaa äitiparkaasi!”), lukenut Gillian Flynnin hyytävänsairaan trillerin ”Gone Girl” ja sijoittanut viimeinkin 50-vuotissynttärinä työnantajalta saamani lahjan Kalevalan Lumikukka-koruihin. – Vain Tosiope valitsee lahjakseen Kalevala-koruja, joten mä voin nyt sanoa olevani kutsumusammatissa. Vielä pitää hommata kukonaskelkuvioinen pikkujakku ja nuttura niskaan.

Nimittäin paitis on Lindexin. Ja siitä sain idean kynsiin. Pohjalla OPIn Bogota Blackberry, joka omassa putelissani on sellaista paksua töhnää, että koostumuksen kanssa on tulla hulluksi. Onkohan tästä ollut korkki huonosti kiinni siellä kaupan hyllyssä? Isäntä toi tän joskus mulle tuliaisiksi Ideaparkin Kicksistä, eikä kuulemma ollut missään poistoissa vaan ihan hyllyssä muiden putelien mukana. Hmmm.

En tiedä, kannattaako perin väsähtäneenä tehdä mitään, mutta Ikeaan ei kannata lähteä. Olin luvannut heittää frökenin Turkuun, koska sillä oli niin paljon tavaraa ettei se bussissa olisi selvinnyt, ja paluumatkalla halusin käydä hakemassa Ikeasta lisää niitä valkoisia laatikoita à la KonMari. Pääsin kylppäriosastolle asti löytämättä niitä, ja sitten piti pyytää isäntää lähettämään mulle kuvan sieltä lootan pohjasta, että mikä nimi tai numerosarja. Myyjä sitten näpytteli konettansa siinä kylppärikamojen keskellä ja totesi iloisesti, että juu, nämähän ovat Variera-laatikoita ja löytyvät heti sieltä ensimmäiseltä osastolta, keittiötavaroista.

Niin haperoksi olen siis tullut, etten enää muistanut, mistäpäin Ikeaa olin niitä öbaut viikko tai kaksi sitten ostanut. Eikun takaisin vastavirtaan koko reitti, ja siellähän niitä oli, aivan taipaleeni alkumetreillä. Päätin kulkea oikoreittiä pitkin kassalle, mutta luulen, että vain minä pystyn eksymään Ikeassa. En tajunnut kulkea oikoreittiä kahden osaston halki, vaan päädyin jonnekin taulujen ja raamien keskelle kulkemaan jälleen vastavirtaan, kunnes tajusin, että edessäni oleva uusi OIKOTIE-kyltti osoitti tismalleen selkäni taakse eli toiseen suuntaan.

En minä siitäkään vielä olisi masentunut. Mutta kassalla, kun typykkä kysyi, että tarviitko kasseja, niin vakuutin, etten tarvitse, kun autoni on ihan lähellä. Olin nimittäin katsonut, että parkkeerasin jokseenkin tasan uloskäyntiä vastapäätä. Vaan kun pääsin ulos, en muistanut enää kummalle puolelle invapaikkoja olin parkkeerannut, ja kuljin hiki hatussa kantaen valtavaa laatikkopinoa (10 kpl) ja kylmäkassia jonne olin ostanut lihapullia, ja hoipuin pitkin poikin autorivejä painellen raivoisasti avainta, josko jostain jokin ystävällinen harmaa auto mulle vilkuttaisi.

Just lomalla olin telonut selkäni kuntosalilla, eikä se kanniskeluoperaatiostani hyvää tykännyt. Istuin huohottaen auton penkille ja avasin sokereista ja kaloreista välittämättä Bilar-pussin.

En kai minä siitäkään vielä olisi masentunut, mutta paluumatkalla onnistuin vahingossa, väsymyksen ja typeryyden yhteistuloksena, tekemään niin karmean liikennevirheen, että tajuttuani, mitä olin tehnyt, olin valmis ajamaan tien sivuun ja astumaan ammuttavaksi siihen paikkaan. Ei tässä julkisesti kehtaa edes tunnustaa, mitä tuli tehdyksi, mutta voin taata, että chanssit täystuhoon olivat 90-prosenttiset. Kävi sitten se kymmenen prossan tuuri, että olen vielä hengissä.

Viime kerralla, kun olin rättipoikki ja istuin auton rattiin, yritin väkisin tankata dieseliä meidän bensa-autoon. Tällä kertaa olisi voinut käydä todella köpelösti. Arvatkaa, istunko enää ikinä auton rattiin perin juurin väsyneenä. NEVER, mikäli se itsestäni on kiinni.

Kun on juuri lainannut kirjastosta toistamiseen Fredrick Backmanin ”Britt-Marie var här” -romskun, koska oikeesti haluaisi sen itselleen, muttei viimeksikään löytänyt sitä Turun Akateemisesta, niin juurikin seuraavana päivänä sitten löytääkin sen Turun Akateemisesta. Ostaa sen 7 eurolla omakseen ja on niin tyytyväinen edullisesta löydöstään, että ostaa myös Watersin uusimman romskun. Hykertelee.

