Aihearkisto: Yleinen

Brittien viisas hulluus

Julkaistu , kirjoittanut
4

Nauroin katketakseni, kun tytär kertoi viime syksynä, millä perusteella sikäläisen yliopiston pääkirjaston kirjat on lajiteltu. Ei tekijän nimen mukaan, kuten meillä kaikissa kirjastoissa, eikä kirjan nimen mukaan, kuten olisi seuraava olettamus, eikä edes värin mukaan, kuten kekseliäimmät saattavat ehdottaa. Ehei, kirjat on lajiteltu koon mukaan, mikä sai ainakin minut ratkeamaan täydelliseen hilpeyskohtaukseen. Hulluja nuo britit! Mitä järkeä? Ethän mitenkään voi tietää lähtiessäsi etsimään kirjastosta jotain kirjaa, minkä kokoinen se on. Joka kerta joudut turvautumaan tietokantaan tai kirjaston henkilökunnan apuun.

Hekottelin ihanan umpihullulle systeemille, ja ajattelin, että mitä muuta voi odottaa kansakunnalta, joka pitää tiukasti kiinni maileistaan, punnistaan ja unsseistaan, käyttää rakennuksissaan tiivistämättömiä ikkunoita ja nukkuu kuumavesipullojen kanssa. Siis, tämä kaikella rakkaudella, minähän olen, loppujen lopuksi kuitenkin, hyvinkin anglofiili.

Eilen ryhdyin tekemään suursiivousta olkkarin kirjahyllyissä. Kirjojen määrä on taas kasvanut, kiitos pitkälti Amazon.co.uk:n palvelujen, josta viimeksi tänään putkahti postilaatikooni suosikkikirjailijani Max Lucadon uusin kirja ”Anxious for Nothing”. Kynnet päässä mietin, miten oikein saisin kaiken mahtumaan hyllyihin ja tekisin vielä tilaa talviselle valoasetelmalle. Lundia-hyllyissä on se ihana puoli, että systeemiä saa aina muokattua mieleisekseen, hyllyjä siirreltyä ja poistettua ja lisättyä, ja joka vuosi meidän hyllystömme muuttaa ilmettään. Monet vuodet asettelin kirjat hyllyyn värin mukaan, jolloin ne oli helppo löytää (kyllä, koodaan lukujärjestyksenikin väreillä).

Mutta mikä neuvoksi, kun tila loppuu? Tietenkin brittien oivallinen systeemi järjestää kirjat koon mukaan. Pienet kirjat samaan hyllyyn, keskikokoiset omiinsa, korkeat omiinsa. Ja ta-daa, yhtäkkiä tilaa syntyi kuin taikaiskusta! Hyllyjä mahtui kuin mahtuikin enemmän, ja myhäilin tyytyväisyydestä katsellessani lopputulosta. (Aaahh… en tohdi nyt edes mainita, että oikeastaan vasta runsas puolet hommasta on tehty, olkkarin toisella seinällä odottaa vielä lähes samankokoinen urakka…)

Brittien siunattu hulluus sisälsikin siis yllättävän viisauden. Ja tyhmä olinkin minä, joka tälle järjestelmälle hekotteli. Mutta hei, kyllä nyt kelpaa leuhkia, että käytän kirjojeni järjestämisessä samaa systeemiä kuin Cambridgen yliopisto. Vähänkö kuulostan älyköltä! (Tutut, älkää naureskelko siellä, kyllä mä tiedän että vain kuulostan siltä.)

 

Kuninkaallinen vieras ja lomalainen

Julkaistu , kirjoittanut
5

Isäntä, joka kävi talvella mehiläishoitokurssin, hankki tänä keväänä kaksi pesää, jotka sijoitettiin hänen äitinsä luokse. Mä olisin mieluusti ottanut ne takapihalle, mutta, noh, onhan tässä lähiöasumisessa tietysti sikäli omat ongelmansa, että kaikki naapurit eivät ehkä olisi ilahtuneet, ja parvien kanssa saattaa tulla hankalia tilanteita.

