Hyvä puutarhani voikukkapopulaatio,

Katselin puutarhaani tänään miettien, miksi se näyttää vuosi vuodelta aina vain jotenkin epäsiistimmältä. Ikäväkseni minun on ilmoitettava, että tajusin syyksi teidät. Olette vallanneet aivan liikaa alaa. Rumat vartenne rehottavat pitkin, poikin, olette tukahduttaneet nurmikon ja apilan, ja saatte kaiken näyttämään hoitamattomalta ja sotkuiselta.

Kyllä, tämän oivalsin. Vihaan teitä. Pidin isääni aivan höyrähtäneenä, kun hän aamuin ja illoin kävi nitistämässä teitä nurmikoltaan, mutta nyt ymmärrän, että mieshän oli oikeassa. Niinpä minäkin ryhdyin tänään vähentämään teitä nurmikoltani. Ehkä noin 15 sangollisen verran. Toivon, että te jäljellä olevat voikukkakansalaiset ymmärrätte tästä viestini:

Teillä on nyt yö aikaa pohtia tätä, ja toivon, että auringon taas noustessa olette tuleet viisaimpaan mahdolliseen ratkaisuun: nostaneet itse juurenne ylös maasta ja lähteneet käpälämäkeen. Tämä säästäisi meiltä molemmilta osapuolilta paljon aikaa ja vaivaa loppukesää ajatellen.

Tuskinpa puutarhassani on mitään sellaista, mitä ette löytäisi jonkun muunkin tontilta, joten hyvällä syyllä voin väittää, ettei teillä ole mitään järjellistä syytä jäädä nurkkiini. Olen kuitenkin tietoinen itsepäisestä luonteestanne, ja voin vakuuttaa, että olette löytäneet minussa vertaisenne jääräpään. Jos näen teidät vielä aamulla, se merkitsee vain yhtä asiaa.

Viimeinen sanani teille: voikukkarauta.

Ihana!

Systeri pyysi minua seurakseen Metsä Groupin järkkäämälle risteilylle perinnekaljaasi Ihanalla. Suostuin seuraksi, vaikka olin juuri ollut syksyllä seiskaluokkalaisten kanssa Ihanalla, ja silloin oli niin kova myrsky, että lähtöäkin jouduttiin viivyttämään. Nyt onneksi osui kivampi sää, vaikka menomatkalla olikin vielä pilveä ja sumua.

Avomerellä sää kuitenkin kirkastui, koneet sammutettiin ja alettiin nostaa purjeita.

Rohkeimmat matkustajat saivat kiivetä mastoon  –  minua ei sinne olisi saanut mistään hinnasta, hirvitti jo sekin, että kapteeni vinkkasi minut hetkeksi ruoriin. Eihän siinä auttanut muu kuin totella, kun sisko ja minä oltiin heitetty sen kanssa läppää puolet matkasta.

Lohikeittolounas on merellä aina yhtä maistuva, kahvia, teetä tai mehua sai käydä hakemassa silloin kun halusi.

Toivottavasti edes hiukan väriä tarttui meitsin kasvoihin, olen kyllä talven jäljiltä pikemminkin kalkkilaivan kuin kaljaasin kapteeni. Ja kampaushan on vimpan päälle tällingissä hauduttuaan avomerellä lakin alla, merellä oli vielä järisyttävän kylmä. Satamaan palattuamme tuntui siltä, kuin olisimme tulleet vallan toiselle ja trooppisemmalle planeetalle.

Kiva päivä, sain monta tuntia istuskella systerin kanssa rauhassa, jutella niitänäitä, eikä kukaan ollut vaatimassa mitään. Lepoa mielelle, auringonpaistetta suoraan sieluun asti!

Elämän kirjoa

Eilinen alkoi melko ankeissa merkeissä, sillä lähdin heti aamupuuhien jälkeen ostamaan surukukkia entiselle työkaverilleni, joka eläköityi jo vuosia sitten. Hänen vanhin poikansa, pari vuotta  minua vanhempi kaveri, kuoli viikko sitten yllättäen moottoripyöräonnetto-muudessa, ja lähdin viemään opehuoneen puolesta kukkatervehdystä ja paria muuta kauttani kulkevaa adressia. Ei tällaisessa tilanteessa ole mitään järjellistä, mitä osaisi sanoa. Ehkä tärkeintä onkin, että osoittaa jotenkin sen, että kokee myötätuntoa ja ymmärrystä ja haluaa olla jakamassa toisen taakkaa siltä miniseltä osalta mihin pystyy.

