| Etusivulleni | Valikkosivulle | Lisää minusta | Uskoni | Kirja-arvosteluja | Linkit |
|
Hyvää uuttavuotta! 31.12.2014  Aivan parasta olisi olla viettämässä tätä uuttavuotta Lontoossa. Toivottavasti jonakin vuonna tämä haave toteutuu. Toiseksi parasta on olla kotona ja ottaa rauhallisesti. Katsella eilen kirjastosta lainattua kirjapinoa ja nauttia Jonas Jonassonin verbaalisesta ilotulituksesta. Kuunnella, kun pikkumies vouhottaa papaateista ja paukuista isänsä kanssa. Syödä joulutorttuja ja kutoa vähän villasukkaa. Tällainen tylsä vanhus minusta on tullut. Villeintä, mitä teen uudenvuodenaattona on se, että pelaan muutaman erän Mario Kartia pikkumiehen kanssa ja silloinkin mun täytyy körötellä etanavauhtia, koska mua oikeesti alkaa huipata, jos tuijotan sellaista pientä ruutua, jossa mennään hirmuisella vauhdilla eteenpäin. Mä olen täydellinen pelikaveri, häviän takuuvarmasti. Oikein ihanaa vuotta 2015 teille kaikille, rakkaat lukijat! Ensi kesä ei ole ikinä ennen ollut niin lähellä kuin nyt! Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Joulunjälkeistä elämää 29.12.2014  Katselin viimevuotisia joulukuviani täältä blogista, ja olisin voinut copypasteta lähes samat näkymät tänäkin vuonna. - Mutta vain lähes, sillä tänä vuonna meillä oli kunnollinen, tuuhea joulukuusi, jonka olin itse käynyt omin pikku kätösin hankkimassa Länsi-Porin Prisman kuusenmyyjältä. Sitä heppua, joka on varmaan kymmenen vuotta käynyt myymässä niitä oksattomia kräniä tuossa Luvian torilla, en ole tänä vuonna nähnyt. Luulen, että me olimme vuodesta toiseen miesparan ainoat asiakkaat, ja nyt, kun mekin hankimme kuusemme muualta, hänen ei kannattanut tänne raahautua. Joulupukki toi mulle mm. kaksi tosi nättiä huivia, jotka (yllättäen) tytär oli hankkinut Lontoosta, ja vihdoinkin oikean älypuhelimen sen kammottavan oudon, hankalan ja temppuilevan Lumian tilalle. Siis, oma valintahan se Lumia aikanaan oli, koska mulla oli aina ollut Nokian känny ja pidin niitä laadukkaina ja toimivina. Mutta tulipa sitten se poikkeus vastaan, todellakin. Kävin vaihtamassa lauantaina sim-korttini pienempään, jotta sain uuden kännyni toimimaan, ja ostin samalla suojakuoren. Gigantin valikoimat eivät olleet mitenkään häikäisevät, ja päädyin vaaleanbeigeen krokokuvioon, joka isommassa mittakaavassa saisi minut värisemään inhosta, mutta joka tuolla lailla pienessä pinta-alassa on ihan ok. (Minähän en edelleenkään ole eläinkuosien ystävä, kuten Secret Wardroben Anna-Maria hyvin tietää.) Ja kyllä, olen tänäkin vuonna ahtanut itseeni Mon Chéri -konvehteja. Lukenut pari kirjaa. Käynyt katsomassa uusimmman Hobitin (joka oli pettymys). Käynyt hölkällä sään salliessa (Mistä nämä pakkaset tulla tupsahtivat? Minä en alle -10 asteen lämpötilassa juokse!). Koonnut Lego-rakennuksia Onnin kanssa. Lomaa on nyt tasan viikko jäljellä, ja olen siitä ikionnellinen, sillä univajeeni ei ole vielä tullut hoidetuksi kokonaan. Lomaa ei ole pitänyt ilmiö nimeltä lian ja pölyn kertyminen. Minä kun jotenkin kuvittelin taas kaikessa optimistisuudessani, että kun jouluksi siivoaa, niin sitten ei pitkään aikaan tarvitse, kun paikat pysyvät siisteinä. No, kuten jokainen tervejärkinen tietää, niin eivätpä pysy. Katselin jo eilen huolen vallassa olkkarissa ja eteiskäytävällä pyöriviä villakoiria, ja tänään täytyy ryhtyä toimiin. Minun ja keskimmäisen keuhkot eivät kummatkaan pölystä tykkää. Ja koska jälleen kerran en ehtinyt koskeakaan millään siivoukseen tarkoitetulla tuotteella meidän