Tajuaa yhtäkkiä, että KonMari -kirjan lukemisesta alkaa olla sellaiset 9 kuukautta, ja että edelleen kaikki huivit ovat kätevästi rullalla koreissa, vaikka niitä on käyttänyt monen monta kertaa. Rullailu ei ehkä olekaan niin pöljä idea. Kertalaakista löytää aina etsimänsä. Löytää Ikeasta tismalleen samannäköisiä lootia kuin mitä sanomalehdessä komeillut KonMari -konsultti näytti käyttävän ja ostaa niitä kokeeksi kaksi kappaletta. Sopivat Ikean koritornisysteemiin kuin valettu. Haluaa niitä lisää.

Päättää, ettei osta Turun reissulta yhtään kynsilakkaa, mutta ostaa kuitenkin. Keltainen ja IsaDora ei ole lupaava yhdistelmä (edellinen oli sietämätöntä lateksia), mutta jos kumminkin?

Lastaa lähikaupassa viikonlopun ruokaostoksia liukuhihnalle, ja ostoskärry on vielä 2/3 täynnä, kun taakse tuleva mieshenkilö lätkäisee hihnalle Seuraava asiakas -kyltin ja lätkäisee siihen omat ostoksensa. Siirtää hieman huvittuneena kylttiä kymmenisen kertaa taaksepäin kunnes kyllästyy ja lätkäisee kyltin sivuun. Mieshenkilö saa hikan ja siirtyy seuraavalle kassalle äärettömän loukkaantuneen näköisenä. Mulkoilee vihaisena vielä parkkipaikalla kaasuttaessaan autollaan pois.

Käy ensimmäistä kertaa elämässään paikallisella kuntosalilla. Tekee parhaansa, mutta sata kiloa rautaa nostava aviomies vitsailee, että tämähän on kuin Aku Ankasta, jossa toivottomille tapauksille annetaan nosteltavaksi hammastikku ja sen molemmissa päissä yksi oliivi. Grrrr.

Istuu keskimmäisen lapsensa kanssa autoon, mutta itse tällä kertaa pelkääjän paikalle, koska nuori mies on juuri aamupäivällä läpäissyt inssin. Yrittää pysyä rauhallisena. Miettii, että jahka nuorimmainen pääsee ajokortti-ikään, on itse saavuttanut 58 vuoden iän. Jösses.

Hankaa uunin puhtaaksi, koska ei joululomalla viitsinyt eikä jaksanut. Toteaa jälleen kerran, että kostutettuja sokeripaloja ei siinä hommassa voita mikään. Niillä lähtee se vaikeinkin palanut läntti sieltä uuninpohjasta.

Päättää, että nyt pitää ryhtyä sokeriherkkulakkoon, ja ahmii sitten jo kahden päivän kuluttua kitaansa kokonaisen pussillisen Ahlgrenin Bilar-karkkeja ja täydellisen tytisevän palan mangojuustokakkua. Ei hyvä.

Miettii kulunutta viikkoa ja ajattelee, että kaiken kaikkiaan lomaviikko on kuitenkin mennyt reilusti plussan puolelle. Iltalukemistona odottaa vielä kaksi lehteä, joista toinen päätyi ostoskärryyn otsikon ”5 huippuresepetiä joilla pelastat arjen ja juhlan” takia, ja toinen otsikon ”Selätä salikammo” takia.

Se oli tänä vuonna sitten tuon keskimmäisen vuoro juhlia penkkareita. Eurajoen abien teemana oli kauhu, ja meillä sonnustauduttiin zombieksi isonsiskon maskeerausohjeiden avulla. Kuumaliimaa, askartelumaaleja, Grimas-värejä, erikeeperiä, talouspaperia, meikkivoidetta… Siitähän se sitten syntyi, penkkarizombie.

Laulut on laulettu, karkit heitelty, jatkot vietetty, tänään kärsitty hiljaa. Tämän koulupäivän valtasivat koulun vanhat, joiden tansseja seurattiin koko koulun ja osin sukulaisvoiminkin tokalla tunnilla. Mitä kaunottaria ja mitä pukuja! Upeita kampauksia, hoikkaa uumaa, hermostuneita hymyjä. Ja ne nuoret miehet frakeissaan. Kyllä ihminen on nätti kun se on nuori!

Mulla oli kyllä tänään sellainen työpäivä ettei työpäiväksi oikein kehtaa edes sanoa, kun oli parit iPad-tunnit, vanhojentanssit ja valinnaisen musiikin 8- ja 9-luokkien konsertti, ja köksänmaikka tarjosi vielä suussasulavaa Brita-kakkua synttäriensä kunniaksi. Mutta jösses että tätä tarvitsinkin, sillä takana on sellainen kaksiviikkoinen etten toivoisi kenellekään. Viime viikolla olin petipotilaana ja tällä viikolla sekä työ- että henk.koht.stressien runtelemana zombiena töissä.