Omaa mieltäni asian tiimoilta ei kyllä ollenkaan piristä se, että pihassa seisoo meidän nuoren miehen uusi moottoripyörä, johon se on nyt ajamassa korttia.

Facen kautta törmäsin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkeliin, joka kertoo pikkuserkkuni Auli Sookarin ja amerikkalaisen Andy Freebergin jokseenkin uskomattoman rakkaustarinan. Muistan ikuisesti isoäitini paheksunnan siitä, kun pikkuserkkuni lähti New Yorkiin asumaan loft-asunnossa kahden amerikkalaismiehen kanssa herrantähden kyllä sen nyt tietää mitä se merkitsee. Tässä tapauksessa se merkitsi sitä, että puretun kihlauksen ja melkein 30 vuoden jälkeen pari löytää toisensa jälleen ja menee naimisiin. In your face, Granny, you were always quick at judging people.

Iltapäivällä sain iloisen Facetime-puhelun Brexit-saarilta. Julian viimeinen tentti oli onnellisesti ohi, ja tradition mukaan kaverit olivat kokoontuneet tenttirakennuksen ovelle väijymään, jotta pääsivat suihkuttamaan uhrinsa läpimäräksi kuoharilla. Kyllä äitimuorin sydäntä lämmitti, että tyttären piinaviikot ovat nyt ohi, ja että koko kolmen vuoden Cambridge-urakka on paketissa. Nyt vaan pitää meikäläisen lopettaa tuo sokerin mässytys, jotta mahtuisin johonkin juhlakolttuuni siihen mennessä, kun lähdetään valmistujaistilaisuuteen.

Ihan olen kyllä tänäänkin vetänyt kaksin käsin, kun Onni kiikutti mulle ensinnäkin eilen ylläriksi pussillisen Amerikan pastilleja, ja tänään löytyi vaahtokarkkipussin jämät. Katselin silmät pyöreinä Yle Areenasta Au pairit Hawaijilla -ohjelmaa (eilen kaksi jaksoa, tänään loput) ja vedin sokeriöverit siinä sivussa. Olen mä jotain hyödyllistäkin tehnyt, nimittäin suursiivouksen olkkarissa, mutta oli himputin hyvä aina välillä ottaa breikki ja katsoa jakson verran uskomattomia isäntäperheitä. Ohjelman tytöt aiheuttivat perheessä polemiikkia aivottomuudellaan, mutta minusta ne nyt olivat ihan suht tavallisia parikymppisiä suomalaistyttöjä, vielä varsin teinejä. Osa ohjelman aikuisista sen sijaan tuntui aivan käsittämättömiltä. On tällä planeetalla todella monen monta eri tyyliä olla ja elää.

It’s THE time of the year!

Ensi näkemältä voisi luulla, että kuvassa pyörii joukko onnellisia oppilaita. VÄÄRIN. Katso tarkemmin, ja näet siinä meidän opehuoneen porukan.

Tässä lähikuvassa minä, ruotsikollegani ja yksi äikänmaikoista.

Voisin vannoa kuulleeni Händelin kuoron päässäni, kun ajoimme kevätjuhlan jälkeen kotiin.

Ja tässä ilmeeni tänä aamuna, kun muistin, ettei minun tarvitse väkertää tänään yhtäkään tuntisuunnitelmaa eikä korjata ainuttakaan pinoa epäsäännöllisten verbien testejä.

Kesäloma on täällä! Freedom! Vapaus, veljeys ja tasa-arvo!

