Mutaa ja vaahteranlehtiä

Julkaistu 25.10.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Tänään piti haravointirupeaman ja suihkun jälkeen kokeilla messuostoksia. Mutanaamiota! Jösses, on nimittäin kyllä sitten mutaistakin mutaisempaa. Pelkästään purkin aukaiseminen sai kulmakarvat vetäytymään takaraivolle. Haju. Ei tuoksu, vaan haju. Paketissa oli käyttöohjeiden lisäksi erillinen lappu, jossa käyttäjää rauhoiteltiin siitä, että haju on ok ja kuuluu asiaan, ja haihtuu lievemmäksi, jos antaa purkin olla vähän aikaa auki. Ja minähän annoin. Tiedättekö, purkin sisällys vähän pulppusi silleen kuin jokin kunnon mutalätäkkö.

Käyttöohjeessa hajusta mainittiin vielä edelleen: ”Mudalle ominaisen tuoksun antavat täysin luonnolliset rikkiyhdisteet.” Jep. Iholle jäi möhnästä hyvä fiilis, mutta kamala haju. Muutaman tunnin kuluttua piti käydä kirjastossa, ja vaikka vedin nassulle Vichyn kosteusvoidetta, tunsin nenässäni rikin katkun. Olen varma, että kirjastonhoitaja ihmetteli poistuttuani, miksi hän yhtäkkiä alkoi ajatella keitettyjä kananmunia.

Toinen testaukseen päässyt messuostos oli OPIn Cuckoo For This Color. Täydellinen. Tästä ei vihreänsävyinen kynsilakka parane.

Kahdelta arkipäivältä saldo on nyt 15 puutarhakärryllistä haravoituja lehtiä, yksi puunattu lastenhuone, neljä koneellista pyykkiä, yksi leffa kotikatsomossa (”The Hours”), monta kupillista Pukka-teetä ja vajaa sata sivua Brysonin ”A Walk In The Woods” -kirjaa, joka on jo kirvoittanut musta useammat röhönaurut. Tänään pitää varmaan katsoa HBO:lta vielä Westworldin uusin jakso.

I Love syyslom… ei kun Me!

Julkaistu 24.10.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Mä korkkasin syyslomani ensin puolentoista tunnin päikkäreillä perjantaina ja lauantaiaamuna olinkin sitten tikkana jo ennen kahdeksaa astumassa I Love Me -messuille suuntaavaan bussiin. Koska bestis ei päässyt lähtemään ja työkamuilla oli muuta menoa, päätin lähteä reissuun ihan yksikseni ja nauttia siitä, että saisin kulkea tismalleen omaan tahtiini. Katsoa mitä huvittaa, syödä milloin huvittaa, levätä kun huvittaa.

Messukeskus oli kyllä niin täynnä väkeä, että vaikka mä en ihan pientä tungosta hätkähdä (ei voi hätkähtää jos tykkää Lontoossa käydä), niin en voinut olla toivomatta vähän pienempää kävijämäärää, jotta päivästä olisi voinut nauttia. Mitä tahansa kojua pysähtyikin katsomaan, niin kylkiluissa oli kymmenen kyynärpäätä kiinni. Mua jo alkoi yhdessä vaiheessa naurattaa, kun ajattelin mein isäntää siihen ruuhkaan! Se olisi kestänyt ehkä max. 10 minuuttia ennen kuin siltä olis verisuoni poksahtanut päästä.