saunaosastoamme ennen joulua, olisin kovasti tyytyväinen, jos pystyisin tekemään jotain tilanteen hyväksi ennen uuttavuotta. Hah, mutta älkää luulko, että aion tätä viikkoani käyttää vallan siivoukseen! Katin kontit. Kirjahyllyni ja BBC:n iPlayer pitävät huolta siitä, että rauhallisiin hetkiin löytyy mukavampaa tekemistä. Ja Onnihan pitää sitten huolen niistä muista hetkistä, ainakin heti kun palaa mummolasta. Nyt olemme nauttineet muutaman päivän rauhasta ja h-i-l-j-a-i-s-u-u-d-e-s-t-a. Onni on vähän kuin Pikku Myy, että siitä on saatava välillä pientä lomaa. Ja nyt kahville ja joulutortulle, ystävät. Tässä on pari päivää aikaa vielä kerätä massaa, että on sitten uudenvuoden jälkeen jotain laihdutettavaa. Kun muutenhan ei mitään olisi kumminkaan. Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. I need my sleep! 15.12.2014  Voi hyvänen aika. Vaikka kuinka haluaisi väittää itsellensä, ettei ole muuttunut parikymppisestä sitten niin mihinkään, niin huhhuh, onpas vain. En tod. ala listata tähän mitään epäkohtien luetteloa (koska mikään tila ei siihen riittäisi), mutta totean vain, ettei valvottuja öitä ole tarkoitettu enää viisikymppisille.  Olin luvannut hakea Julian torstai-iltana Helsinki-Vantaalta, koska oli tosi kyseenalaista, miten hän mahtaisi ehtiä sieltä viimeiseen bussiin, ja hyvä olikin, että olin tarjoutunut kuskiksi, sillä lento oli kolme varttia myöhässä, eikä tyttö olisi ehtinyt nähdä edes bussin takavaloja. Vanhana ja viisaana olin varautunut siihenkin, että olen seuraavan päivän ihan tööt, ja ottanut sen kolmannen ja viimeisen köpövapaani perjantaiksi. Mutta voi hyvät pyssyt, en minä tajunnut, miten sekaisin olisinkaan koko perjantain.  Olimme kotona joskus vähän kolmen jälkeen, ja muistan ryömineeni sänkyyn vähän ennen puolta neljää. Olin ajanut yli kuusi tuntia, ja vetänyt välissä vain yhden piparilatten lentokentän Starbucksilla. Viimeiset 50 kilsaa olin taistellut unta vastaan ihan tosissani ja ajanut räävittömän huonossa kelissä keskellä räntäsadetta pientä ja mutkaista oikotietä Nakkilasta Luvialle. Olin niin kuollut, etten ole havahtunut yhteenkään ääneen muun porukan lähtiessä aamulla kouluun, ja voin vakuuttaa teille, että kolmesta aamutoimiaan suorittavasta miehestä lähtee enemmän ääntä kuin suihkukoneen moottorista. Havahduin kellon soittoon puoli kahdentoista maissa, sillä sen pitemmälle en voinut antaa itseni nukkua. Oli pakollinen käynti Porissa, jonne olisi ehdittävä yhdeksi. (Tosi viisasta varata mitään siihen päivään, voin todeta näin jälkiviisauden sanoin.)  Miehet olivat lähteneet matkaan ykkösautolle, joten minä istuin Golfin rattiin, ja totesi saman tien, että tankkihan on tyhjä. Eikun huoltikselle. Kaarran bensapumpun luokse ja alan tankata. Toisin sanoen, yritän alkaa tankata, mutten onnistu. Pistooli ei mene tankkiin. Kokeilen eri kulmia, mutta ei, jokin tökkää vastaan. En tajua mistään mitään. Tihrustan tankkiin ja mietin, mistä kiikastaa. Miltä se normaalisti näyttää? Mitä teen väärin? Voiko ihminen yhtäkkiä lakata osata tankkaamasta? Raavin päätäni ja tunnen itseni todella blondiksi. Yritän päästää polttoainetta pienellä paineella, mutta se valuu pois auton kylkeä pitkin. Laitan pistoolin paikoilleen ja ajan parkkiin pois muiden tieltä. Mietin. Istun autossa ja mietin, kunnes tajuan, että voi hyvänen aika, minähän olen liikkeellä sillä Golfilla joka syö ysikasia, enkä suinkaan meidän dieselvetoisella Pösöllä! Minä ääliö olin koko ajan yrittänyt tunkea naftaa bensa-auton tankkiin!  