Lakkaleikkiä

Meni oikeastaan tuo koko Hellin pentuvuosi silleen, etten lakannut kynsiäni ollenkaan, ei riittänyt jaksut eikä kiinnostus. Kevätaurinko herätti minut muutama viikko sitten sen verran, että olen vetäissyt kynsiin jonkin helpon, yksivärisen lakkauksen. Tänään iski ensimmäisen kerran vuoteen leikkimieli, kun katselin kuluneen vuoden opekalenterini kantta ihan muita juttuja ajatellen. Mietin, että oikeastaan voisi kokeilla taas jotain erilaista, käyttää edes dotting toolia, koska se nyt on ainakin simppeli. Essien Lovie Dovie esille, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Helli piti meillä kyllä viime yönä huolen siitä, että kaikki nukkuivat huonosti. Ensin se sai hepnaadin, kun keskimmäiseni, Juho, mönki kotiin vasta puolenyön jälkeen. Kun ovea rapistellaan yöllä, niin tuon koiran päähän ei muuta mahdu kuin murtovaras ja tunkeilijaJos hepulikohtaus olisi jäänyt ainoaksi, se olisi ollut ihan sulatettavissa, mutta jostain kumman syystä (taivas yksin tietää mitä nuo koirat mahtavat kuulla, kuinka pitkän matkan takaa yön hiljaisuudessa) se ryntäsi useamman kerran eteiskäytävään pitämään infernaalista konserttia murinan, haukunnan, kimeäksi äityvän haukunnan ja suoranaisen ulinan kakofoniana. Jossain aamuyön tunteina tungin tyynyä pääni päälle ja mutisin myyväni tuon koiran. (Hah! Niinkuin muka! Se on syönyt meiltä keittiön oven, neljät nappikuulokkeet, useita sukkia, espanjan oppikirjan ja kolme hammasharjaa, mutta minä en siitä luopuisi.)

Seurauksena olen ollut aika tiltti koko päivän, heräsin oikeastaan vasta kunnolla päikkäreiden ja iltapäivälenkin jälkeen. Oikeastaan aika loistavaa, ettei voi sanoa tehneensä koko päivänä juurikaan mitään. Vähän förskottia lomaan. No, katsoin mä Netflixistä loppuun ruotsalaisleffan Satayksivuotias, joka jätti laskun maksamatta ja katosi, mutta vaikka se olikin ihan hauska tarina, sillä ei ollut juonellisesti mitään tekemistä samannimisen kirjan kanssa, jonka äskettäin luin. Kirjan juonikuvio rakentui Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja uraanin salakuljetuksen varaan, ja siinä päästiin tapaamaan sekä Kim Jong-unia, Vladimir Putinia että Donald Trumpia, joista varsinkin viimeksimainitun mielenliikkeitä kuvattiin niin riemastuttavasti, että hekotin ääneen. Leffassa sen sijaan jäljitettiin Breshnevin ajan limsan, kansansoodan, kadonnutta reseptiä, ja vaikka sitä ihan viihdyttävänä pidinkin, kirja vie kuitenkin pisteet kotiin ihan 6-0.

Mutta parasta tässä päivässä on tietenkin ajatus siitä, että kahden työaamun jälkeen olen vapaaruhtinatar kahden kuukauden ajan! Dobby will soon be a free elf!

Viimeisiä viedään!

Nimittän koulupäiviä! Huomenna on vapaa, kun on helatorstai, ja sitten on jäljellä enää perjantai, joka on kevätkirkkopäivä, ja lauantai, joka on kevätjuhlapäivä. Mä en kovin montaa kertaa vuodessa viiniä itsekseni nauti, mutta tänään on lasillisen paikka. Olen selvinnyt tästä kouluvuodesta, vaikka olen taistellut koko ajan noiden rauta-arvojeni ja aivan järkyttävän väsymyksen, muistamattomuuden ja sumuisen olon kanssa. Kevättä kohti on kyllä valon myötä hieman helpottanut, ja toivon hartaasti, että seuraava kontrolli, jonka lykkäsin tästä kiireisestä toukokuusta kesäkuun puolelle, osoittaisi sekä ferritiinin että hemoglobiinin nousseen.

Viime kesä meni alusta loppuun niin koiranpennun ehdoilla (ja LUMOISSA), ettei koko kesään juuri muuta ajateltavaa mahtunut. Nyt elämänrytmi on normalisoitunut, ja elättelen toivoa, että tämä kesä voisi olla se kesä, jolloin pystyn liikkumaan ja kuntoilemaan ja toivottavasti myös jonkin verran keventymään. Kirjoja odottaa hyllyssä kasapäin lukemista, enkä ole ehtinyt myöskään katsoa leffoja tai sarjoja, paitsi Game of Thronesin viimeisen kauden, joka on tunnetusti ollut täydellinen katastrofi. (Voit katsoa hyvin paikkansapitävän yhteenvedon kaudesta tästä.)