Toinen pesistä on lähtenyt toimimaan mukavasti, mutta toisessa on ongelmia, koska sieltä ei ensinnäkään ole löytynyt kuningatarmehiläistä. Voitteko uskoa, mitä silloin on mahdollista tehdä? – Juu, tilata kuningatar netin kautta Mehiläistalosta! Ja vuorokauden sisällä kopsahti jo postilaatikkoon pehmustettu kirjekuori, jonka päällä luki punaisella korostettuna: ”Huom! Eläviä mehiläisiä! Ei aurinkoon!”

Istu ja pala. Luuletteko, että kuningatarmehiläinen matkustaa yksin? Ehei! Pitäähän sitä nyt hovineidot seurana olla, ettei matkalla kuole yksinäisyyteen. Ja oma ruokakammari (vasen yläkulma teipin vieressä, siellä on käyty murkinoimassa). Ja kuningatar reissaa varmuuden vuoksi kruunun kanssa (iso keltainen täplä, oikealta laskettuna toinen mehiläinen), jottei häntä sekoiteta vahingossa hoviväkeensä (rahvaasta nyt puhumattakaan).

Auttakkee! Mun mielestä tää kaikki on niin sympaattista, että sulan justiinsa tähän paikkaan.

Toinen sulamispiste saavutettiin, kun tytär saapui Brittilästä lomalle kotiin. Hieman oli reissussa rähjääntynyt vietettyään välilaskun takia yön Gdanskin mukavuuksistaan tunnetulla ( – Not!) lentokentällä. Voipi olla, että ensi yönä oma kotipeti on kultaakin kalliimpi.

Lomafiilistä ja öisiä seikkailuja

Julkaistu , kirjoittanut
4

Kävin eilen hakemassa muutamat matot paikallisesta pesulasta takaisin kotiin, ja olen jopa saanut lattiat pestyksi ja ne matot plus muutamat muutkin paikoilleen. Elettiin puolitoista viikkoa lähes matotonta elämää, kun meillä kävi nuohooja, jonka ansiosta käärin mattoja rullalle, ja sitten hinasinkin niistä osan pesulaan asti. Nyt tuntuu suorastaan oudon kaiuttomalta, kun tekstiilimäärä on taas entisellään.

Nuohoojan saapuminen sai Nellan peräytymään puskaan. Lenkillä kun näkee, että vastaan on tulossa toinen koira taluttajansa kanssa, ei ikinä tiedä, kuinka pahan paniikkireaktion se saa aikaan. Tuo koira on hassu. Ollaan oikein porukalla pohdittu sitä, että onko se tosiaan niin traumatisoitunut siitä kun kerran jäi auton kolhaisemaksi, vai mikä sillä on. Luonteeltaan vaan arkajalka? Toisaalta se osaa olla ihan äärettömän itsepäinen, siis oikein to-del-la. Ja jösses kun se saa päähänsä kävelyllä, että nyt mennään, niin sittenhän mennään! Jos jossain kylän raitilla näkyy irrallinen käsivarsi, niin se on mun oikea käsivarteni, jonka Nella on kiskonut irti.

On varmaan ihan ääretön yllätys, että mä olen tänään istunut puutarhatuolissa nauttimassa auringosta ja lukemassa romskua. Elohopea kipusi huikeaan +20 asteeseen, mikä on siis jo ihan ylenpalttista näillä leveysasteilla tänä kesänä. Kaikki on kyllä ihan älyttömästi myöhässä, pihan kielotkin kukkivat vasta nyt. Villiviini roikkui niin pitkään surullisen harmaana kasana terassin katon päällä ja pitkin talon jukisivua, että luulimme sen jo kuolleen. Vasta nyt se on alkanut osoittaa virkoamisen merkkejä.

Iltaisin isäntä ja minä olemme viettäneet aikaa Netflixin täysin järjettömän Rick ja Morty -sarjan parissa. Aikuisille suunnattu animaatiosarja on kuin South Parkin ja Doctor Whon risteytys. Pitää siis olla oikeassa mielentilassa, että jutuille nauraa, mutta tälleen työstressistä vielä toipumattomana alkukesän lomalaisena sitä on oikein otollista kauraa tämän tyylin huumorille.