Lähdin hämmennyksissäni ajamaan pois ja tankkaamaan toiselle asemalle, koska väsyneet aivoni sanoivat, että vaihda hyvä nainen nyt maisemaa äläkä enää näytä naamaasi täällä. Minkä teinkin. Kunnes vihdoinkin päästyäni matkalle kaupunkiin tajusin yhdessä vaiheessa, että olin onnistunut valuttamaan maahan pienen määrän dieseliä, bensapumpun mittari oli raksuttanut, ja minä olin poistunut paikalta maksamatta!!!  Ei auttanut muu kuin paluumatkalla marssia tiskille ja alkaa selittää, että olin tunti sitten käynyt bensavarkaissa. Olin velkaa ST1:lle 15 senttiä, jotka nöyränä maksoin ja ajattelin, etten ikinä, ikinä enää astu jalallanikaan tämän huoltiksen pihalle. Sen verran nolotti. Olisi kyllä nolottanut vielä enemmän, jos olisin tiennyt, että poissa ollessani henkilökunta oli jo ehtinyt katsoa turvakamerasta rekisterinumeron, ottaa selville isännän puhelinnumeron ja soittaa sille. No, sehän ei tietenkään ikinä koulupäivän aikana kännykkäänsä vilkaisekaan, mutta soitti työpäivän jälkeen takaisin numeroon, josta oli saanut puhelun. Että mitä asiaa. "Vaimollanne vain oli pieni tankkausongelma, mutta ei mitään hätää, asia on jo selvitetty." Ja minä kun olin ajatellut, että olen koko välikohtauksesta ihan hiljaa, enkä joudu kuuntelemaan isännän ivallista sanailua asiasta! Auuugh!  Voin vakuuttaa, etten enää koskaan aja yöllä, ja jos joskus joudun ajamaan, en poistu seuraavana päivänä sängystä. En minnekään.   Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Juhlien jälkeen 07.12.2014  Suuri juhlapäivä on nyt eletty, koettu ja juhlat juhlittu, ja kaikki meni oikein hyvin. Mulla kyllä usko alkoi vähän horjua torstain vastaisena yönä. Olin ottanut torstain ja perjantain molemmat vapaaksi, ja ajattelin, että torstaina ehdin tehdä vaikka mitä ja käydä kampaajalla sun muuta, ja sitten kävikin niin, että Mr Onnimanni aloitti ihan täytisen rajun oksutaudin silloin yöllä. Kyllä muutaman kerran ehdin miettiä, että mitä hitsiä tehdään, jos tämä tarttuu meihin muihin, ja mitä hitsiä ylipäänsä tehdään Onnin kanssa, jos se ei toivu. Siinäpä meni sitten torstain suunnitelmat hieman uusiksi, sillä potilas oli aivan voipunut yön jäljiltä (ja niin olin kyllä minäkin! ei tässä iässä enää valvomista kestä!) ja vinkui ja torkahteli olkkarin lattialle levittämälläni peitolla. Perjantaiaamuna Onnilla varmaan oli vielä kuumetta, ja itse lakitustilaisuuteen pikkumies lähti vain kaurapuuron voimin, mutta jahka päästiin sieltä kotiin, niin Onni julisti, että hänellä on aivan kauhea nälkä, ja sitten vedeltiinkin jo ruokaa siihen malliin, että äitiä hirvitti ja jouduin toppuuttelemaan, ettei katastrofi uusiutuisi. Ja illalla oli täysi meno päällä! Kekkerit olivat oikein onnistuneet, ruoka oli hyvää ja vieraat viihtyivät. Olin überonnellinen siitä, etten ollut yrittänytkään tunkea sitä väkimäärää meille kotiin. Neiti lähti vielä kaveriporukalla bilettämään omien juhliemme jälkeen, ja nukkui vielä tänäänkin jokseenkin pitkään, sillä jännittävä juhlapäivä ja aamuneljään kestäneet jatkot verottivat tuoreen ylioppilaan voimia. - Mikä onni, ettei enää tarvitse itse viipottaa yötä myöten vastaavalla tavalla! Olin niin seis sen torstain, kun olin yön valvonut Onnin kanssa! Mä olin kyllä jotenkin seis vielä eilenkin, eikä tässäkään päivässä kauheasti hurraamista ole. Lenkki varmaan tekisi hyvää, mutta tuo säätila ei kauheasti houkuta; tuulta ja tihkusadetta. Tosin vois lyhyesti käydä edes kokeilemassa, miten se hölkkä onnistuu, kun