Kuuntelin ilahtuneena ensi viikon sääennustetta, joka lupaili lämpimämpiä kelejä ja jopa hellerajojen hätyyttelyä. Erinomaista! Mitään parempaa en voisi ajatella ekalle lomaviikolle, jolloin aion vain levätä, liikkua ja lukea. Ja tietenkin pusutella Hellin kanssa. Sen pusuja kun ei pääse pakoon, minkä joutui tuo keskimmäinenkin tänään kokemaan. Espanjanvesikoiralla on harvinaisen ripeä ja pitkä kieli, se osuu korvalle ja poskelle salakavalan nopeasti kuin sammakko kärpäsen kimppuun.

Odotan kesältä merivettä, aurinkoa, mansikoita, jäätelöä, lukuelämyksiä, ihanaa Brittilän matkaa, stressitöntä mieltä, vastaleikatun nurmikon tuoksua, raparperisimaa, mustikkametsää, auringossa kuivuneita pyykkejä ja leikkejä koiran kanssa. Opettelen sisäistämään Mari-Annan mottoa: ”Wait for good, because God is good.”

Kofeiinittomana huhtikuuhun

Syksyllä jatkuvasti minua vaivaava väsymys sai viimein selityksensä; minulla todettiin anemia ja varastoraudan puute. Hemoglobiini oli 105 ja varastorauta surkea 6. Aloitin rautatankkauksen saman tien ja joulukuun alussa kävin thermoablaatiossa eli kohdun lämpökäsittelyssä, jotta pääsin eroon monsterimenkoista. Viime kuussa olo oli kohentunut sen verran, etten potenut enää 24/7 vaivannutta päänsärkyä, mutta vaikka hemppa oli noussut niukasti anemiarajan yli, 123:een, varastorauta oli edelleen aivan luokaton 11.

Mietin, että mitäs nyt sitten. Aika rassaavaa elää nämä päivänsä niin, että töiden jälkeen ei oikein muuta jaksa kuin nukkua. Vaihdoin Maltofer-tabletit nestemäisiin tippoihin, lisäsin aamusmoothieen pinaattia, ryhdyin kiskomaan jälkiruuaksi persiljaa ja appelsiinimehua ja tilasin netin kautta kuukauden satsin rautapidolaattivalmistetta.

Sitten istuin käsi poskella, kun luin artikkelin toisensa jälkeen siitä, miten kahvi ja tee estävät varsin tehokkaasti raudan imeytymistä. Ja minä kun olen nimenomaan vetänyt aina mukillisen joka aterian päälle, aamulla, päivällä ja illalla! Nelisen viikkoa sitten jätin iltakahvin pois, ja siitä puolentoista viikon jälkeen jätin päiväkahvin. Iltakahvista luopuminen sujui yhden illan päänsäryllä, mutta päiväkahvia jäin kaipaamaan. Töissä alkoi iltapäivällä olla jokseenkin nuutunut olo.

Homman on kruunannut se, että viime viikonlopuna luovuin myös aamukahvista. Tätä voisi hyvällä syyllä jo kutsua masokismiksi, ellen niin epätoivoisesti haluaisi veriarvojeni kohentuvan.

Ihan kauheaahan tämä on. Tällä hetkellä minussa kulminoituu kouluvuoden kevätväsymys, raudanpuuteväsymys ja kofeiinin puutteen aiheuttama väsymys. Selviän nipin napin vetämällä tunnin tai puolentoista päikkärit aina koulupäivän jälkeen. – Huomenna tätä mahdollisuutta ei ole, joten jänskättää nähdä, nukahdanko istualleni OAY:n kokoukseen.