Olen lähes joka yö nähnyt jotain kouluun liittyvää (yleensä täysin järjetöntä, kuten urheilupäivä jonka ainoana lajina oli mäkihyppy) unta, ja ellen ole seikkaillut koulumaailmassa, aivoni ovat tuottaneet jotain muuta överiksi vedettyä juttua. Viime yönä meidän lattialla liikuskeli moottorilla kulkeva, läpinäkyvä mato, joka luikahteli jalkalistojen alle. Olenkohan katsonut sitä animaatiota ehkä pari jaksoa liikaa?

Huomenna luottokampaajalle! Ennen päättäjäispäivää iski hiustuska tismalleen samaan aikaan, kun kampaaja lähetteli Instgramiin kuvia etelän reissultaan. Jouduin pakon sanelemana pakenemaan sinne, mistä tiesin leikkuuajan varmasti löytyvän, eli Mikkolan Cittarikompleksin Hiustaloon, mutta oivoi. Vaikka lilluin nirvanassa, kun hiukset saivat tehohoitoa ja lojuin hierovassa tuolissa pesupaikalla, ja vaikka mulle tehtiin ilmaiseksi kiva pikakampaus lopuksi, oli työn jälki silti loppujen lopuksi toista kuin mun vakkarilla. Huomenna suuntana Sis & Bro Hairdesign ja juurikasvulle kyytiä.

Lämpöä, ah lämpöä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ällistyttävän huikaisevat 24 astetta! Omenapuu alkaa varovasti raotella nuppujaan, että josko tästä oikein kukiksi uskaltaisi aueta. Riskeerasin koko säätilan pesemällä Onnin toppavaatteet talvisäilöön ja rahtaamalla omatkin villapuseroni vaatehuoneen uumeniin ja t-paidat tilalle. (Kyllä nyt huomenna viskoo räntää ja syy on minun.)

On totisesti tuntunut täysin kesältä. Luin Sarah Perryn romskua The Essex Serpent puutarhatuolilla, pelasin jälkiruokakahvia juodessa erän Scrabblea isännän kanssa nurmikolla, kävin hölkkälenkillä ja paahduin aivan läkähdyksiin. Toppavaatteetkin kuivuivat auringossa ja tuulessa pikavauhtia.

Anoppi on ollut jalkaoperaatiossa, ja Nella on meillä saikkuhoidokkina. Onneksi on kesä, että koiruus saa olla paljon pihamaalla ja tulee vain yöksi tuonne meidän allashuoneeseen nukkumaan. Mielelläni minä tämän karvakamun ottaisin vaikka sängyn jalkopäähän, vaan kun tuo allergia ei sitä salli. Mutta kävelylenkeillä me käydään Nelluskan kanssa, ja tänään oli järkytyksen järkytys, kun isäntä pesi sen. Ei kuulu kylpy nämligen favoriitteihin. Hassu karvakuono.

Freedommmm!

Julkaistu , kirjoittanut
3

Kevätjuhlapäivän aamu. Mittarissa kaksi astetta. Sentään plussan puolella! Säntään etsimään villakangastakkiani, jonka olen jo kiikuttanut isomman vaatehuoneen uumeniin. Nenässä kutittelee jo nuhanpoikanen parin edellisen päivän palelemisen jäljiltä. Nyt ei huvita sairastua loman alkajaisiksi.

Ulkona fasaanikukkoparka luulee, että on jälleen huhtikuu ja että on laitettava kaikkensa peliin. Kylmä aamu = kevät alkaa alusta. Kukko huutaa epätoivon vimmalla, ja isäntää ja mua naurattaa, että mitäköhän sen päässä liikkuu. ”Ei hemmetti, just kun vähän toivuin… kolme rouvaa… pakko jaksaa painaa… KYYKKY!!!”