Otin sitten vaan sen asenteen, että en edes yritä katsoa koko messualuetta, vaan tungeksin niissä kaikkein kiinnostavimmissa hyperkärsivällisenä. Eli suurimmaksi osaksi kynsijuttujen parissa. Mä kyllä hillitsin itseni ihailtavasti, sillä mukaan lähti vain kaksi pulloa lakkaa (OPIt oli messutarjouksessa 9e puteli!), uusi sivellin putsausta varten, yksi uusi leimauslaatta (aivan tuntematon merkki, Moyra) ja kolmet decalit, joita en raaskinut ostaa enempää himotuksesta huolimatta, sillä tämäkin merkki oli mulle entuudestaan vieras, enkä tiedä miten mahtaa käyttäytyä. Mutanaamioon, aktiivihiileen ja Pukka-teehen hassasin vielä rahani, mutta juurikin sen kauhean tungoksen takia ei edes jaksanut kaikkeen näkemäänsä perehtyä. Informaation ja visuaalisten ärsykkeiden ähky lamautti.

Ehkä kivointa koko päivässä oli käydä kaffetreffeillä ihanan Sissin kanssa, jutella niitänäitä, lepuuttaa jalkoja, vertailla messuostoksia, nähdä ihminen kommenttien ja postausten takana ihan livenä. Hän vietti messuilla jo toista päivää (!), kun taas meikä alkoi jo hyytyä jo muutaman tunnin jälkeen. Sissin innoittamana kävinkin etsimässä käsiini sen kojun, joka myi tuota mutanaamiota.

Mutta hyvä tavaton, katsokaa nyt näitä OPIn lakkoja! Vasemmalla on metallisen taivaansinisenä hohtava Teal The Cows Come Home ja oikealla vielä sitäkin kutkuttavampi vihreään taittava Cuckoo For This Color. Iiiiiiiiihh!!! Cuckoo pääsee tämän kukkuun kynsille tuota pikaa.

Lontoo-kaipuuta ja kirjavaa elämää

Julkaistu 14.10.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Työkavereista on neljä viettänyt viikon Lontoossa lukiolaisten kanssa. Soittivat yks ehtoo ja kysyivät, minne iltapäiväteelle. No, tietenkin neuvoin heidät The Wolseleylle, jossa viime joulukuussa nautin aamiaista viiskytvuotisaamunani. Olivat työkamut tykästäneet. Yksi viestitti että oli ”hulppeat puitteet kupposelle teetä”. Heh.

Mulla on tietenkin ollut jäätävä Lontoo-ikävä. Luettuani Virginia Woolfin elämäkerran ja Orlando-romaanin tartuin John Lehmannin kirjaan ”Virginia Woolf And Her World”, jossa törmäsin tänään tuon valokuvan tekstiin. Onneksi ”Mrs Dalloway” on mulla nyt Satakirjastojen seutuvarauksessa. Tuon kuvauksen jälkeen on pakko päästä lukemaan koko kirja. A celebration of London! – Kuten huomaatte, minähän en mitenkään ruoki tätä Lontoo-ikävääni… Mutta aikuisten oikeesti, tässä on viikon joutunut kuolaamaan työkamujen Facekuvia paikan päältä!

On ollut melkoisen kirjava viikko tunneskaalalla. Olen surrut ystävän kanssa ja iloinnut tyttären kanssa ja ällistynyt siitä, että keskimmäiseni alkaa suuresti järkiintyä, ja nauranut liikutuksensekaista naurua pienimmän koulussa virkkaamalle lukutoukalle (tuli ihan mieleen Se Jouluenkeli, jonka otan esille joka joulu). Elämänmakuista menoa.

Kaikkien häsläviikonloppujen jälkeen olisi suloista kuorsata huomisaamuna aamukymmeneen, mutta ehei, meitä on siunattu veso-päivällä. Ta-daa! Formatiivista arviointia ja Pekka Peuraa. Mitäpä muuta sitä lauantaina duunaisikaan.