tahvo ruhjoin molemmat polveni tiistaina kaupasta tullessani. Kävin tavoistani poiketen paikallisessa K-kaupassa, jonka pihaan on tehty jokin ihan ihme luiska, jonka reunuskiveys jatkuu vielä vähän matkaa tasaisella asfaltillakin. Kannoin kasseja molemmissa käsissä ja tihrustelin iltapäivän kello neljän hämärässä, että onkos tuo pihaan fillaroiva tyyppi kunnanlääkäri vai ei. - Oli se. Samalla hetkellä, kun moikkasin, kompastuin siihen ansakiveykseen ja kaaduin suoraan polvilleni asfaltille. Kunnanlääkäri fillarin päältä riensi auttamaan mua ylös ja voivotteli, että ei kai nyt vaan sattunut. Eihän toki, ei sitten niin yhtään, vakuuttelin minä hymyssä suin, pomppasin reippaasti pyssyyn ja lähdin kiikuttamaan ostoskasseja autoon kiroten samalla mielessäni kipua, joka tuntui räjähtelevän tähtinä silmissä. Kotiin asti kun pääsin, niin rikkihän ne oli molemmat polvet, verillä, ja hauduttelin niitä jokseenkin kauan pakastehernepussien kanssa. Parina iltana olikin sitten pakko tehdä Gerdit, eli kääriä polvet Mobilat-voiteeseen ja tuorekelmuun. Nyt mulla on kaikissa sateenkaaren väreissä loistavat polvet, muttei niihin enää pahemmin satu, ellen konttausasentoon mene. (Kokeiltu on, rakensin legoista poliisiasemaa Onnin kanssa.) Huomenna ylioppilasneiti lennähtää Britteihin viettääkseen pari päivää Lontoossa ja käydäkseen yliopiston haastattelussa. Minähän en mitenkään tahtoisi joulukuiseen Lontooseen. Pois se minusta, että hinkuisin käydä Trafalgar Squaren joulukuusta tai Harrodsin koristeluja ihailemassa. Enkä YHTÄÄN tykkäisi käydä Piccadillyn Waterstonesilla, missään konsertissa tai Covent Gardenin kauppahallissa. Yäk! Ajatus teattereista saa minut suorastaan voimaan pahoin... Aikusten oikeesti: Miten kade voi ihminen olla??? Minä saan tyytyä nuuskimaan lentokentän tuulahduksia, kun käyn hakemassa tuon typykän loppuviikosta takaisin keskellä yötä. Hienoa! Saan taas valvoa! Otin viimeisen kolmesta vapaastani perjantaiksi, jotta saan reissun jälkeen nukkua, kun kuitenkin olen ihan tillintallin. Eurajoen kunta kun myöntää kolme palkallista vapaapäivää 20 vuoden palveluksesta. Mun köpövapaat tulee nyt sitten käytetyksi kaikki ennen joulua.  Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Askarteluhommissa 20.11.2014  Jotenkin on nyt päästy siihen pisteeseen, että tyttären yo-kirjoitukset ovat kokonaan ohi. Loppu ja slut. Minä en ymmärrä, miten tämä on tapahtunut, sillä vasta viime viikolla minä tuon tenavan pusersin maailmaan, toissapäivänä se otti ensiaskeleensa ja eilen vielä keikisteli etuhampaattomana vessapaperirullasta askarreltu papukaija olkapäällä. Jotain mustaa magiaa on liikkeellä, sillä tänään keskimmäinen täytti 17 vuotta. Mitä täällä on tapahtumassa??? Kuvittelin eilen, että säästäisin aikaani ja hermojani hankkimalla kirjakaupasta valmiit kutsukortit, mutta Porin ainut hyvinvarusteltu kirjakauppa tarjosi tällä kertaa eioota, sillä korttitoimittaja oli unohtanut laittaa heille lähetyksen yo-aiheisista kutsukorteista ja ainut kiva malli, mukavin siveltimenvedoin taiteiltu samppanjapullo poksahtamassa auki, oli niin loppu, että siitä oli jäljellä enää kaksi viiden kortin pakettia. Totesinkin myyjälle, että luulin, ettei mulla olisi aikaa askarteluun, mutta kyllä mulla nyt sitten taitaa vaan olla. - Tämä ilta väsättiin tyttären kanssa kortteja. Revittiin ja töpötettiin ja tarrattiin ja leikeltiin ja prässättiin. Enpä ole ennen elämässäni asetellut ääriviivatarran osia pinsettien kanssa paikoilleen, mutta