Selasin Facebookin Raudanpuuteryhmän tiedostoja, enkä juuri ilahtunut löytäessäni tietoa siitä, miten myös rooibos ja macha sisältävät niitä samoja aineita kuin kahvi ja tee, ettei niitäkään parane aterian päälle sisuksiinsa kaataa. Kaakaota en ala litkiä kaloreiden takia. Voi tämän elämän näköjään itselleen suhteellisen hankalaksi tehdä. Buranasta muuten luin myös, että se kävisi lähes verenohennuslääkkeestä, ja sitähän minä nappailin kitaani alvariinsa syksyllä, kun vaivasi se päänsärky.

Tässä kärvistelen enkä muuta voi. Sen vain sanon, että toukokuun kontrollissa arvojen olisi syytä olla jonniin verran paremmat, etten koe kärsineeni turhaan. Sydänhän tässä särkyy kun ajattelen kaikkia ihania kahviloita, mitä tämä maailma on pullollaan. Mikä muka helpottaa harmaata oloa yhtä hyvin kuin kupillinen jotain ihanaa kahvia ja pala juustokakkua kyytipojaksi? – Ei mikään.

Life sucks.

Turistirysässä

Joskus isäntä saa varsinaisia kuningasajatuksia. Kuten että meikä voiskin lähteä Onnin kanssa reissuun Kolmårdeniin. ”Mitä?! Eksää nyt ruotsinopena Ruotsiin halua?” Juu haluan, mutta a) en Kolmårdeniin ja b) en heinäkuun lopulla Tukholmaankaan kiitos. Mutta kun mua taivuteltiin vetoamalla siihen, että lapsi pääsis reissuun ja sillä olis kivaa, niin myönnyinhän mä sitten. Oi ja voi.

Mä olen ensinnäkin saanut pysyvän rokotteen ruotsinlaivoja vastaan opiskeluaikana, kun olin yhden kesän Ahvenanmaalla duunissa. Eihän siellä vapaapäivinä mitään tekemistä ollut, ja opiskelijan oli silloin halpaa matkustaa laivalla, joten pakenin takas Turkuun niin usein kuin mahdollista. Mä en edelleenkään näe ruotsinlaivoissa mitään hohtoa, paitsi että nykyään on varaa seisovaan pöytään ja meriaamiaiseen. Ja nytkin toi matkaseura söi niin tolkuttoman huonosti ja vähän, että voin vaan kuvitella, millaisiin kyyneliin sen suursyömäri-isoveli olisi puhjennut jos olisi ne ”annokset” nähnyt. (Ilmankos sitten olikin huono olo ja melkein tehtiin kuolemaa sinä aamuna, kun palattiin Suomen puolelle.)

Auringonlaskun seuraaminen kannella oli hyvä hetki. Laivan ilmastointi tuntui paikoin jopa vähän liiankin tehokkaalta, joten kannella oli itse asiassa tuulesta huolimatta lämpimämpää kuin sisällä. Teimme lyhyen kierroksen Tax Freen puolella, ja pöljä kun olen, enkä ollut matkasta yhtään innostunut, en ollut katsonut edes sitä, ettemme palaakaan samalla laivalla takaisin. Säästin ostoksia paluumatkalle, ja tarjonta olikin huomattavasti suppeampi, mutta siitä toiste.

Hytissä hokasin, että olin ottanut puhelimen laturiin aivan väärän piuhan. Joku onneton oli tunkenut mun pöydälle kotona jonkun muun kuin Applen johdon, ja olin epähuomiossa ottanut sen. (Kysymysmerkiksi jää myös se, miksi mun laturin päähän oli kotona tungettu joku minilyhyt johto, jonka nappasin irti.) Takaisin Tax Freehin hakemaan piuhaa, jollainen onneksi löytyi, tosin 20 euron suolaiseen hintaan.

Sitten tajusin, että minä onneton olin jättänyt korvatulpat ja uninaamion pakkaamatta. Helteestä ja epämotivaatiosta hyytyneenä en ollut oikein perehtynyt pakkaamiseenkaan. Naamiosta viis, sillä ikkunattomassa hytissä oli pimeää, mutta ne korvatulpat! Perjantai-iltana ruotsinlaivalla! Tungin vessapaperia korviini ja varastin yläpediltä ylimääräisen tyynyn pään päälle. Heräilin silti tunnin välein milloin mihinkin möykkään.