Good hair and shoe day

Julkaistu 11.10.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Ravasin tänä syksynä Julian kanssa miljoonassa eri Turun kenkäkaupassa löytämättä mieleisiäni syyskenkiä, ja tänään tämä pari suorastaan hyppäsi syliini Porin Andiamossa. Huvittavinta on, että poikkesin kyseiseen liikkeeseen vain tappaakseni aikaa sillä välin, kun pikasuutari laittoi mustiin kiiltonahkakorkkareihini uusia kantalappuja. Kiertelin hyllyjen välissä katselemassa sitä sun tätä, kunnes hokasin nämä, joissa ei ole sitä tänä-syksynä-aivan-totaalisen-pakollista-nilkkurivartta, ja katselin pää kallellaan koron korkeutta. Mutta kun kokeilin jalkaan, tuntui siltä kuin taivas olisi avautunut. Ihanat. Sitten katsoin valmistajaa: Tamaris. Se selittikin kaiken, sillä kyseisen merkin lesti on kuin tehty minun iinesankkaräpylälleni. Palasin hakemaan korkkareitani suutarilta uuden kenkäkassin kanssa.

Niin, ja siistien hiusten. En tiedä, mitä mustaa magiaa se Tomi harjoittaa, mutta joka kerta se saa tästä mun höyhenkasastani hiusten näköiset. Ajoin kampaajalle töistä hirvittävällä kiireellä, jumituin muutamaa kilometriä ennen Poria jonkun seitsemääkymppiä köröttävän Helka-Elviiran taakse enkä päässyt vastaantulijoilta ohittamaan, kaarsin parkkikselle viime minuutilla ja sormenikin olivat niin kohmeessa, etten ollut saada EasyParkia tottelemaan kännykälläni. Mutta. Puolitoista tuntia myöhemmin kampaamosta astuu esiin vallan Uusi Nainen. Rentoutunut, tyytyväinen, onnellinen, valmiina valloittamaan kupillisen kahvia ja kirjakaupan.

Toisin kuitenkin siis kävi. Valloitinkin ne kengät.

Kotona yritin vetää alkuillasta päikkärit, sillä eilisilta oli sattuneesta syystä hieman venähtänyt parannettuani maailmaa ystävättären kanssa teekupin äärellä. Isäntä oli just lähtenyt kuskaamaan Onnimannia teoriatunnille, rauha oli laskeutunut ja meitsi nukahtanut, kun meidän tylypahkalainen soittaa Facetime-puhelua. No, onneksi olin ehtinyt vetäistä edes jonkun kymmenen minsan powernapit. Kuuntelin kippurassa nauraen brittien järjettömistä systeemeistä, luin tyttärelle ääneen Bill Brysonin kommentin brittijärjestelmistä (löytyy tästä postauksesta), ja sitten käkätimme molemmat sille, miten heidän opiskeluviikkonsa alkaa aina torstaista (älkää hei kysykö, ei VOI ymmärtää!) ja miten yliopiston pääkirjasto ei järjestä kirjoja aakkosjärjestyksen mukaan vaan kirjan koon mukaan, mikä tekee jonkin tietyn teoksen etsimisestä täysin mahdotonta, sillä johan nyt on aivan infernaalisen vaikeaa tietää, minkä kokoista kirjaa etsii, jos ei ole sitä elämässään ikinä nähnyt! – Britit! Ne on niin hulluja että mä rakastan niitä.

Nättien hiusten ja kenkien voimin mä taidan jaksaa jopa raivata tuon meidän keittiön lyhyiksi jääneistä päikkäreistä huolimatta. Toimeentuisikohan sitä peräti asentamaan tauluhyllyä isännän kanssa olkkarin seinälle? Vastahan se on kymmenen kuukautta nojaillut tuossa makkarin nurkassa. Ei tässä huushollissa jäniksen selässä olla.

Hoitolapsi

Julkaistu 9.10.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Työkaverimme tanskalais-ruotsalainen pihakoira Jalo oli meillä jo joskus aiemmin hoidettavana yhtenä lauantaina. En saanut Jalosta allergiaoireita, joten kun työkaverimme kysyi, voisimmeko ottaa sen hoitoon jopa yön yli, en ollenkaan epäröinyt vastata myöntävästi. Ja ainakin toistaiseksi, eli 30 tunnin jälkeen ja Jalon jo lähdettyä, olen edelleenkin oireeton.