Että miten sitten kaikki meneekin persiilleen kun oikein alkaa mennä? Kuinka monelta teistä on irronnut kahvinkeittimestä virtanappi ihan itsekseen? Minun MoccaMasterista irtosi. Oli vain työpöydällä yks ilta kun menin keittämään kahvia. Siinä lillui, ja sain vakuuden siitä, että olin kuin olinkin nähnyt viimeksi keitintä sammuttaessani valoa reunasta josta sitä EI pitäisi näkyä.

Vein keittimen Giganttiin ja otin osat varmuudeksi mukaan. Napinkin. Paitsi että Gigantissa en enää löytänyt sitä nappia mistään. Huollossa asentavat uuden, vakuutti Gigantin asiakaspalvelija, ja minä palasin kotiin varmana siitä että olin unohtanut sen työpöydälle.

En ollut. Sitä ei ollut missään.

Kunnes maanantaina hukkasin töissä avaimeni (ännännen kerran), ja laitoin käteni farkuntaskuun tarkistaakseni, olinko tunkenut avaimet sinne. Ei siellä tietenkään avaimia ollut, vaan se helkutin virtanappi. Keitin palasi huollosta eilen. Nyt en löydä vesisäiliön kantta mistään. Olenko epähuomiossani tunkenut sen energijätteisiin? Vein jätesäkin keräykseen juuri toissailtana.

Pankki vaihtoi luottokorttini uuteen jonkin tietomurron takia. Nyt sekä EasyPark- että Netlfix-tilini ovat sekaisin ja näpytän joka ostoskerralla ensiksi vanhan kortin tunnusluvun.

Saapikkaisiin piti laitattaa suutarilla uudet kantalaput toisen irrottua, kallis Clear Jelly Stamperini (kynsien koristeluleimasin) murtui parin naarmun takia kuin marmeladi niin että keskellä on nyt mojova monttu, nuorimmaiseni oli tönäissyt yhtenä päivänä hellan vahingossa päälle niin että täällä levy hehkui punaisena kun lukiolainen saapui kotiin, ja minä olen saanut sätkyn nähtyäni Alastoman Totuuden Lindexin sovituskopin peilistä.

Onneksi: Tytär yllätti aamulla olemalla kotona! Oli tullut yöbussilla. Onneksi: Hiihtoloma alkoi TÄNÄÄN. Onneksi: Jääkaapissa oli Baileys-pullo, jossa oli vielä käyttökelpoista likööriä ja laitoin kahden edellisen tapauksen kunniaksi Baileys-kahvit. (Ilman sitä vesisäiliön kantta, tietenkin.)

Mä luulen, että huomisaamuna tämä Zombie lojuu sängyssä kirja kourassa harvinaisen pitkään.

Me tuotiin Lontoosta pojille yhteiseksi tuliaiseksi 50 eri maun JellyBelly-pakkaus, mutta näyttää vahvasti siltä, että mä olen ainut, joka näitä oikeesti syö. Brittitehdas on perustettu jo 1800-luvun puolella ja olen melkoisen varma, että namut ovat toimineet esikuvana Harry Potter -kirjoissa oleville Bertie Pottin Joka Maun Rakeille, vaikka näiden valikoimasta ei löydykään korvavaikkua tai saippuaa. Mutta voipopparit, hattara ja mansikka-juustokakku valikoimasta kyllä löytyy, ja kaikkien eri vaihtoehtojen maku on osoittautunut ällistyttävän aidon oloiseksi. Ainoastaan Juicy Pear, eli mehukas päärynä, oli sekä Juhon että minun mielestä aivan outo, sillä se maistui selkeästi sipulilta.

Vietin eilen kunnon löhösunnuntain. Tai, no, hölkällä (lue: hölkän yrityksellä) kävin, mutta muuten luin kirjoja, katselin YouTubea ja annoin räpyläparoilleni pitkän ja kuuman jalkakylvyn raspauksineen, rasvauksineen ja kynsien lakkauksineen päivineen, ja voi ETTÄ se teki hyvää. Ihan kuin uudet jalat olis saanut! Olin pakkasten aikana muistanut ja jaksanut voidella kaiken muun, mutta jalat olivat niin kuivat, että pelotti riisua sukkia jalasta, kun ajattelin, että varpaat jäävät sukkien sisään pyörimään irrallaan. Nyt on varpailla taas oivat oltavat.

Jos joskus vielä jaksan juosta tuon reittini yhteen menoon, tarjoan itselleni lasin kuoharia. Kyllä niin epätoivoista intervalliharjoittelua pitkien läähätyskävelyrupeamien kanssa oli eilinen lenksu. Jotenkin sitä ekalla kerralla tauon jälkeen tietää, että pyrstölleen menee, mutta mä osaan aavistella, miten kettuuntunut olen sitten, kun vielä neljännellä ja viidennelläkin kerralla meno on samanmoista. Että jos Iltiksen sivuilta luette, että Satakunnasta on löydetty ihan aito kiroileva siili, niin se olen minä lenkillä.