Aamulla epätietoisena siitä, olenko loppujen lopuksi herännyt ajoissa vaiko en. Olivathan matkaohjelman kaikki ajat aina paikallista aikaa, pliis, olivathan? Vasta kuulutus aamiaistarjoilun alkamisesta sai mut rauhoittumaan. Tunti aikaa, jess. – Tästä huomaa, miten pitkään olen laivoja vältellyt. Ei mitään hajua mistään käytännöistä.

Perillä kuumaa ja ryysis. Safariajelu oli muuttunut köysirata-ajeluksi, jolle antaisin täydet kymmenen pistettä. Hellesäällä aivan siunattua onnea istua korkeuksiin kohoavassa hytissä, jonne tuuli pääsee. Viileällä säällä olisin varmaan katkerasti kironnut koko hökötystä, mutta nyt se pelasti kuumuudelta.

Eläimet väsyneitä helteestä. Osa piilossa kokonaan, monet kököttämässä jengillä jossakin varjoisassa nurkkauksessa. Leijonan makoilivat reporankoina pitkin pituuttaan.

Köysiratasafarin lisäksi pidin eniten delfinaariosta. Niissä on jotakin äärettömän sympaattista, ja kouluttajien ja eläinten suhde vaikuttaa tosi lämpimältä.

Delfiinishow’ssa käytettiin kivasti apuna myös videotykkiä. Takaseinä toimi valkokankaana.

Näiden veijareiden esitystä katseli mielikseen, mutta loppupäivä olikin sitten kuumuudessa raahautumista. Tenava kieppui onnellisena niissä parissa huvipuistolaitteessa, jotka alueelta löytyivät, ja ensimmäisiin ajeluihin menin mieliksi mukaan, mutta niin karmeaa se on, että loput pyöritykset Onni sai luvan hoitaa ihan itsekseen. Istuin jonkin kahvilan penkillä varjossa hengittelemässä ja katselemassa aasialaisturistien tulvaa.

Kolmårdenin ehdottomaksi kunniaksi on sanottava, että henkilökunta ei voisi ystävällisempää olla. Joka paikkaan toivotettiin niin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi, että kävijä oikeasti ajatteli, että juuri minua nuo ovat odottaneet, voi miten hauskaa. Neuvoa kysyessä sai iloiset ja vuolaat selitykset. Mun kielikorvani lepäsi kauniissa riikinruotsissa, ja yleisesti ottaen ruotsalaiset on mun mielestä muutenkin supercooleja. Ruokapaikassa Onni pysähtyi hetkeksi epätietoisena tarjontaa katsellen, ja heti oli viereinen aikuinen kysymässä, että hei, haluatko että laitan sulle täältä letun siihen lautaselle. (Onni tajusi sanan pannkaka ja vastasi pudistamalla päätään.) Suomessa olis katsottu, että jaa, missäköhän tuonkin vanhemmat on, kun mukula harhailee tossa epävarman näköisenä, kyllä se on niin että kukin pitäköön huolta omistaan.

Paluumatkalla oltiin Amorellalla, joka on Graceä vanhempi ja huonommin varusteltu purkki, hytistä ei löytynyt edes hiustenkuivaajaa, radio oli ehkä toisen maailmansodan ajalta. Ostin Tax Freestä pumpulia, kun korvatulppia ei löytynyt. (MIKSEI? Eikö ne tajua, miten suuri myyntivaltti ne siellä olisivat???) Aamuvarhaisella sateisessa (!) Turussa, ja bussilla Rauman kautta kotiin.

Plussaa: Onnilla oli suurimman osan ajasta kivaa. Meikä alkoi kaivata uutta Ruotsin reissua, mutta ehdottomasti lentäen.

Miinusta: Ryysis. Aasialaisturistit, jotka eivät osaa käyttäytyä (oikeesti, yks jopa maistoi seisovan pöydän salaattikastiketta suoraan siitä kauhasta mikä siinä astiassa on). Yleensäkin laiva.

Mut hei, mä selvisin!

Uudet näkimet

Nyt on rouvalla päheet kakkulat. Mun piti jo keväällä käydä työnantajan tarjoamassa näöntarkastuksessa, mutta jouduin kiireitten ja päällekkäisyyksien takia luovuttamaan aikani työkaverille. Tarjosivat kuitenkin mulle lähetteen ilmaiseen näöntarkastukseen Synsamiin, jonka käytin viime lauantaina.