Tästä voisi nyt päätellä, että ryntäisimme suin päin hankkimaan juuri tanskalais-ruotsalaista pihakoiraa. – Emme ryntää. Niin suloinen ja nätti kuin Jalo onkin, kaipaamme kyllä tod.näk. jotain rauhallisempaa rotua. Tämä on nimittäin ihan hyperaktiivinen. Isäntä sanoi jo viime kerralla, että hän hengästyy pelkästään katsellessaan tuota koiraa, ja täytyy nyt yökyläilyn jälkeen myöntää, että melkoinen adhd-pakkaus tämä on. Ehkä meillä on toisaalta vähän turhankin ”löysät” kokemukset koirasta, koska Nella on niin flegmaattinen, ja kuten Jalon omistaja sanoi, se on kotioloissa asteen rauhallisempi.

Silti, huhhuh. Kävin sen kanssa eilen ensin tunnin lenkillä, sitten puolentoista tunnin lenkillä, ja sitten isäntä lenkitti sen vielä illalla, mutta yhdenkään ulkoilun jälkeen se ei osoittanut mitään halua ottaa iisimmin, vaan kiikutti heti meille leluja näytille, että hei, heitä mulle tää, leiki mun kaa, jooko? Kilpparit hokattuaan se jaksoi tunnin haukkua ja murista niitä, ja joka kerta kun jompikumpi konnista liikautti itseään niin että kilpi kolahti ikkunaa vasten, Jalo ryntäsi vauhkona eteiskäytävään ihan henkensä hädässä, kunnes taas hetken päästä palasi matalana ryömien niitä murisemaan. Mä nauroin kyllä ihan vedet silmissä tätä episodia.

Illalla Jalo ei suostunut nukahtamaan omaan petiinsä, joka hänelle oli kotoa tuotu mukana, vaan kaveri nappasi koko pedin hampaidensa väliin ja ravisteli sitä vauhkona edestakaisin, aivan kuin pehmoleluaan. Onni oli kovasti odottanut, että Jalo nukkuisi hänen vieressään, mutta koiruus ei rauhoittunut sinnekään. Lopulta otimme pikkukaverin jalkopäähän omaan sänkyymme, ja siihen se nukahti. Mä ajattelin, että jos yöllä iskee astmakohtaus, voin aina piippua vedettyäni siirtyä vaikka Julian huoneeseen, missä koira ei ole käynyt. Mutta ei iskenyt. Nothing at all.

Kuudelta aamulla heräsin siihen, että Jalo oli ryöminyt kokonaan peiton alle ja nuoli pakaroitani. Voi hyvät pyssyt.

Onhan se silti söpö. Ja lutunen. Ja hassu. Mä en vain tän viikonlopun jälkeen ole vakuuttunut siitä, haluanko koiran omistajaksi. Niinku ollenkaan. Totesin parhaalle ystävälleni tänään, että olen iloinen siitä, että se aika, kun muksut herätti mut sika-aikaisin, on ohi, enkä välttämättä halua palata siihen enää uudelleen. Tai lenkittämiseen räntäsateessa. Mutta toisaalta, niin, toisaalta… Huoh, katsotaan nyt mihin tämä kaiken jahkailun jälkeen päätyy, jos päätyy mihinkään.

Fredagsmys utan mys

Julkaistu 7.10.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Villi perjantai-ilta: Neljä koepinoa ja arvostelukirja. Olen tähän mennessä selvittänyt pinoista puolet ja tuntuu siltä, että siihen jämähtää tältä päivältä. Vedin runsaan tunnin päikkärit koulupäivän päälle, mutta voisin näköjään nukkua loputtomasti. Ilahduin vertaistuesta, kun somessa yhden eteläsuomalaisen koulun maikat valittivat väsymystään hekin ja odottivat syyslomaa. Mä en nyt ehkä lomalle vielä kaipaisi, mutta viikonloppu on kyllä tervetullut.