tulipa sekin riemu nyt koettua. Itse pirskeet olen ulkoistanut, sillä mulla ei joulun alla pinna riittäisi enää kutsujen valmistamiseen, ja meille ei siksi toisekseen mahtuisi kaikki vieraat sisätiloihin syömään. Olisi kurjaa joulukuussa laittaa porukkaa ulkoterassille lyhtyjen loisteeseen ja sytyttää viereen notski lämmittelyä varten. Tai kattaa osalle porukasta pöytä saunaan ja pesutiloihin. Olis silleen niin kuin erilaiset juhlat. Ne, joista suku puhuu vielä pitkään. Hieman haastava ajankohta tuo itsenäisyyspäivän aatto järjestelyjen kannalta, mutta hemmetin ylpeä mä tuosta jälkikasvustani ja sen saavutuksista olen. Nähtäväksi jää, minne tulevaisuus vie, mutta ei nuorelta naiselta ainakaan tavoitteita puutu. Nyt pitäisi sitten vielä saada itsensä jotenkin säälliseen juhlakuntoon. Voihan ahistus! Mulla meni Gdanskin reissun herkkujen myötä ja jälkeen kaikki dieetit ihan pyrstölleen, ja lähimmät kaksi viikkoa olen lähinnä noudattanut Brie-dieettiä. Toisin sanoen vetänyt kitusiini ihan kauhean määrän valkohomejuustoa. Sehän kun on tunnetusti kevyttä tavaraa. Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Kynnet päässä 16.11.2014  Kuten näkyy, tämänsyksyinen innostukseni kynsilakkojen kanssa näpertelyyn on vain jatkunut. Kaiken a ja o on kyllä hyvät tuotteet, sillä homma ei ole vaivan väärtti jos lakka alkaa rapista heti seuraavana päivänä pois kynsistä, tai jos kuivattelussa menee iäisyys. Varsinkaan kuivatteluun ei minun kärsivällisyydelläni kauaa aikaa tuhrata. Syksyn ensimmäinen flunssa on viikon painikisan jälkeen saanut selätettyä minut petikuntoon. Ottaa päähän, etenkin kun tänään olisi ulkona ollut aivan loistava juoksukeli, mutta katson, ettei minulla ole oikeutta ruikuttaa (ainakaan kauheasti), koska tajusin perjantaina taudin kiristäessä otettaan, että olen sairastanut edellisen flunssani vuosi sitten marraskuussa Italian reissun jälkeen. Helmikuussa sain surullisenkuuluisan vatsatautini (seuraavalla kerralla, mikäli tilanteeseen vielä joudun, pysäytän auton enkä yritä väkipakolla jatkaa ajamista!), mutta muuten olenkin saanut nauttia terveydestä. - Ja nyt äkkiä koputtamaan puuta, sillä pari vuotta sitten, kun olin päästänyt vastaavat sanat suustani, jouduin sellaiseen tulehduskierteeseen että itketti. Pari viikkoa sitten blogini laskurit naksuttivat todellista kävijäpiikkiä. Olisin varmasti ilahtunut kävijämäärästä aivan suunnattomasti, ellen olisi sitä ennen sattunut pitkästä aikaa käymään Facessa ja nähnyt sinne useammankin tahon julkaisemia linkkejä, jotka puolestaan johtivat lempinimikaimani Katri "Kutri" Mannisen blogitekstiin. (Blääh, minusta ei sittenkään ollut tullut hetkessä supersuosittua, vaan jengi oli erehtynyt VAHINGOSSA tänne...) En voinut mitenkään nyökytellä hyväksyvästi lukiessani tuota postausta, mutta ehken sitten tajunnut ihan hänen pointtiaan, koskapa näyttää siltä, että myöhemmissä postauksissaan Manninen on yrittänyt avata ja selittää sitä, mitä hän itse asiassa tarkoitti. Minua on enemmänkin mietityttänyt itse Rautavaaran tapaus ja koko nykyihmisen kuva elämästä. Olen ihan aikuisten oikeesti pohtinut sitä, mikä vaikutus kaikella sosiaalisella medialla on ihmisten käsitykseen omasta itsestään ja elämästään. Valummeko pikkuhiljaa siihen illuusioon, että facepäivitykset, twiitit, instaukset ja blogipostaukset kertovat koko totuuden muiden ihmisten elämästä? Hämärtyykö ja unohtuuko se tosiasia, että kaikki tuo on vain pintaraapaisua tai yksi näkökulma