Oppilaiden taidokkaat esitykset ällistyttävät ja ilahduttavat. Kilpatanssija- ja balettiharrastajat vetävät sellaiset taidonnäytteet että oksat pois. Hymyilen korvasta korvaan kuin Irvikissa, koska meno on niin mainiota

Kotona vaihdan korkkarit ja mekon lökäreihin ja villatakkiin. Lojun sängyssä lukemassa ja somettamassa. Päiväruuaksi haet pizzaa paikallisesta pizzeriasta ja vedän päälle puolentoista tunnin päikkärit. Luen lisää ja siivoan yhden keittiön kaapin ihan siitä ilosta, että voin tehdä mitä lystää tai olla tekemättä jos lystää.

It’s holiday. It’s freedom!

Photogasm!

Julkaistu , kirjoittanut
2

Ihan vain halusin jakaa teille täydellisen kuvan. Tumblr-sivustolla törmäsin, ja krediitti oli merkitty kuvaajalle nimeltä Ali Cameron, mutta kun googlasin Mr Cameronin ja etsin hänen valokuvaussivustonsa, heräsi kysymys, onko tämä todellakin hänen kuvansa. Ehkä mulla oli väärä A. Cameron? Brisbainen kuvaajakaveri kun ei ihan tämäntyyppisiä otoksia esittele, on enemmänkin hiukan hipahtavampi staili hänellä.

No, mene ja tiedä, mutta kun katsoin tuota kuvaa, niin melkein henki salpautui. Jumprahuiti tuota valoa ja varjoa lattiassa, voisin syödä ne.

Löysin kevään ekat puutarhakotilot lehtien alta, kun olin haravoimassa. Heitin metsikköön, josta fasaanikukko huusi mulle kyykky! Mitä kauemmas metsikön rajalta peräydyin haravoimaan, sitä lähemmäs se hassu fasu tuli mulle huutelemaan. Ajatteli varmaan, että kas kas, kyllä se tuokin eukko tottelee kun tarpeeksi huudan.

Mulla on paha aavistus, että se kukko ajattelee itsestään liikoja. Tulee huutelemaan Nellankin nenän alle silloin, kun koira on meillä hoidossa ja takapihalla. Tietää tasan tarkkaan, mihin asti hihna yltää, ja niin tietää Nellakin, joka epätoivoisena vaikenee ja luo vain anovia katseita ikkunan läpi. ”Tulkaa nyt joku vapauttamaan mut että mää tolle linnulle näytän närhen munat!” – Joku kaunis päivä se fasu vielä menee luuloissaan pullistelemaan väärään paikkaan ja joutuu paistiksi.

Auringonvaloa ja orastavaa toivoa

Julkaistu , kirjoittanut
5

Mun viime lauantaina hankkimani korkkarit pääsivät tänään viimein pikasuutarille korkolappujen vaihtoon. Alkuperäiset kun olivat niin jäätävän liukkaat, että tiesin heti kenkiä jo liikkeessä kokeillessani, että tarvitsevat vaihdon heti kättelyssä ennen käyttöönottoa. Kengille tuli täten 13 egeä lisää hintaa, mutta kun korkojen korkeus ja kenkien istuvuus on just oikea, en pidä sitä pahana.

Kaksi keväisempää päivää takana, eilen elohopea kipusi 11 asteeseen ja tänään taisi mittarissa olla 8 astetta. Pelkästään auringonpaiste ja lintujen äänet saavat mielen hyrisemään. Huomasin takapihalla lumikellojen  nostaneen pienet päänsä ylös nurmikosta. Omenapuussa istui närhipariskunta, etupihan vaahteraa takoi tikka kuin konekivääri, ja fasaanikukko kiipeilee tuon tuostakin joko vesialtaan viereiselle kivikasalle tai keinujen viereen pienelle kumpareelle pörhistelemään höyheniään ja kiljumaan kyykky!!! Keittiön ikkunat loistavat kevätvalossa järkyttävällä likaisuudellaan.