Olen tällä viikolla taas hukannut ja löytänyt avaimeni. Siitä, kun irrotan ne olkalaukussani roikkuvasta kiinnityssysteemistä, kuluu säännöllisesti noin 15 sekuntia, kunnes ne ovat hukassa. Joskus löydän ne minuuteissa, joskus tunneissa, ja joskus, kuten nyt, vasta muutaman päivän kuluttua. Tällä(kään) kertaa en hötkyillyt, sillä tiesin tulleeni niillä avaimilla kotiin ja hukanneeni ne jonnekin tänne. Löytyivät mokomat sitten ysiluokan enkun mapin välistä, juuttuneina niihin metallirenkaisiin. Tsuidaduida.

Olen myös tullut iloiseksi varsin yksinkertaisista asioista, kuten siitä, että olin kuin olinkin muistanut keväällä hoitaa uuden Smartum-tilaukseni, joten en ollutkaan myöhästynyt koko hommasta tänä syksynä. Työnantaja tarjoaa 400 euroa Smartum-saldoa, jonka upotan joka syksy kokonaisuudessaan (plus pari sataa omasta taskusta päälle) Pilates-vuosikorttiin. Pysyn siis jälleen yhden vuoden poissa kiropraktikon vastaanotolta.

Tai siitä, että sain viimein aikaiseksi tilata ajan kampaajalle. Ensi tiistaina luottokampaajani Tomi saa taas taikoa näistä skandinaavisista höyhenistäni oikeiden hiusten näköiset.Tällä hetkellä muistutan hälyttävästi sitä emun kuvaa, jota perhe naureskeli Whatsapp-ryhmässämme.

Tai siitä, että ostin hiusharjan ja pussillisen uusia korvatulppia. Minähän siis nukun aina tulpat korvissa. Alkaa olla jo tottumiskysymys, vaikka isännän kuorsaus on kyllä alkuperäinen syy tähän käytäntöön. Asianomainen huomautti taannoin, että mä kyllä kuorsaan yhtä usein kuin hänkin. Hmh. Ehdotin, että ehkä nukunkin tulpat korvissa oman kuorsaukseni takia. Tulpista on ollut haittaa vain sen yhden ainoan kerran, kun näin unta vaahtokarkeilla koristellusta kaakaosta ja heräsin siihen, että syljeskelin korvatulppia ulos suustani.

Muutenkin tämä yöelämä menee kyllä aina vain hullummaksi. Minähän olen vuosikausia jo puhunut unissani mutta tällä viikolla lauloin unissani. Sävel oli lainattu jostain vanhasta, tutusta biisistä (en kuolemaksenikaan muista, mikä se oli), mutta sanoitus oli ihan ikioma. Ehkä arvaattekin, että heräsin siihen, että isäntä ravisteli minua turhautuneena hereille. Toivoi mokoma katkeamatonta yöunta. Minä kysyin, että eikö hän lainkaan arvosta sitä, ettei minun kanssani ainakaan tylsää tule.

Nyt täytyy nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta. Huomisaamuna meille saapuu vieraaksi sen verran vilkas tapaus, että päivästä voi tulla varsin vauhdikas; lupasin työkamulleni ottaa heidän koiransa yön yli hoitoon. Jalo vietti meillä jo kerran yhden lauantain, enkä alkanut oirehtia, joten uskalsin luvata tällä kertaa tupla-ajan. Jalolla ei ole aluskarvaa, joten saattaa olla allergikolle sopiva rotu. Vi ska se!

Järjetön nainen

Julkaistu 1.10.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Vastaa

En voi ymmärtää, mikä riivasi minut lähtemään aamulla Tampereelle hautajaisreissuun ilman takkia. Haloo, minut, joka palelen heti, jos lämpötila tippuu alle +25 celciusasteen! Jotenkin vaan on ollut niin lämmintä lähipäivinä, ja ajattelin, että nopeastihan siellä sujahtaa autosta kappeliin ja muistotilaisuuteen, kun ei tuhkauksen takia tarvitse haudalla värjötellä.