kokonaisuuteen? Että näytille tuodaan sitä, mikä on kaunista, missä on onnistuttu, mikä on ilahduttanut, mistä on ylpeä? Ettei juuri löydy sellaista facettajaa, instaajaa tai bloggaajaa, joka toisi jatkuvasti esille sitä, mikä on mennyt pieleen, missä on epäonnistunut ja mitä häpeää syvästi. - Kuten ei varmasti ole tarkoituskaan, koska sekin olisi kovin yksipuolinen näkemys elämästä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitan vain sitä, että vaikka olemme kuinka aikuisia ja yritämme ajatella kriittisesti ja vaikka tiedämme somen ja blogimaailman yksipuolisesta kuvasta, unohdammeko sen aika ajoin silti? Näyttääkö muiden elämä joidenkin vaikeuksiensa kanssa painivien kanssa niin täydelliseltä, että oma elämä tuntuu täysin tuhoon tuomitulta? Onko epäonnistumisia ja vaikeuksia nykyään vaikeampi kestää ja kantaa, koska maailma ympärillä hehkuttaa kauneutta, täydellisyyttä ja menestystä, otitpa sitten käteesi kännykän, pädin tai avasit tietokoneen tai telkkarin? Tuntuuko oma maailma romahtavan kaiken sen rinnalla, koska itse ei yllä samaan? En väitä, että tässä olisi jokin perustavaa laatua oleva syy erinäisille traagisille kohtaloille, mitä uutisista aika ajoin saa lukea. Olen vain pohtinut asiaa, ja miettinyt, voiko siinä olla osasyy johonkin. Luuleeko nykyihminen, että elämän PITÄISI täyttää tietyt mittapuut? Muodostuvatko mittapuuksi somen antamat kuvat toisten elämästä? Onko niin, ettei ihminen saa epäonnistua? Omasta mielestään? Toisten mielestä? Eikö ihminen saa olla enää ihminen? Vajavainen, haavoittuvainen, joskus rikki? Somen ja monen blogin luoma illuusio täydellisyydestä on samanlainen kuin muotimaailman antama kuva täydellisistä malleista täydellisine vartaloineen. Nuoriso tavoittelee samaa lookia tajuamatta, ettei kukaan näytä sellaiselta. Eivät edes mallit itse, koska yhtään kuvaa ei ainakaan mainoksissa julkaista ennen kuin sitä on muokattu mielin määrin. Toimivatko aikuiset saman kaavan mukaan tavoitellessan täydellistä elämää? Ei, en väitä tietäväni mitään. Mutta voisin kuvitella, että kun ennen naapuriin piipahdettiin kutsumatta kylään milloin minkäkin asian vuoksi ja useimmiten ihan muuten vaan, niin siinä arkipäivän pyörteissä tuli nähtyä sekin, miten naapurin kakarat olivat sotkeneet koko keittiön ja keskellä olkkarin lattiaa seisoi jostain kohtaa pinnojaan eri ilmansuuntiin tähtäävä pyykkiteline. Ja nyt naapuriin mennään kylään kutsuttaessa, jolloin keittiö on siistitty ja pyykkiteline viety saunaan, ja visiittien välillä voi ihailla facessa naapurin kuvia somista kynttiläasetelmista, niin jotain todellisuudesta jää kyllä hämärään. Ihmiset ikään kuin luovat itse vääristynyttä mainoskuvaa itsestään. Voiko se olla vaikuttamatta meihin? En sulje itseäni tämän piirin ulkopuolelle. Vastahan minä tämän postauksen alkuun lätkäisin yhdeksän kuvan sarjan onnistuneista lakkauksista. Joukossa ei ole esimerkiksi kuvaa siitä, miten Sally Hansenin vaaleankeltainen lakka valui kuperalta kynneltä suoraan kynsinauhoille jättäen itse kynnen kaljuksi. Eikä siitä, miten vedin yhdet ruudulliset leimaukset niin pieleen, että tulosta olisi voinut ajatella manikyristin krapulapäivän tuotokseksi. Ja nyt hei puhutaan sentään vain kynsilakoista! Kunpa jokainen some- ja blogikinoksessa kahlaava muistaisi sen, että joka ikisen postauksen, kuvan ja twiittauksen otsikkona lukee oikeasti: "Tämän valitsen näyttää teille elämästäni tänään." - Näin syvällisiä mietin tänään somasti lakatut kynnet päätä haroen. Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Veso-lauantaista vielä 2.11.2014  Kukaan opettaja lukijakunnassani ei takuulla ihmettele sitä, että veso-päivässä (veso = virkaehtosopimuksen mukainen koulutus) voi olla tylsää, mutta ehkä muut lukijat ovat asiasta ällistyneitä. Tämänkertainen koulutus oli suuri massatapahtuma Porin Pripolissa, "Perusopetuksen forum". Mahtipontinen nimi, mutta anti oli suuri pettymys yhtä ainutta puhujaa lukuun ottamatta. Onneksi tapahtumasta tuli palautekysely! Kirjoitin palautteeseen tismalleen sitä, mitä päivästä ajattelin, enkä yhtään enempää tai vähempää. Ensimmäinen "esitys" oli täysi floppi, suorastaan naurettavaa yleisön aliarvioimista. Opetusministeriön täti ei ollut päässytkään paikalle, eikä kyseessä ollut edes livestreamina tuleva luento, vaan tätsy oli lähettänyt paikalle itsestään videon, jonka alkajaisiksi hän tervehti Espoon kouluväkeä. Ja videon sisältöä vaivasi ihan se sama vaiva kuin montaa muutakin puhujaa: loistoesityksiä niille, jotka eivät tiedä suomalaisesta koulujärjestelmästä yhtään mitään, mutta meille, jotka pyöritämme arkea koulussa ja olemme pyörittäneet jo jonkin tovin, se ei tarjonnut mitään. Ei yhtään mitään. En voi nähdä myöskään mitään tolkkua siinä, että monisatapäisen yleisön eteen tallustaa tutkijasetä, jonka suuri sanoma on siinä, että oppilaita innostaa tietotekniikan käyttö opetuksessa. Ja että mobiililaitteella voi mennä koulun pihalle ottamaan kuvia tai videon, jota voi sitten sisällä editoida. Omien sanojensa vahvistukseksi tutkija pyöräyttää käyntiin vielä parit YouTube-videot, jossa parrakkaat amerikkalaistutkijat vahvistavat nämä jutut. - ?!? Millä vuosisadalla nämä tutkijat ja opetusministeriöt luulevat meidän opettajien elävän??? Ehkä olen itse viimeiset kaksi vuotta värkännyt videoesityksiä oppilaiden kanssa pelkästään koulun Comenius-projektin puitteissa, enkä todellakaan kuvittele olevani mikään poikkeustapaus. Suurin osa koulumme opettajista tekee oppilaille matskua nettiin ja kännyköitä käytetään tunnilla oppimistarkoituksiin, tietsikoiden käyttö nyt on ihan peruskauraa, ja tämän hetken haasteet ovat iPadien ja älytaulun monipuolisessa käytössä. Ja me olemme heränneet lauantaiaamuna kuuntelemaan suurta valistajaa, joka sanoo, että älkää opettajat pelätkö teknologiaa, kyllä oppilaat tykkäävät kun saavat häärätä tietsikalla. Auuuugh!!! Tilaisuuden ainut kiitos menee Andreas Lindquistille (juu, juurikin BB-Andreas), joka osasi ottaa yleisönsä ja puhui hyvin vetoavasti siitä, millaista on olla levoton oppilas ja miten hän oli löytänyt oman tapansa opiskella ja omaksua tietoa. Varmasti ääritapaus, mutta herätti kuitenkin paljon ajatuksia, aivan toisin kuin päivän muu ohjelma. Mutta niinpä mies sai myös päivän raikuvimmat suosionosoitukset. Enemmän tai vähemmän kokovartalopuutuneina lähdimme isännän kanssa kuuden tunnin luentotilaisuudesta käymään pikaisesti vielä keskikaupungilla, sillä tarkoituksemme oli poiketa vain pikaisesti kirjakaupassa noutamassa keskimmäisen tilauksesta saapuneet lukiokirjat. Parkkeerasimme Ratsulan eteen ja kipaisimme siitä nopeasti kirjakauppaan ja tihkusateessa yhtä nopeasti takaisin. Ja jämähdimme sitten siihen: akku oli sanonut sopimuksensa irti ilman mitään ennakkovaroitusta. Soittelimme tutuille ja yritimme kysyä virtaa taaksemme parkkeeranneelta mieheltä, mutta tuloksetta. Kukaan ei vastannut tai kellään ei ollut akkukaapeleita - eipä ollut muuten meilläkään. Ironisinta oli, että vieressämme törrötti