Kaupat tulvivat kevätvaatteita ja totesin vain jälleen kerran mielessäni, että painonpudotus olisi poikaa. Lähes samaan syssyyn tungin kitusiini parit joulutortut kahvin kera, niitäkin kun vielä pakkasesta löytyy. Julia mun touhuja katselikin silleen että mitä ihmettä, ensin hihkut keväästä ja sitten juhlit sitä joulutortuilla  –  hyvin loogista.

Eilisen ja tämän päivän aikana minussa on virinnyt pieni toivo siitä, että ehkä valon lisääntymisen myötä sitä jaksaisi taas oikeasti elää. Ehkä jopa lähteä lenkille taas pitkästä aikaa (eihän tuo miesflunssa vienytkään kuin pari kuukautta). Lukea jotain, eikä vain lojua lagaamassa aivot kaurapuurona ja leuka kuolassa. Hengittää ja olla läsnä, istua koko painollaan.

Viikonloppumenoja

Julkaistu , kirjoittanut
2

Starttasin lauantaiaamuna Raisioon tyttären kanssa, joka on viettämässä kuukauden kevätlomaa kotimaan kamaralla. Söimme Ikeassa lounaan, minkä jälkeen tein pikakierroksen alakerrassa. Mulla oli oikeastaan vain kaksi hankinnan kohdetta; uusi pastakauha ja uusia tyynyjä meidän sängylle. Meillä pitää olla aina kauhea tyynykasa löhöilyyn, ja useimmista oli sekä päällinen että sisus niin kulahtanut, että oli aika satsata uusiin. Löysin onneksi just ihania kuoseja, passeleita tähän meidän sinisävyiseen ja merihenkiseen makkariimme.

Kerrankin kävin Ikeassa niin, ettei mukaan tarttunut miljoona heräteostosta. Kahden euron raastin ja paketti pussinsulkijoita lähti matkaan tyynyjen ja kauhan lisäksi, mutta siinä kaikki. Tässä vaiheessa reissua saatoin olla oikein ylpeä itsestäni.

Heitin tyttären moikkaamaan sen bestistä Raision keskustaan ja palasin Myllyyn, jossa mulla puolestani oli treffit hyvän ystävän kanssa kahden jälkeen. Ehdin kyllä nuuskia siinä ennen jo yhden jos toisenkin liikkeen. Etukäteen olin päättänyt, että uusi muistikirja ja pullo Inglotin Duralinea on tarpeen, mutta jotenkin sitten eksyin myös Sokokseen, josta ostin huulipunaa ja putsarin… Ja kun ystävätär lähetti viestin, että myöhästyy parikymmentä minsaa, eksyin haahuilemaan DinSkon tiloihin, josta ostin edulliset korkkarit töihin. – Onneksi tapaaminen ei venynyt sen enempää, taivas tietää mihin vielä olisin törsännyt.

Oi, miten terapeuttista istua muutama tunti hyvän kahvin ja herkkujen kera parantamassa maailmaa rakkaan ihmisen kanssa! Siitä oli hyvä lähteä kotimatkalle Julian kanssa, joka hänkin oli jo siinä vaiheessa päätynyt Myllyyn. Meillä oli hyvä ajatus pysähtyä kotimatkalla jonnekin tien poskeen, josta liikenteen äänet kantautuisivat puhelun taustalle, ja säikyttää isäntä aprillipilalla, että ollaan kolaroitu auto, mutta loppujen lopuksi me oltiin niin väsyneitä, että posotettiin vain suoraa soittoa kotiin.

Tänään en ollut aikeissa siirtyä kotitiloista minnekään, mutta jotenkin sitten vain päädyin kuskaamaan Onnin ja tämän kaverin Hoploppiin, jossa istuin kutomassa sukkaa kolme tuntia. Että olinko puhki tämän jälkeen? No, kyllä olin, puhki ja puutunut, ja palasin kotiin laittamaan iltaruokaa, jonka jälkeen totesin, että tässä tämä päivä sitten menikin.

Mainiota maaliskuuta!