Hah-hah.

Tampereelle päästyämme mittari näytti +8 astetta (!!! ja mä kun olen aina luullut, että sisämaassa on lämpimämpää kuin rannikolla, kaikki aina väittävät merituulta viheliäisimmäksi mitä on) ja tuuli puhalsi kuin hurrikaanissa. Olin umpijäässä jo kipitettyäni hamosessani hautausmaan parkkipaikalta kappeliin, puhumattakaan seikkailuistamme Tammelantorilla muistotilaisuutta ja parkkipaikkaa etsimässä. Ja kun olimme löytäneet perille, kävi ilmi, että paikka oli vielä kiinni, ja että tilaisuutemme alkaisikin vasta puolen tunnin kuluttua. Uusi kipitys autolle jäätävän tuulen läpi. Ja sitten taas takaisin.

Vedän vuorotellen kamomillateetä, hunajaa, inkivääriä ja buranaa. Kiva lauantai-ilta. Ja ihan itseäni saan kiittää.

Mieltä piristi FaceTime-puhelu Brittilästä. Tytär näytti ostamaansa Tylypahka-kaapua. Ihan totta, siellä käydään syömässä tietynlaiset kaavut päällä, joka collegella on omat värinsä. Ja kaapu oli tietenkin ostettu kaapukaupasta, mistäs muualtakaan, joka näytti siltä kuin olisi ollut pystyssä tuhansia vuosia. Fröken Julie iloitsi myös vaakunakoristeisista serveteistä ja common roomista, jossa on tietenkin takka. Onneksi meilläkin on. Eikun ripaus hormipulveria niin jälkikasvun pää ilmestyy juttelemaan tuonne takkatulen keskelle.

Kahden ekan päivän aikana opiskelijatar oli jo bongannut Steven Hawkingin. Kehoitin häntä pitämään puskia ja pensaita silmällä, josko David Attenborough lymyilisi jossain niistä. Mies oli ollut vierailemassa siellä viikko sitten, mutta mistäs sitä tietää, minkä kerttuhyypän se on sieltä kenties löytänyt ja jäänyt seuraamaan.

Mistä tulikin mieleeni… Pahoittelut kielenkäytöstä, mutta tää on silti ihan hillitön!

Aika päästää irti

Julkaistu 29.9.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Tätä tää nyt on ollut kaksi viikkoa; lisäkriiseilyä sen vuoksi, että tytär lähtee toiseen maahan. Olin ottanut asian äärettömän coolisti kaikki nämä kuukaudet, kunnes pari viikkoa sitten jysähti. Hyvä tavaton, nythetikohtapian se lähtee! Totaalisen omilleen! Toiseen maahan! Ei nähdä ennen kuin jouluna!

Oikeastaan edessä oleva ero välimatkoineen ei ollut Se Juttu. On ollut enemmänkin kysymys henkisestä irti päästämisestä. Sen hyväksymisestä, että omasta lapsesta on kasvanut aikuinen, jolla on omat kuvionsa ja oma elämänsä, ja joka rakentaa itsensä näköistä tulevaisuutta.

Ei ole helppo luopua ja antaa tyttärensä mennä. Tajuta, että on jo pitemmän aikaa elänyt siinä kummallisessa illuusiossa, että voisi edelleen suojella jälkikasvuaan elämän tuulilta. Kun ei voi. Eikä enää pidäkään voida.

Ja yhtä aikaa sekä mieletöntä ylpeyttä, orastavaa kateutta ja puristavaa pelkoa tuntien on katseltava, että siellä se nyt lentää. Ihan itse.