Tuloksena oli, että mun ei ole vielä pakko siirtyä käyttämään kaksitehoja ellen halua (no, en halunnut!), mutta mulle suositeltiin lukulaseja, joissa on syväterävät linssit, eli näen alaosalla lukuetäisyydelle ja yläosalla hiukan kauemmas, esim. näyttöpäätteelle. OAY:n kortilla sai vielä 40% pois linssien ja kehysten hinnasta. Mä en ollut kyllä kehyksistä valmis kauheesti maksamaan, ja kun koklasin yhtä ja toista, niin eikö just sopivimmat sitten olleet RayBanit, joiden hinta huiteli kolmessa ja puolessa sadassa eurossa. Totesin että noup, ei vetele. Enkä ihan kauheasti ilahtunut, kun myyjä kiikutti mulle Chanelin kehykset, joissa lähtöhintana killui 455e. ”Nämä ovat tuolta tarjouslaarista,” myyjä totesi. Tietenkin ne istuivat kuin valettu, jopa paremmin kuin ne äskeiset. Kysyin epäluuloisena hintaa, ja jouduin kysymään sitä vielä toisenkin kerran, kun en ottanut uskoakseni, että tarjoushinta oli 19 euroa. Yhdeksäntoista! ”Joo, me lopetetaan Chanelien myynti, joten myydään nämä loput pois ihan pilkkahinnalla.”

Joskus sitä siis onnistuu tekemään käsittämättömiä löytöjä. En tiedä, pitäiskö tässä vielä koluta urheiluliikkeiden alennusmyynnit, jos löytäis jostakin halvalla vedenpitävän pyöräilypuvun. Edellinen on noin 16 vuotta vanha.

Vallankumous

Posti toi kaksi mehiläiskuningatarta. Yksi vaan tilattiin, mutta jostain syystä tuli tuplat. Isäntä oli päättänyt suorittaa toisessa pesässä vallankumouksen, tavoitteena saada ensi kesäksi hieman säyseämpi kansakunta. Joten me anarkistit kaappasimme vallan ja vangitsimme kuningatar Beetricen. Julmaa, tiedän, mutta mikä julmempaa, isäntä mestasi hänet. Ei kuitenkaan julkisesti, koska pelkäsi kansan kuohahtavan, vaan salaa, kaikessa hiljaisuudessa.

Koska posti toi tuplakuninkaalliset, se mahdollisti myös pesän jakamisen. Nyt niitä on kolme. Pienimpään laskettiin uusi kuningatar Beea, huomenna keskimmäinen pesä saa hallitsijakseen Beetrice II:n. Tosin rasian sisässä, jotta uuden kuningattaren erittämät feromonit saisivat kansan suosiolliseksi ja syömään taikinamassan läpi hänelle tien vapauteen valtakuntaansa. Kolmatta pesää hallitsee edelleen Beenelope. Ja Merikarvian pesää Elizabee.

Mä olen ollut muutenkin tehokas ja tehnyt kaikkea sellaista, mitä olen ällönä lykännyt tuonnemmaksi. Hoitanut Kela-asiointia, maksanut Visa-laskun (voi Brittilä, miksi olet niin kallis maa matkustella!), varannut ajan näöntarkastukseen, päivittänyt kalenteria tulevien menojen osalta, ja soittanut hammaslääkärin ajanvaraukseen, josta  – ällistyttävää kyllä – sain ajan samalle päivälle, kun mulla oli outoa vihlontaa. Ilmeni, että 40 vuotta sitten mulle laitettu amalgaamipaikka oli alkanut falskata, ja nyt mulla on sen tilalla uusi muovipaikka. Otin mamelona puudutuksen, kun sitä kerran tarjottiin, eihän mulla ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miltä paikkaaminen tuntuu, mutta sen verran järki sanoi, ettei se varmaan miellyttävää ole.

Helli on helteestä aika puhki. Huomenna, oi huomenna se saa helpotusta tuohon turkkiinsa! Vois kyllä viedä sen myös uimaan, joko järvelle tai merelle.

TallennaTallenna