Julkaistu , kirjoittanut
4

Näin toivotteli aina saksan laitoksen apulaisprofessori maaliskuun koittaessa. Jokaiselle kuukaudelle oli oma sanontansa, mutta siihen miehen vitsikkyys sitten suurin piirtein loppuikin. Ehkä huumorin kohokohta oli toteamus Turun Sanomista: ”Se on siitä erikoinen urheilulehti, että julkaisee myös kuolinilmoituksia.” Loput 99,9 % luennoista kuluikin sitten siihen, että luennoitsija luki meille ääneen niitä monisteita, jotka aina kunkin kerran alussa jakoi yleisölleen.

Minä aloitin maaliskuuni uudella laukulla, jonka tilasin Sarenzasta. Mun brittiläinen Rowallanin nahkaveskani on vielä hyvässä kunnossa, mutta täytisen ahdas, kun yritän tunkea sinne kaiken tarvittavan. Tilasin Zalandosta jo kertaalleen yhden Kiomin laukun tuossa joulun tienoilla, mutta se oli niin valtava, että peilatessani sen kanssa ensimmäinen ajatukseni oli, että tuo peilin nainen ei omista tuota laukkua, vaan laukku omistaa tuon naisen. Tämä Sarenzan tulokas oli juuri sopivan kokoinen, enkä maksanut siitä kuin 60 euroa, koska se oli jossakin superalennuksessa tammikuussa. Kaksi asiaa mietityttivät: a) Sisällä ei ole kummemmin lokeroita, parit taskut kyllä. Tilasin edullisen Bag-in-Bagin sinne sisälle, joten tämä tuli hoidetuksi, mutta b) nahka näyttää olevan sitä laatua, joka naarmuuntuu helposti esim. kynsistä, joten nähtäväksi jää, miten kauan tämä pysyy säällisen näköisenä.

Neulontainnostus on iskenyt minuun pitkästä aikaa, ja olen koko alkuvuoden heiluttanut sukkapuikkoja vauhdilla. Sukkaparaatin jälkeen ajattelin, että ehkä tämän ikäisen ihmisen pitäisi osata neuloa myös lapaset, ja niitä tein ensin perusmallilla kaksi paria, ennen kuin tartuin tosihaasteeseen, eli näihin kirjoneulelapasiin. Tää on elämäni eka kirjoneuleyritys, ja muuten homma on ollut suht ok ja selvää, mutta auta armias tuota peukkua! Että mä olin menettää hermoni sen kanssa, kun ensinnäkään ei ollut mitenkään selkeätä poimia silmukoita tuosta aukon yläreunasta, tummanharmaat ja valkoiset langat tuntuivat risteilevän joka puolella kummallisina kaarina, eikä mitään kunnon silmukoita löytynyt kuten alareunasta, ja toisekseen olin tulla hulluksi noiden kavennusten ja kuvion kanssa. Piti lopulta miljoonannennen riistämisen jälkeen laittaa Post it -lappu mallissa aina sille riville, missä menin, ja kirjoittaa erikseen kynällä ylös, olenko viimeisimmäksi nyt kaventanut harmaalla vai valkoisella. Muutenhan homma on ollut kivaa ja sikakoukuttavaa, vähän on kuin palapeliä kokoaisi, kun näkee kerros kerrokselta, miten kuvio muodostuu.

En ole ehtinyt enkä jaksanut tätä blogia tammi-helmikuussa päivittää, mutta toivoa sopii, että valon määrän lisääntyessäni meikäläisenkin energia taas lisääntyy. On ollut sen verran koetteleva alkuvuosi, että tuntui äärettömän lohdulliselta kuulla eräänä aamuna Juha Tapion ja Johanna Kurkelan ”Rakastettu” radiosta. Se kosketti ja lohdutti, antoi taas voimaa porskuttaa eteenpäin. Kuuntelepa ite!

Ai niin, koska spämmibotit olivat löytäneet tiensä kommentteihini, iskin muutaman muun suojatoimen lisäksi kommenttiboksiin myös yksinkertaisen numerojutskan, joka pitää täyttää todistaaksesi, ettet ole robotti. Putsasin nimittäin hiihtolomalla sellaiset pari tuhatta spämmikommenttia pois. Oli muutaman vuorokauden ehtinyt nakuttaa niitä sinne muutaman minuutin välein.