Lensi muuten tänään paitsi kuvaannollisesti myös konkreettisesti. Tosin ei ihan itse vaan Norwegianin siivittämänä, ja pääsi alkuillasta perille Cambridgen yliopiston kampukselle ja omaan kämppäänsä. FaceTime-yhteys välitti kuvankin hyvin, ja huokailin jo ihastuneena, miten kauniilta ja kesäiseltä siellä näytti. Brittejä onkin nyt jo jonkin aikaa hellinyt todellinen intiaanikesä, ei ole mielestäni kovin kauaa siitä, kun Lontoossa lämpötila huiteli 30 asteessa.

Täällä puhaltaa syksyinen tuuli ja rankkasade löi vettä vaakasuoraan, kun kuljetin Onnimannin pianotunnille. Sujautin jalkaan Julian ja mun ekalta yhteiseltä Lontoon reissulta ostamani roosat Melissat ja hymyilin elämälle.

Kriisi

Julkaistu 14.9.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Tänään se nosti taas pientä, rumaa päätään. Viidenkympin kriisi. Että mitä hittoa olen tähänastisella elämälläni tehnyt? Mitä olen saanut aikaan? En mitään.

Miksi mä olen ollut tällainen nyhverö? Tytär lähtee kohtsiltään ulkomaille opiskelemaan. Miksen minä tehnyt samaa nuorena? Jo sen runsaan vuoden aikana, jonka se on viettänyt Turussa, se on tutustunut mitä coolimpiin persooniin, viettänyt kunnon opiskelijaelämää ja matkustanut kaksi viikkoa Kazakstanissa! Minuun jälkikasvu ei ainakaan ole tullut, se on näköjään vissi ja varma.

Sain lisäpotkua kriisilleni, kun tiimimme koulussa etsi täksi vuodeksi jotain hyvää ulkopuolista puhujaa oppilaille, ja päädyimme Meeri Koutaniemeen. Rahoitus on vielä auki, mutta jos saamme sen puolen kuntoon, yritämme saada hänet kevätlukukaudelle. Minulle Koutaniemi oli uusi tuttavuus, mutta pelkkä Speakersforumin esittely sai minut kiemurtelemaan kuin kastemato: ”Meeri Koutaniemi pakkasi reppunsa 19-vuotiaana ja lähti kokeilemaan onneaan kuvajournalistina Intiassa – ja jäi sille tielle. Meeri on dokumentoinut journalistina ja valokuvaajana maailmaa ja sen selviytymistarinoita yli 40 maassa ja keskittynyt työssään ihmisoikeuksiin…” AUTTAKAA JOKU! Mitä MEIKÄ on tehnyt? Takonut Jag heter ja Vad heter du kakaroiden päähän 24 vuoden ajan!

Kriisini keskeinen kysymys on: Miten ihmeessä päädyin takahikiän kieltenopeksi keskelle tämänhetkistä elämääni? Miksen opeta vaikka aikuisopiskelijoita Lontoossa? Miksen toimi tulkkina YK:ssa? Miksi olen hajuton, mauton ja väritön keskiluokan taapertaja, joka ei jätä tähän maailmaan minkäänlaista jälkeä? Auuuuugh!

Miksen ole kirjoittanut edes sitä kirjaa, josta olen aina haaveillut? – Tai, no, vastaus kyllä tiedetään.

Voi *perinnesana*.

Avauduin aiheesta lounatauolla ruokapöydässä, ja osa työkavereista valitteli potevansa samaa kriisiä jo neljänkympin kohdalla. Pari työkamua tosin yritti etsiä valoisia puolia ja vakuutteli, että varmasti on monia, jotka kadehtivat minunkin elämääni.

Hyvä, ettei maito purskahtanut nenästäni ulos, ja kieltämättä pöytäseurue oli huvittunut, kun kysyin, että KUKA muka kadehtii yläasteen ruotsinopettajan elämää???

Kun saisi edes painonsa pysymään kurissa sen verran, että mahtuisi vaatteisiinsa.

Entä miksei siivoaminen auta mitään? Miksi kaikesta uurastuksesta huolimatta talo on kuin kaatopaikka?