Porin Energian sähköautojen latauspiste. "Lataa autosi ilmaiseksi tässä!" Mulkoilin tekelettä epäluuloisena ja sanoin isännällekin, että takuulla tuo vempain imee parkkeerattujen autojen akut tyhjiin ja tarjoaa sitten sähkövirtaa lataajille. No, loppuviimeksi saimme isännän siskon puhelimen päähän, ja tämä saapui pelastamaan meidät käytyään ensin ostamassa akkukaapelit! Me huristelimme kotiin, ja auto meni jo seuraavana päivänä akunvaihtoon. Päivä sai ikään kuin arvoisensa kruunauksen. Ja seuraavan viikon ajan koko opejengi oli ihan kuolleita lahnoja kun oli kiireinen viikko ja takana vain yhden vapaapäivän viikonloppu. Syysloma pelasti ainakin minun omat akkulataukseni, ja hurraa, olinhan sentään kuullut oikein tutkijan suusta, että tietotekniikasta on opetuksessa hyötyä. Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Gdanskin ostoksia 1.11.2014  Koska Inglot on puolalainen firma, en ollut tilannut itselleni enää uutta Duraline-putelia loppuaan kohti hupenevan tilalle, vaan odotin, että pääsen Gdanskissa asioimaan Inglotissa. Niin kuin pääsinkin, ja erittäin paljon edullisempaan hintaan kuin Suomessa. Mukaan olisi lähtenyt vaikka mitä, mutta yritin tolkuttaa itselleni, että omistan todellakin jo tarpeeksi luomivärejä. Lopulta kuitenkin sorruin kynsilakkaan Duralinen lisäksi, sillä väri oli niin ihanan syksyisen viininpunainen että kuolasin sen äärellä kuin hengästynyt mastiffi. Ensimmäinen Inglot-lakkani ikinä, väri nro 638. Taustalla New Yorkerista ostamani huivi.  Syy, miksi päädyin New Yorkeriin, oli toisen matkapäivän reilusti kylmennyt sää. Olin lähtenyt matkaan varsin ohuella, joskin tuulenpitävällä, takilla, ja lähdin etsimään edullista ja lämmintä villapuseroa. Kuvassa myös Rossmannilta ostamani korvikset. Ja sieltä muuten löysin juuri sopivankokoisen, luonnonharjasta olevan pyöröharjan, jollaista olin etsinyt Suomesta pitkään, mutta löytänyt aina vain liian isokokoisia harjoja, joiden halkaisija ja harjastyyppi on mitoitettu runsashiuksisille ranskattarille.  Joka reissultahan minun pitää tuoda myös kotiin jotakin, ja keittiöpyyhe on se helppo ratkaisu. Tällä kertaa iloista, puolalaista folklorea. Pyyhkeen päällä komeilevat uudet talvinilkkurini, jotka löysin aivan naurettavan halvalla (euroissa n.36e). Tarkoitukseni ei todellakaan ollut lähteä millekään hulvattomalle shoppailureissulle, mutta hintataso oli houkutuksille heikolle ihmisparalle liikaa. Pieneen reissuun lähtivät lomalla myös Onni ja isäntä, kun Luvialta järjestettiin bussimatka Ähtärin eläinpuistoon. Vilkaisin kännykkäni Whatsapp-osastoa, jossa näkyi isännän ja minun välisessä keskustelussani uusi viesti. "Tylsää!!!!" Peräti neljä huutomerkkiä. Huolestuin, että miten se on mahdollista, ja näpytin kännyyni, että mitä ihmettä, onko Ähtärissä tylsää vai bussissa vai missä. Vastaus tuli hetken päästä: "No, bussissa ehkä vähän, mutta katsos nyt, milloin toi viesti on lähetetty. Oisko vesolauantaina?" Minä penkomaan viestin lähetysaikaa, ja totta, se oli lähetetty yli viikko sitten juurikin vesosta. Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä tajusin saman tien, että puhekuplahan oli minun puolellani keskustelua ja että olin itse lähettänyt sen silloin Whatsappiin! Näin voi kuulkaa blondi viihdyttää itseään loputtomiin. Lähetä viesti ja ihmettele viikon päästä, että mitä ihmettä, täällähän on tällainen-ja-tällainen viesti, onpa erikoista. Ei tule blondilla aika pitkäksi! Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. |