Satakuntalaista menoa

Julkaistu , kirjoittanut
2

Olin unohtanut, miten rentouttavaa ja ennen kaikkea koukuttavaa sukkien kutominen on. Uudenvuoden jälkeen olen saanut valmiiksi vielä kaksi paria, ja nyt on tulossa neljäs sukkapari. Kuvan sinisävyiset ovat Onnille, etualan kanervat minulle, ja puikoilla pyörii nyt taas sinisen sävyjä meidän kemian opiskelijaamme varten. Tytär hullaantui touhuun myös, joten olemme kutoneet yhdessä ja tuijottaneet Parks and Recreation -sarjaa HBO:lta. The Crownin kymmenennenkin jakson vetäisin jo itsekseni loppiaisviikonloppuna, mistä muuten sivumennen sanoen tuli hirveä hinku lukea jokin Churchillin elämänkertateos.

Viime viikon kaksi työpäivää kuluivat kokonaisuudessaan kuin unessa. Siis todellisuudessa jotakuinkin unenpöpperössä. Oli täysin järkyttävää kiskoa itsensä hereille jo vähän ennen kuutta ja yrittää olla jotenkin täyspäisen näköisenä töissä. Lohdukseni muillakin oli samoja ongelmia, eikä todellakaan vähiten oppilailla. Muutama vakioväsynyt pilkki aivan erityisen paljon.

Vuodenvaihde merkitsi mulle myös sitä, että muutin paikkakunnalta toiselle. Elämäni helpoin muutto nimittäin. Kauhea vähti oli muuttaa aikanaan Eurajoelta Luvialle. Nyt vain heräsin aamulla, avasin silmäni ja totesin, että jahah, nyt asun sitten taas Eurajoella. Sanoinkin koulussa jollekin porukalle, että oli niin helppo muutto mulla joululomalla, että voin lämpimästi suositella tätä muuttofirmaa, mutta osa ei vitsiäni heti hiffannut. Kysyivät, että mikä se sellainen firma sitten oikein on, johon minä vastasin, että Kuntien Yhdistyminen Oy.

Yhdistymisen kunniaksi koulumme väki kuskattiin Luvian uusiin yläasteen tiloihin jazzkonserttiin kesken torstaipäivän. Bianca Moralesin bändinä olivat soittamassa taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki saksofonissa, Severi Koivusalo rummuissa, ällistyttävä pianisti Marian Petrescu, sekä itse Pori Jazzin isä Jyrki Kangas basistina. Ihan huippuluokan jazzmuusikkoja siis. Mutta ymmärsikö yläasteikäinen yleisö, mitä näkivät ja kuulivat? Eivät ymmärtäneet. Bianca Morales yritti kaikkensa, jotta porukan olisi saanut jotenkin mukaan, ja jotenkin siinä jäyhän murkkuikäisen konserttiyleisön keskellä seisoessani mua alkoi hirveästi hymyilyttää ensinnäkin koko tilanne ja toisekseen se, että miten on Jyrki Kankaan päähän aikoinaan pälkähtänyt perustaa jazzfestarit kaikista Suomen paikoista Satakuntaan ja Poriin? Ei niinkun vaikeampaa yleisöä mistään voisi löytää.

Pekka Simojoki joskus kertoi tarinaa Satakunnassa konsertoineesta Jaakko Löytystä, joka oli jonkin kirkkokeikkansa jälkeen istunut murtuneena miehenä sakastissa. Kaikki takuuvarmat biisit oli soitettu ja kaikki parhaimmat jutut kerrottu, mutta yleisö ei lämminnyt, ei sitten millään. Löytty oli funtsannut, että nyt myyn kitarani ja lopetan koko homman. Kunnes joku poikkeuksellinen yksilö kurkisti sakastiin, kiitti hienosta konsertista ja totesi lopuksi: ”Sinä Löytty se olet sitten hauska mies. Monta kertaa piti purra huulta, etten alkanut nauraa.”

Welcome to Satakunta.