Miksen kymmenien vuosien yrittämisen jälkeen ole onnistunut saamaan itsestäni järjestelmällistä opettajaa, jolla paperit pysyvät siisteinä, suorina ja järjestyksessä? Kuin veitsenä, joka kääntyy haavassa, löysin tänään työlaukustani vuotavan juomapullon, joka oli kastellut mm. arvostelukirjani ja liimannut sen sivut kiinni toisiinsa.

Olen hengissä ainoastaan kanslistimme ansiosta, jolla oli antaa mulle varakirja. Nyt pitää siirtää alkusyksyn (onneksi vähäiset!) tulokset paperimassamössökirjasta uuteen.

Enpä tiedä. Ei mene putkeen nyt. Välillä elämä on. Syvältä.

Kutosen sunnuntai

Julkaistu 11.9.2016 , kirjoittanut Kutri_Salonen

Vastaa

Jotkut kynsilakat ovat suoraan paholaisesta. Kuten OPIn Sailing & Nail-ing, jolla lakkasin tänään kynnet ensin kolmella kerroksella (raidoittui niin hitokseen), sitten tärväsin ne lampunkylkeen, sitten poistin ja vedin koko homman alusta ja pääsin kahdella kerroksella, minkä jälkeen tärväsin ne jotenkin uudelleen, en edes tiedä mihin, mutta taas piti poistaa. Lähes mikä muu tahansa lakka olisi siinä ajassa kuivunut jo kosketuksen kestäväksi, mutta tämä lateksi oli läpimärkää, ja siihen syntyi aivan järistyttävät montut. Vaihdoin lakkaa ja jo alkoi pelittää. Siinä vaiheessa tosin oli jo hermo mennyt. (Kuvassa Ella + Milan Rosy Cheeks, jonka kanssa lakkaaminen onnistui.)

Miten samanlaista kuin ompelemisen kanssa! Kun homma toimii ja jälkeä syntyy, ei ole mitään sen kivampaa, mutta ans olla kun satut ostamaan kangasta, joka osaa tehdä kaikki mahdolliset temput ja vielä muutaman muun siihen päälle, niin jo olet kiroamassa koko puuhaa.

Unimaski on tyttäreltä saatu. Niin ahkerassa käytössä, että pesin sen tänään koneessa, ja ihme kyllä, se ei tykännyt siitä ollenkaan pahaa. Tytär lahjoitti tän mulle aikanaan sen takia, että olin pöllinyt hänen maskinsa, joka oli asteen hillitympi Don’t disturb -tekstillä. Olin varma, että tästä tippuisivat paljetit jo parin ekan yön jälkeen, mutta mitä vielä. Kestivätpä näköjään konepesunkin.

Sää on ollut kuin morsian, luin aamupäivällä ulkona puutarhatuolissa ja haaveilin jopa saavani itseni tänään hölkkäpolulle, mutta hormonini ovat olleet toista mieltä. Jälleen kerran se infernaalinen päänsärky ja rekan alle jäänyt olo. Koko kroppa lyijystä valettu. Tuntien valmistelu otti päähän, yhden vapaapäivän viikonloppu otti päähän. Kuin myös se, että lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli Lainsuojattomat-teatterifestarista ja luettuani arvostelun Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -esityksestä, jossa homma hoidettiin klovnerian keinoin, ryntäsin tietsikalle etsimään näytösaikoja ja lippujen hintoja nähdäkseni vain, että festari loppui tänään. Oli ja meni. Miksi lehti puffasi esityksiä vasta nyt??? Rakastin klovneriaesitystä Juoksuhaudan tiestä, joka esitettiin koulullamme vuosi, pari sitten. Kovasti mieluusti olisin käynyt katsomassa toisen tämän genreen esityksen.

Kaiken kaikkiaan antaisin sunnuntailleni kouluarvosanan 6.

Kutri

Young at heart, slightly older in other places.

Aihearkisto: Yleinen